maanantai 29. joulukuuta 2014

Elokuva arvostelussa: Fury

Tapanani on käydä kerran vuodessa elokuvissa, ja tänään tuli vuoden kiintiö täyteen. Kävin elokuvissa viimeksi vuosi sitten joulukuussa, jolloin ohjelmassa oli Gravity. Aika dorkaa kamaa, joten ei siitä sen enempää. Tämän päivän ohjelma ei ollut oleellisesti vähemmän dorkaa, mutta oli siinä taas hyvääkin.

Ensimmäiset 2/3 elokuvasta olivat ihan tyydyttävää kamaa. Olin mielissäni historiallisten vaunujen käytöstä sekä jonkinasteisesta realismista taistelukohtauksissa. Panssarivaunut - etenkin jenkkien umpisurkeat Shermanit - olivat ihmissäilykepurkkeja, jotka tarjosivat lihamureketta läpäisevän osuman jälkeen. En tiedä sitten kumpi on paskempi nakki: olla pst-miehenä tykinruokana kuten minä (jos sotaan sattuisin joutumaan) vai purkkiruokana vaunussa. Läpäisevän osuman jälkeen oli nopea kuolema parasta mitä saattoi toivoa. Yhtä todennäköistä oli kuolla liekitettynä tai muuten silvottuna ja kituen. Kohtaus, jossa saksalaispoika kosauttaa panssarinyrkillä Shermanin kyljestä läpi oli kohtalaisen raju; tuhoutuneesta vaunusta ryömivä ja kärventyvä vaunumies ampuu tuskissaan itsensä.

Visuaalisissa tehosteissa oli myös painotettu realismia. Sen sijaan, että kranaatit aiheuttaisivat bensaräjähdyksen, näimme aidonoloista toimintaa ja räjähtelyä. Ontelopanos menee rungosta läpi tehden siistin reiän, aivan kuten oikeastikin. Telamiina ei posauta koko vaunua bensaräjähdyksen siivittämänä helvettiin, vaan paskoo ketjut. Äänitehosteissa oli reilusti bassoa, mutta se nyt on aika peruskauraa leffoissa, enkä pane sitä pahakseni. Kyllähän sitä pitää kunnon ryminää olla, jos niin meinataan.

Elokuvassa on luonnollisesti hollywood-kamaa alusta asti, mutta idiotismia näkyy vasta loppupuolella. Esimerkiksi kohtaus, jossa neljä Sherman-vaunua kohtaa Tigerin, on tehty vain puolittain realistisesti. Paksunahkainen Tiger posauttaa kolme Shermania tuusan nuuskaksi, mutta sankarimme - se vaunu, jota elokuvan läpi seurataan - hoitaa tietysti homman kotiin. Okei, Sherman kykeni lähietäisyydeltä läpäisemään Tigerin sivu- tai takapanssarin, eli ei siinä sinänsä mitään. Mutta pari juttua: Miksi Tiger, joka kykeni ampumaan vaunuja yli neljän kilometrin päästä paskaksi, tulee lähemmäs Shermaneja? Etäisyyttä olisi alle puoli kilometriä, mutta ei, mennään lähemmäs! Aika taukki komentaja Tigerilla. Ja sitten: Tiger ampuu Shermania lähietäisyydeltä kylkipanssariin (vaikka ehkä hieman huonosta kulmasta), mutta ei mene läpi! Siis, muistellaanpa vielä. Tiger - vaunu, joka tuhosi muita panssareita keulaan ampumalla yli neljän kilometrin päästä - ei läpäise 88 millin kanuunallaan Shermanin paperilevyjä lähietäisyydeltä? Juupa joo, no pitäähän Hollywoodin vetää nämä jutut aina kotiinpäin.

Semmoinen 2/5 -leffa. Yksi tähti siitä, että jaksoin katsoa loppuun, toinen autenttisista vaunuista, hyvistä tehosteista ja ajoittaisesta realismista. Henkilöhahmoja ja varsinaista juonta en nyt jaksa edes kommentoida, pienempi vaiva olisi kyhätä paperinukkeja aivan itse.

Alkaa suoraan sanottuna kyllästyttää nämä jenkkisotaleffat. Aina jenkkejä ja aina se voittava osapuoli. Jos kyseessä ei olekaan amerikkalaisten näkökulma, niin voittavalla puolella ollaan. Jos elokuva on - kamalaa sentään - sakujen näkökulmasta, tarina päättyy vääjäämättömään häviöön ja sisältää kriittisyyttä. Eli saksalaiset saavat turpaansa ja päähenkilö on ikään kuin vasten tahtoaan mukana, ei oikea natsi missään nimessä. No joo, Stalingrad ja Rautaristi ovat hyviä leffoja, mutta vittu. En enää katso sotaleffoja, jos edes yhtä ei kuvata saksalaisten näkökulmasta seuraavilla ehdoilla: päähenkilö on uljas, taitava ja rehti SS-mies ja intomielinen natsi. Elokuva kuvaa voitokasta Tiger-vaunua, joka tuhoaa lukemattomat määrät ryssiä. Elokuva päättyy ennen sodan loppua ja saksalaisten voittamaan taisteluun (niitä oli aika helvetin monta, mutta elokuvissa he häviävät aina). Budjettia olisi vähintään 200 miljoonaa euroa.

No okei, jos tuollainen elokuva ei olisi mahdollinen, koska olisi liian epäkorrekti, niin kuinkas tämä: SS-kapteeni Michael Wittmannin tarina. Hän tuhosi yhdessä taistelussa vartin aikana noin kolmekymmentä panssarivaunua ja -ajoneuvoa. Ja hän sai lopulta surmansa Sherman Fireflyn ampumasta laukauksesta vaununsa kylkeen. Sopivan korrekti tarina siis: urhea natsi, joka saa surmansa. Toinen vaihtoehto olisi elokuva Tiger-vaunu nro. 231 taistelusta. Vaunu otti yhden itärintamalla käydyn mähinän aikana 252 osumaa panssarintorjuntakivääreistä, -tykeistä ja neuvostopanssarien 76,2-millisistä tykeistä, selvisi ehjänä ja ajoi 60 kilometrin matkan huoltopaikalle. Noissa olisi ainesta paljon paremmalle draamalle, kuin jossain rupisessa Sherman-vaunussa. Äh, aika ilkeästi sanottu, kaikki kunnia amerikkalaisille veteraaneille kuitenkin, parhaansa hekin tekivät sillä kalustolla, joka heillä oli. Ja oli Hermannitankeissa puolensakin.

EDIT. Unohdin mainita viimeiset 1/3 elokuvasta sekä lopputaistelun. Mutta ne olivat sen verran idioottia kamaa, ettei niistä sen enempää. SS-valiojoukot juoksevat päin Shermanin keulaa, jossa myös koko ajan ampuva konekivääri sijaitsee...

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Napakka arvostelu K.o.o. Herätit mielenkiintoni Furya kohtaan, vaikka olin jo tuominnut sen Hollywood paskaksi. Pitääpä käydä katsomassa.

K.o.o: En enää katso sotaleffoja, jo edes yhtä ei kuvata saksalaisten näkökulmasta seuraavilla ehdoilla: päähenkilö on uljas, taitava ja rehti SS-mies ja intomielinen natsi. Elokuva kuvaa voitokasta Tiger-vaunua, joka tuhoaa lukemattomat määrät ryssiä. Elokuva päättyy ennen sodan loppua ja saksalaisten voittamaan taisteluun (niitä oli aika helvetin monta, mutta elokuvissa he häviävät aina). Budjettia olisi vähintään 200 miljoonaa euroa. No okei, jos tuollainen elokuva ei olisi mahdollinen, koska olisi liian epäkorrekti

Äläpäs sano, tuo voisi toteutua, tosin sillä ehdolla että arjalainen sankarimme tajuaa leffan lopussa natsi-ideologian mädänneisyyden ja loikkaa liittoutuneiden puolelle.

Apropoo katsoitko eilen töllöstä Härmän? Onko kyseinen elokuva muuten tuttu? Kannattaa katsoa, vaikkei sotaleffa olekaan. Juoni nyt on mitä on, ja jokainen normijärkinen tajuaa, että puukkojunkkarikuvaus on romantisoitu. Härmä on mielestäni hyvä kuvaus ihmisten pelkuruudesta: häjythän saivat riehua ja uhota pitkälti, koska tavan kansa ei paskat housussa uskaltanut mennä junkkarien rellestämisessä väliin tai käräjille. Tulee vähän mieleen meininki peruskoulussa. Kutkuttavaa ironiaa, että elokuva joka yrittää kuvata Pohjanmaan mahtavia machoja, onnistuukin parhaiten harmaan massan pelkuruuden kuvauksesta.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Päivää Ano ja kiitos kommentista.

Itse asiassa näin Härmän viimeiset 15 minuuttia. Satuin juuri tulemaan tuijottimen ääreen, joten katsastin sen loppuun uteliaisuuttani. Elokuvaa vaivasi sama kuin kaikkia suomalaisia nykyleffoja: Hollywoodin imitointi ja ylidramatisointi. En nyt sano, että se olisi silkkaa paskaa ollut, mutta ei oikein vakuuta. Aihe on sinänsä mielenkiintoinen; miksi kyseinen ilmiö ilmeni juuri Pohjanmaalla. Ylipäätään minua viehättää heimojutut, kuten se missä määrin erot olivat todellisia (karjalaiset iloisia, pohjalaiset uhoojia, hämäläiset hitaita jne.).

Pitäisikin vissiin kirjoittaa oma postaus suomalaisista nykyleffoista, lähestulkoon vihaan niitä. Solar Films on suurin saatana, sen logo elokuvan alussa on minulle ripulin sertifikaatti.

Curufin kirjoitti...

Saksalaisten kannalta tehtyjä leffoja kaipaillaan? Olisihan se hauska nähdä vaikka kuvaus M.Wittmannin urasta panssariässänä. Tai miten olisi ulkomaalaisten SS-miesten tarinoita, suomalaisiakin siellä oli? Sen voisi ehkä saada läpi sillä, että nämä eivät olleet natseja (ainakin Suomen tapauksessa vapaaehtoisista karsittiin ääriainekset) vaan halusivat torjua bolsevismia.

Eräs ihan hyvä leffa on Die Brücke, kuvaa saksalaisia lapsisotilaita. Siitä on vanha mustavalkoversio ja uudempi värillinen, itse pidän mustavalkoisesta paremmilla hahmoilla ja vähemmän alleviivaavana. Toki elokuva kritisoi natsismia juuri Hitler Jugend-sotilaiden käytöstä, mutta sitä ei tungeta koko ajan silmille, ainakaan vanhemmassa versiossa.

Hollywoodille jos ylipäätään kaipaa vaihtelua, itse olen huvikseni katsellut natsiaikana tehtyjä leffoja. Ihan viihdyttäviä ja virkistävän erilaisia pahis-asetelmiensakin osalta. Ja saksan kielen kuuntelu on itselleni miellyttävää :). Näitä on vaan aika vaikea löytää, et sattuisi tietämään mistä saisi "Der Grosse Königin"?

Tuota Furyä en itse ole halunnut katsoa, kun arvelin sen kuitenkin olevan aika samaa kuin muutkin jenkkisotaleffat.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Curufin. Nyt kun otit asian esille, en ole pahemmin saksalaisia elokuvia katsellut, varsinkaan vanhoja. Natsiaikaisia saksalaisia leffoja pitäsi vilkaista ihan vaikka muuten vaan, amerikkalaisia leffoja olen ajalta kyllä nähnyt ja hyviä sellaisia.

Fury nyt oli semmoinen ihan viihdyttävä pätkä. Leffateattereihin menen aina sillä asenteella, että haluan ryminää ja mäiskettä, sen verran harvoin käyn niissä. Siksi leffa voi olla hölmömpääkin kamaa, kunhan sen kestää katsoa loppuun asti. Kun on siinä kavereita mukana ja karkkipussi, jo niistä saa riitämiin iloa.

Anonyymi kirjoitti...

"Ylipäätään minua viehättää heimojutut, kuten se missä määrin erot olivat todellisia (karjalaiset iloisia, pohjalaiset uhoojia, hämäläiset hitaita jne.)."

Itse olet mitä heimoa?

Curufin kirjoitti...

Jud Süssissa saa herkutella juutalaisstereotyypeillä, mutta ei toki kaikissa sen ajan saksalaisleffoissa ole jotain juutalaiskonnia lisättynä.

Toiminta nyt ei tuon aikaisissa elokuvissa kummoista ole, mutta jos fiilistelee niin Preussi-teemaiset elokuvat saattavat toimia. Kolberg ja Choral von Leuthenin olivat tälläisiä.

Sitten Saksassa on myös tehty oma Titanic! Toki pakollista romantiikkaa on mukana, mutta pääpaino on brittiläisten bisnesmiesten keskinäisellä juonittelulla.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Anonyymi: Jaa, mitä heimoa? En usko, että voin perimäni puolesta sanoa olevani legitiimisti oikein mitään. Vanhempani ovat molemmat uusimaalaisia. Isänäitini oli savolainen, isänisä ruotsalainen, äidinäiti hämäläinen ja äidinisä karjalainen (mitä kautta löytyy suvusta myös ryssiä). Aika sillisalaattia siis. Olen tosin kiinnostunut äidinisäni suvusta, eli siitä karjalaisesta puolesta.

Curufin: Jud süss on tuttu nimi, mutta en ole nähnyt. Klassikkoelokuva Triumph of the williakaan en ole nähnyt. Pitäisi itse asiassa katsoa kaikki Leni Riefenstahlin elokuvat, hän kun ei niitä montaa tehnyt.

Kiitos vinkeistä, pitänee ainakin noita preussi-teemaisia edes vilkaista.