Milloinkohan viimeksi on pidetty ihanteena kohtuutta?
Vähääkään yleisiä tendenssejä seuraamalla huomaa, että ihmisen olisi syytä
ottaa kaikesta ”kaikki irti”. Oli kyseessä sitten nautinto, työ, raha tai elämä
ylipäätänsä, tulisi ottaa kaikesta kaikki irti. Koskaan ei voi eikä ennen
kaikkea saa olla tyytyväinen, vaan on syöksyttävä eteenpäin. Lepotila on
myrkkyä, liike liikkeen vuoksi on ihanne.
Jokainen tietää, missä vallitsevat edellä kuvaamani lait;
luonnossa. Juuri luonnossa vain muutos on pysyvää, biologisen elämän
ohjelmointiin kuuluvat kasvaminen ja ahmiminen, koskaan se ei voi tulla
tyytyväiseksi. Ihmiselle jää myös nälkää, viimeistä savuketta, ateriaa, panoa
tai urheilumitalia ei ole. Tyytyväisyys on lunastettava joka kerta uudelleen,
emme koskaan lakkaa haluamasta. Nämä ovat tosiasioita, mutta milloin
tosiasioista tuli myös filosofisia ihanteita? Ihmisen luonteeseen kuuluu
eläimellisyys, mutta samaan pakettiin kuuluu myös kulttuuri-olio. Sen
ihanteeksi ovat uskonnot ja filosofia asettaneet itsensä yläpuolelle
nousemisen, maallisten pyyteidensä voittamisen. Kristinusko ei kehottanut
luopumaan maailmasta kokonaan, mutta kehotti kilvoittelemaan sen kiusauksia
vastaan. Ainoa asia, jossa tyytyväisyyttä ei sallittu, oli moraali. Sen sijaan
tyytyminen jokapäiväisiin antimiin – vähäisiinkin sellaisiin – ja osaansa
elämässä oli kannustettavaa. Ketään ei kehotettu olemaan oman elämänsä sankari,
vaan elämään uskossa ja syntisyyttä välttäen; tämä elämä oli vain välivaihe,
tuolla jossain odotti paremmat oltavat. Maallistumisen myötä on siis vain
loogista, että täyttymys tässä elämässä on asetettu ihanteeksi. Mutta paradoksi
tulee tässä: se, joka etsii viimeistä täyttymystään, ei sitä koskaan löydä. Se,
joka kohtaloonsa alun perinkin tyytyi, ei etsi suurempaa ja suurempaa ja voi
jättää elämän rauhallisin mielin.
Kohtuus ja kultainen keskitie ovat olleet niin länsimaisen
kuin itäisen filosofian hyveitä. Ihmisen kaltaiselle olennolle ne eivät vain
tule helposti ja siksi niitä tulisi toistamastakin päästyä toistaa; mikään
määrä kertausta ei ihmisen tapauksessa ole liikaa. Itsehän olen erittäin
kohtuuton ja helposti addiktoituva ihminen. Mikään määrä nautintoja ei ole
tarpeeksi ja osaan rypeä niissä. En ole hedonisti, mutta voisin olla
sellainen. Jos saisin vaikkapa nussia ja vieläpä niin paljon kuin sielu sietää,
tuskin muuta tekisinkään. Nukkuisin, söisin ja naisin. Olenhan sangen
alkukantainen luonne, hienostuneemmat piirteet saisi minusta äkkiä karistua
pois. Ymmärrän niitä lukemattomia hallitsijoita maailman sivu, jotka hukuttivat
itsensä nautintoihin ja jättivät valtakunnan hoidon muille. Tekisin itse
luultavasti samoin, onneksi en olekaan vastuullisessa asemassa.
Kohtuuttomuuteni selittänee ajoittaisen taipumukseni askeesiin ja halveksivaan
suhteeseen nautintoihin, pelkään suistuvani helvettiin joka hetki. Teini-iässä
juuri ennen lukiota oli tämä asenne huipussaan, tahdoin olla kuin munkki.
Jotain on tuosta ihanteesta vielä jäljellä, esimerkiksi tarinat itseään kivulla
ja kieltäymyksellä rääkänneistä pyhimyksistä herättävät minussa edelleen syvää
kunnioitusta.
Keskitien periaatteen halveksiminen ei näy vain hedonismin
lisääntymisenä, vaan se heijastuu myös politiikkaan ja ideologioihin.
Esimerkiksi kompromissien mahdollisuus edes periaatteellisella tasolla nähdään
mahdottomaksi, ja tätä ilmenee riippumatta katsantokannasta. Yksi esimerkki on
sukupuolikeskustelu; jos en kannata feminismiä ja naisten ”täydellistä
tasa-arvoa”, kannatan Saudi-Arabian mallia. Tässäkö ovat vaihtoehtomme? Jos en
kannata tasa-arvoa, minun on todella valittavana vain islamin tulkinta
sukupuolista? Miksi on mentävä yhdestä ääripäästä toiseen, haluaisin vain
meritokratiaa. Jos en pidä seksuaalista holtittomuutta ja epäsiveellisyyttä
hyvinä asioina, en ilmeisesti voi vaatia tilalle mitään muuta kuin
sharia-lakia? Sukupuolirooleja ei pitäisi mielestäni dekonstruoida, ja senkö
takia olen islamisti? Pitääkö lapsi heittää pesuveden mukana pois? En halua
kääntää sukupuolirooleja kaakkoon ja siten tavattoman ahtaiksi, koska se tekee
yhteiskunnasta tukahduttavan ja tehottoman. Mutta roolit meillä
tulevat aina olemaan, joten niille olisi syytä löytää järkevät muodot. Sellaiset löytyvät perinteestämme, Euroopassa on suhtautuminen sukupuoliin
ollut aina terveellä pohjalla. Mutta kompromissiahan ei voi olla, jos on
nykyaikaa uskominen. Milloin vain ajattelun äärimuodoista tuli totta?
Kultaisen keskitien halveksiminen on johtanut enemmän tai
vähemmän oman kulttuurimme hitaaseen syöpymiseen. Koska lapsi huuhtoutuu
aina pesuveden mukana, kaikki uudistukset rikkovat jotain. Takaisin ei ole paluuta,
koska eurooppalaiset perinteet ovat lähtökohtaisesti rasistisia ja kaikkia
hyviä ihmisiä alistavia. Ei ole ihme, jos kasvava määrä naisia kääntyy
islamiin; meille ei ole jätetty ensimmäistäkään keinoa uudistaa kulttuuria ja
esimerkiksi sukupuolirooleja omista lähtökohdistamme ja perinteistämme käsin.
Jokainen, joka edes yrittäisi, tukehtuisi paskaan ensimetreillä. Kun ihmiset
alkavat olla sekaisin sukupuoli-identiteettinsä kanssa, he hakeutuvat
selkeimmän vaihtoehdon puoleen; he hakeutuvat islamiin. Kukaan ei nimittäin
kyseenalaista islamin oikeutta neuroottisiin sukupuolirooleihinsa, koska
muslimit ovat yksi uhriryhmä. Meillä ei ole omaa, eurooppalaista vaihtoehtoa.
Jäljellä ovat vain kulttuurimädättäjien dekonstruktio ja islam. Ja koska islam
on toinen kohtuuttomuuden filosofiaa harrastava aatesuuntaus, se jyrää
vahvempana ja aggressiivisempana postmodernin dekonstruktion. Tulevaisuus
kuuluu islamille.
Tai sitten ei, jos muutos tulee. Ja jos se muutos tulee
omista etnisistä ja kulttuurisista lähtökohdistamme käsin, meillä on toivoa.
Kulttuurisen paradigman vaihdos edellyttäisi uuden uskonnon syntyä tai ainakin
vanhojen renessanssia. Kohtuuden filosofia, joka kulki läpi antiikin ja
kristittyjen aikojen, voi ehkä vielä palata ja tuoda osaltaan järkeä ja malttia
päähämme. Koskaan ei voi korostaa keskitien ja kohtuuden merkitystä liikaa. Ja
kuten aiemmin totesin, myöskään mikään määrä kertausta ei ole liikaa.
2 kommenttia:
tuttu fiilis; asioista kieltäytyminen ihan vaan vittuillessaan omille lihallisille himoille. Tiesin jotenkin jo siun ikäisenä nuorempana että tätä täytyy tehdä; se jotenkin kasvattaa henkisesti. oisi mahdollisuus tehdä sitä tai tätä tai ottaa hirveät riskit jne. ei kiitos. kun minusta tuli isä niin tajusin elämän perimmäisen tarkoituksen. tätähän ei lapsettomat ymmärrä. se on vähän kuin "et tajua mitään alkoholista ennekuin olet juonut 2 päivää putkeen" / vetänyt ekat kännit. eihän selvinpäin tajua asioita jota valaistuneena tajuaa / tai päinvastoin. suosittelen vanhemmuutta. mikään koirien, kissojen tai adoptiolapsien hyysääminen ei ole vanhemmuutta, muistutukseksi. aivan oma universumi. kuin uusi ulottuvuus. vähän kuin se hetki kun parikymppisenä tajuaa olevansa vähän fiksumpi kuin keskivertokansa. mutta sitten tajuaa kolmekymppisenä että ateistit ja lapsettomat koiraihmiset ovat säälittäviä päiväkodin asukkeja. jne.. ajatus vähän harhailee mutta yritin puhua asiaa.. en ole enää yhtä hyvä kirjoittaja kuin joskus.
T: Kolothos Apollonia
Tervehdys Kolothos ja kiitos kommentistasi.
Olet vissiin ihan oikeassa tuosta perheen merkityksestä. Itse vain koen olevani kelvoton moiseen, ehkä siis parempi jättää osaltani sikseen.
Kannattaa vähän kirjoitusasuasi tarkistaa muuten. Eli isot alkukirjaimet alkajaisiksi pilkun jälkeen.
Lähetä kommentti