90-luvun jälkiruokaherkku on palannut takaisin! Päiväkodissa sitä joskus jaettiin, mutta luonnollisesti vittumaisen pienin annoksin. Juuri sen verran, että himo vasta herää ja lisäannoksen puutteessa tulee vihaiseksi. Tiedossa oli, että jossain jääkaapin perukoilla oli pieni kaunis purkki täynnä ihanaa, sakeaa makuiloa. Se oli kerrassaan legendaarista tavaraa. Kuten ajan kuluessa sitten usein käy, tulee legendasta myytti. Aistikokemuksesta jää vain muisto. Mutta myytti on nyt herännnyt eloon. Näin kuvaili tuntojaan eräs Ida:
Lapsuudestani muistan tällaisen ihanuuden kuin Fanny-vanukas. Vanukasta sain aina vain pienen kupillisen koska vanhempien mielestä ei liika herkuttelu ollut hyvästä, joten muistankin vannoneeni kovaan ääneen että sitten kun joskus olen aikuinen, niin ostan Fanny-vanukas törppösen ja huitasen sen yhdellä kertaa kurkusta alas. Näin sitten kuitenkin kävi, että Fanny-vanukkaan tuotanto lopetettiin ja en ole päässyt tekemään tätä lapsuuteni suurta haavetta. Ehdotukseni olisikin, että voisiko Valio tehdä nostalgisuuden nimissä erän tätä jumaltenherkkua ja mahdollistaa tuo vuosien takainen pikku-Idan harras unelma!
Rukouksiin on vastattu ja jumalainen herkkujen herkku on palannut myyntiin. Riensin kaupasta kotiin kahden purnukan kera, piti ottaa kumpaakin lajia yksi: maitosuklaata ja karamellia. Lyhyen hartaushetken jälkeen kumosin lasikippoon pohjallisen juoksevaa myyttiä. Lusikallinen suuhun ja sielu taivaaseen. Suklaa maistuu juuri niin hyvältä kuin voi vain toivoa. Vastaako se muistojani? Vaikea todella sanoa, kun lienen viimeksi saanut tätä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Maku oli silti ehdottomasti tuttu ja oletan, että tämä on ehtaa tavaraa. Kiitos Valiolle, että yleisötoiveitakin kuunnellaan.
Ja nyt, kun saatoin sen tehdä, niin sen myös tein: kaadoin itselleni lisäannoksen. En vetänyt koko purkkia yhdellä hömpsyllä, en ahnehtinut itseäni ähkyyn. Mutta saatoin tehdä sen symbolisen teon, että todella kaadoin tuota juoksevaa herkkua lisää.
Karamellin jätin vielä maistamatta, nautiskellaan nyt suklaat ensin.
4 kommenttia:
Jossain Mauri Sariolan klassisessa Susikoski-romaanissa, en muista enää missä, sankari muisteli lapsuuden nautintoaan: saada kaapia ja nuolla sokerikakkutaikinakulho ja sekoitusvälineet putipuhtaiksi.
Tuon jumalaisen herkun hän oli kerran sitten maininnut aikuistenkin kuullen, toivoen olevansa joskus isona niin varoissaan, että voisi syödä kokonaisen kulhollisen sokerikakkutaikinaa!
Naapurin setä oli tokaissut siihen: "Viina sinulle isona maistuu!"
Nyt rikoskomisariona Susikoski pohti, että oikeassahan tuo oli ollut: eipä ole tullut lapsuuden jälkeen sokerikakkutaikinaa maisteltua, saati että olisi sitä sekoitellut kulhollisen syötäväkseen. Erilaisia väkijuomia on sen sijaan todellakin tullut nautittua.
Vaan olisikohan se pikku-Olavikaan enää niin välittänyt tuosta herkustaan, jos hänelle olisi joskus annettu koko kulho kehotuksella syödä kaikki?
Iltaa Qroquius.
Nyt kun mainitset kakkutaikinat ja sekoitusastiat, niin olivat nekin lapsuuden hienouksia. Saada kaapia se kulho puhtaaksi suklaisesta taikinasta. Ei sitä raakaa taikinaa varmaan tekisi hyvää koko kulhollista mässäillä vaan maistuipa hyvältä, kun viimeksi tuossa vuodenvaihteessa tiikerikakun väsäsin.
Äitini on kertonut monta kertaa, että lapsena hän teki veljensä kanssa tiikerikakkutaikinan vanhempien ollessa poissa kotoa ja he söivät sen raakana. Heille tuli siitä niin kauhea olo, että siihen loppui himo ilmeisesti loppuelämäksi.
Isäni kuulemma antoi isovanhemmilleni ehdottoman käskyn, että minulle ja veljelleni ei saa antaa makeisia. Tarkoitus oli sillä tavoin estää meitä saamasta pysyvää makeanhimoa. Vaikka käskystä on toistuvasti lipsuttu, tarkoituksensa se on saavuttanut. Minä olen aina pysynyt ruoanhimon herrana. Jos samassa taloudessa on jotain herkkuja, silloin kyllä tulen napostelleeksi niitä silloin tällöin, mutta jos on jokin syy säästää niitä, minulla ei ole vaikeuksia tehdä niin. Koskaan minulle ei ole tullut vastustamatonta tarvetta mennä kauppaan ostamaan jotakin. Se voi tosin johtua myös siitä, että saituus on minun vahvin psykologinen piirteeni.
Päivää Viilipytty.
Lahihialaisia vai? Joka tapauksessa, itsekuri on kiitettävä ja ajassamme aliarvostettu asia. Herkkujen suhteen olen vähän tuurijuoppo, että osaan syödä niitä napostellen ja kohtuudella mutta toisinaan niitä kittaa naamaan kahmalokaupalla. Yritän olla ostamatta niitä turhan usein ja liian paljoa kerralla. Esimerkiksi leivoksia ostaessa pyrin ostamaan vain kaksi: yhdestä tulee vain vihaiseksi, kaksi on juuri sopiva ja yli sen menee ähkyksi.
Lähetä kommentti