Euroviisuista

Teki tänään töissä mieli puristella pinkeissä kollareissa kulkeneen tytön persettä. En puristellut.

Mutta siis, en ole koskaan seurannut Euroviisuja. Joskus olen katsellut vain kuullakseni kuinka huonoa voi musiikki olla. Ymmärrän Euroviisujen alkuperäisen idean, ne olivat uusi juttu silloin joskus. Eurooppaa yhdennettiin ja luotiin yhteinen ohjelmaformaatti, jossa esitettiin juuri kullekin maalle omaleimaista musiikkia. Mutta olisi paksua väittää, että nykyisissä Euroviisuissa olisi mitään jäljellä siitä alkuperäisestä tarkoituksesta. Niiden ”musiikki” on liukuhihnalta tuotettua sielutonta tehdaspaskaa, koreografiat samaa haukotuttavaa keikistelyä. Tai ehkä se oli koko homman tavoite, johon nyt on päästy: yhdenmukaistuminen ja tasapäistyminen. Esiintyjiä ei pidä voida erottaa toisistaan, muuhan olisi merkki nationalismista ja kansallissosialismista.

Muusikoita, jotka epäonnekseen Euroviisuihin päätyvät, käy vain sääliksi. Voittoa seuraavat lyhyet 15 minuuttia valokeilaa, eli jokseenkin sama juttu kuin kaikenkarvaisilla kykyjenetsintäkilpailuilla. Maailma ei menettäisi mitään, vaikka voittajia ei olisi. Vai onko maailma saanut Antti Tuiskusta, Conchita Wurstista tai Anna Abreusta korvaamattomat taiteilijat? Sillä ei ole mitään merkitystä, että nämä voittajat saattavat myydä albumeitaan. Kyllähän Matti Nykänenkin möi kultaa, mutta muistavatko jälkipolvet hänet suurena laulajana? Musiikilla voi tehdä travestiaa ja myydä vaikka miljoonia samaan aikaan, mutta mistään pysyvämmästä on turhaa haaveilla.

Onhan näistä Talent-souveista sun muista jäänyt hauskaakin materiaalia katsottavaksi, kuten tämä intialaisten gurujen esitys. Mutta siihen niiden merkitys jääkin, hauskoiksi kuriositeeteiksi. Euroviisuista mukavin muistoni liittyy tietenkin Lordin voittoon. Koska kyse oli Suomen voitosta, tunsihan siinä väistämätöntä ylpeyttä taas kerran. Mutta miksi pitäisi tuntea ylpeyttä musiikkitravestian kilpailuista? Lordin salaisuuskaan ei ollut heidän erinomaisuutensa, vaan muiden huonous. Ne kostyymit ja heidän biisinsä olivat niin normista poikkeavia, ettei sellainen voi olla jäämättä niiden mieleen, jotka kyseistä travestiaa seuraavat.

Tärkein Lordin voittoa seurannut asia oli tietysti helvetin jäätyminen, Suomen ei pitänyt vain koskaan voittaa. Ja mukavaa oli kuulla joidenkin Euroviisuentusiastien valitusta, kun Lordi ei ollutkaan heille mieleinen voittaja. No, kuten todettua, ihan peruspsykologiasta se oli kiinni. Työhakemus ei jää mieleen, jos siellä mainitaan avoimuudesta ja yhteistyökyvykkyydestä. Euroviisuissa eivät voi missit jäädä mieleen, jos yksi bändeistä pukeutuu älyttömiin larppausasuihin.

No, on Euroviisuissa ollut joku hyvä kappale. Ehkä parikin. Tykkäsin ikäväksi yllätyksekseni Suomen viisuedustajasta 2012. Tämä Pernilla Karlssonin kappale on minusta sympaattinen ja nätti, Ruotsin kieli sopii hienosti laulettuun musiikkiin. Vielä nätimpi on laulaja itse, haluaisin kovasti kosketella noita käsivarsia. Hitsi, alkaa taas melkein tehdä pahaa katsella moista kauneutta. Samaisen vuoden voittajakappale oli myös hyvä, ysärityylinen tanssikipale. Loreen on aika laiha tyttö, mutta söpö.

PKN:stä ei ole minulla paljoa sanottavaa. ”Aina mun pitää” on ihan hauska biisi, muttei hyvä biisi. Sinänsä olen tyytyväinen heidän valinnastaan, Suomen kannattaa jatkaa samalla linjalla jatkossakin. Nimittäin toinen toistaan paskempien bändien lähettäminen kisoihin olisi erinomainen keskisormi koko Saatanan travestialle. Toivonkin, että jonain päivänä Suomen edustajaksi pääsisi The Black Satans. Alta löytyvä kappale on kaikkien aikojen black metal -parodia, olin kuolla naurusta kyseisen aarteen löydettyäni:

PS. Luojan kiitos, ettei Nightwish päässyt koskaan karsintoja pidemmälle. Sleepwalker onkin paras biisi, joka on koskaan sivunnut vitun viisuja.