keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Kultainen keskitie



Milloinkohan viimeksi on pidetty ihanteena kohtuutta? Vähääkään yleisiä tendenssejä seuraamalla huomaa, että ihmisen olisi syytä ottaa kaikesta ”kaikki irti”. Oli kyseessä sitten nautinto, työ, raha tai elämä ylipäätänsä, tulisi ottaa kaikesta kaikki irti. Koskaan ei voi eikä ennen kaikkea saa olla tyytyväinen, vaan on syöksyttävä eteenpäin. Lepotila on myrkkyä, liike liikkeen vuoksi on ihanne.

Jokainen tietää, missä vallitsevat edellä kuvaamani lait; luonnossa. Juuri luonnossa vain muutos on pysyvää, biologisen elämän ohjelmointiin kuuluvat kasvaminen ja ahmiminen, koskaan se ei voi tulla tyytyväiseksi. Ihmiselle jää myös nälkää, viimeistä savuketta, ateriaa, panoa tai urheilumitalia ei ole. Tyytyväisyys on lunastettava joka kerta uudelleen, emme koskaan lakkaa haluamasta. Nämä ovat tosiasioita, mutta milloin tosiasioista tuli myös filosofisia ihanteita? Ihmisen luonteeseen kuuluu eläimellisyys, mutta samaan pakettiin kuuluu myös kulttuuri-olio. Sen ihanteeksi ovat uskonnot ja filosofia asettaneet itsensä yläpuolelle nousemisen, maallisten pyyteidensä voittamisen. Kristinusko ei kehottanut luopumaan maailmasta kokonaan, mutta kehotti kilvoittelemaan sen kiusauksia vastaan. Ainoa asia, jossa tyytyväisyyttä ei sallittu, oli moraali. Sen sijaan tyytyminen jokapäiväisiin antimiin – vähäisiinkin sellaisiin – ja osaansa elämässä oli kannustettavaa. Ketään ei kehotettu olemaan oman elämänsä sankari, vaan elämään uskossa ja syntisyyttä välttäen; tämä elämä oli vain välivaihe, tuolla jossain odotti paremmat oltavat. Maallistumisen myötä on siis vain loogista, että täyttymys tässä elämässä on asetettu ihanteeksi. Mutta paradoksi tulee tässä: se, joka etsii viimeistä täyttymystään, ei sitä koskaan löydä. Se, joka kohtaloonsa alun perinkin tyytyi, ei etsi suurempaa ja suurempaa ja voi jättää elämän rauhallisin mielin.

Kohtuus ja kultainen keskitie ovat olleet niin länsimaisen kuin itäisen filosofian hyveitä. Ihmisen kaltaiselle olennolle ne eivät vain tule helposti ja siksi niitä tulisi toistamastakin päästyä toistaa; mikään määrä kertausta ei ihmisen tapauksessa ole liikaa. Itsehän olen erittäin kohtuuton ja helposti addiktoituva ihminen. Mikään määrä nautintoja ei ole tarpeeksi ja osaan rypeä niissä. En ole hedonisti, mutta voisin olla sellainen. Jos saisin vaikkapa nussia ja vieläpä niin paljon kuin sielu sietää, tuskin muuta tekisinkään. Nukkuisin, söisin ja naisin. Olenhan sangen alkukantainen luonne, hienostuneemmat piirteet saisi minusta äkkiä karistua pois. Ymmärrän niitä lukemattomia hallitsijoita maailman sivu, jotka hukuttivat itsensä nautintoihin ja jättivät valtakunnan hoidon muille. Tekisin itse luultavasti samoin, onneksi en olekaan vastuullisessa asemassa. Kohtuuttomuuteni selittänee ajoittaisen taipumukseni askeesiin ja halveksivaan suhteeseen nautintoihin, pelkään suistuvani helvettiin joka hetki. Teini-iässä juuri ennen lukiota oli tämä asenne huipussaan, tahdoin olla kuin munkki. Jotain on tuosta ihanteesta vielä jäljellä, esimerkiksi tarinat itseään kivulla ja kieltäymyksellä rääkänneistä pyhimyksistä herättävät minussa edelleen syvää kunnioitusta.

Keskitien periaatteen halveksiminen ei näy vain hedonismin lisääntymisenä, vaan se heijastuu myös politiikkaan ja ideologioihin. Esimerkiksi kompromissien mahdollisuus edes periaatteellisella tasolla nähdään mahdottomaksi, ja tätä ilmenee riippumatta katsantokannasta. Yksi esimerkki on sukupuolikeskustelu; jos en kannata feminismiä ja naisten ”täydellistä tasa-arvoa”, kannatan Saudi-Arabian mallia. Tässäkö ovat vaihtoehtomme? Jos en kannata tasa-arvoa, minun on todella valittavana vain islamin tulkinta sukupuolista? Miksi on mentävä yhdestä ääripäästä toiseen, haluaisin vain meritokratiaa. Jos en pidä seksuaalista holtittomuutta ja epäsiveellisyyttä hyvinä asioina, en ilmeisesti voi vaatia tilalle mitään muuta kuin sharia-lakia? Sukupuolirooleja ei pitäisi mielestäni dekonstruoida, ja senkö takia olen islamisti? Pitääkö lapsi heittää pesuveden mukana pois? En halua kääntää sukupuolirooleja kaakkoon ja siten tavattoman ahtaiksi, koska se tekee yhteiskunnasta tukahduttavan ja tehottoman. Mutta roolit meillä tulevat aina olemaan, joten niille olisi syytä löytää järkevät muodot. Sellaiset löytyvät perinteestämme, Euroopassa on suhtautuminen sukupuoliin ollut aina terveellä pohjalla. Mutta kompromissiahan ei voi olla, jos on nykyaikaa uskominen. Milloin vain ajattelun äärimuodoista tuli totta?

Kultaisen keskitien halveksiminen on johtanut enemmän tai vähemmän oman kulttuurimme hitaaseen syöpymiseen. Koska lapsi huuhtoutuu aina pesuveden mukana, kaikki uudistukset rikkovat jotain. Takaisin ei ole paluuta, koska eurooppalaiset perinteet ovat lähtökohtaisesti rasistisia ja kaikkia hyviä ihmisiä alistavia. Ei ole ihme, jos kasvava määrä naisia kääntyy islamiin; meille ei ole jätetty ensimmäistäkään keinoa uudistaa kulttuuria ja esimerkiksi sukupuolirooleja omista lähtökohdistamme ja perinteistämme käsin. Jokainen, joka edes yrittäisi, tukehtuisi paskaan ensimetreillä. Kun ihmiset alkavat olla sekaisin sukupuoli-identiteettinsä kanssa, he hakeutuvat selkeimmän vaihtoehdon puoleen; he hakeutuvat islamiin. Kukaan ei nimittäin kyseenalaista islamin oikeutta neuroottisiin sukupuolirooleihinsa, koska muslimit ovat yksi uhriryhmä. Meillä ei ole omaa, eurooppalaista vaihtoehtoa. Jäljellä ovat vain kulttuurimädättäjien dekonstruktio ja islam. Ja koska islam on toinen kohtuuttomuuden filosofiaa harrastava aatesuuntaus, se jyrää vahvempana ja aggressiivisempana postmodernin dekonstruktion. Tulevaisuus kuuluu islamille.

Tai sitten ei, jos muutos tulee. Ja jos se muutos tulee omista etnisistä ja kulttuurisista lähtökohdistamme käsin, meillä on toivoa. Kulttuurisen paradigman vaihdos edellyttäisi uuden uskonnon syntyä tai ainakin vanhojen renessanssia. Kohtuuden filosofia, joka kulki läpi antiikin ja kristittyjen aikojen, voi ehkä vielä palata ja tuoda osaltaan järkeä ja malttia päähämme. Koskaan ei voi korostaa keskitien ja kohtuuden merkitystä liikaa. Ja kuten aiemmin totesin, myöskään mikään määrä kertausta ei ole liikaa.


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

tuttu fiilis; asioista kieltäytyminen ihan vaan vittuillessaan omille lihallisille himoille. Tiesin jotenkin jo siun ikäisenä nuorempana että tätä täytyy tehdä; se jotenkin kasvattaa henkisesti. oisi mahdollisuus tehdä sitä tai tätä tai ottaa hirveät riskit jne. ei kiitos. kun minusta tuli isä niin tajusin elämän perimmäisen tarkoituksen. tätähän ei lapsettomat ymmärrä. se on vähän kuin "et tajua mitään alkoholista ennekuin olet juonut 2 päivää putkeen" / vetänyt ekat kännit. eihän selvinpäin tajua asioita jota valaistuneena tajuaa / tai päinvastoin. suosittelen vanhemmuutta. mikään koirien, kissojen tai adoptiolapsien hyysääminen ei ole vanhemmuutta, muistutukseksi. aivan oma universumi. kuin uusi ulottuvuus. vähän kuin se hetki kun parikymppisenä tajuaa olevansa vähän fiksumpi kuin keskivertokansa. mutta sitten tajuaa kolmekymppisenä että ateistit ja lapsettomat koiraihmiset ovat säälittäviä päiväkodin asukkeja. jne.. ajatus vähän harhailee mutta yritin puhua asiaa.. en ole enää yhtä hyvä kirjoittaja kuin joskus.

T: Kolothos Apollonia

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Kolothos ja kiitos kommentistasi.

Olet vissiin ihan oikeassa tuosta perheen merkityksestä. Itse vain koen olevani kelvoton moiseen, ehkä siis parempi jättää osaltani sikseen.

Kannattaa vähän kirjoitusasuasi tarkistaa muuten. Eli isot alkukirjaimet alkajaisiksi pilkun jälkeen.