Retrospektiivisessä keikkaraportissani palaan päivälleen viiden vuoden taa. On aurinkoinen päivä ja otan junan alleni määränpäänä Åbo. Ennen lähtöä nautin lounaaksi purkillisen tonnikalaa, minkä jälkeen en söisi ennen yötä. Se ei kuitenkaan ole ongelma, sillä luvassa olisi tuntikaupalla hengenruokaa Bruce Springsteen & E Street Bandin konsertissa. Paikalla ovat vanhempani sekä kaverini edelliseltä Helsingin keikalta. Isä ja äiti jäävät istumakatsomoon, kun minä porhallan ystäväni kera HK-areenan permannolle. Minullahan ei ole lippua permannolle vaan katsomoon, mutta kaverini isä lainaa minulle omaansa ja livahdan sisään. Olympiastadionin maratonin kokeneena muistan, että rock on koettava seisaaltaan. Jalat ovat valmiina, keuhkot ovat valmiina, show alkakoon!
Juhlat rykäistään käyntiin silloisella uutuusbiisillä, We Take Care Of Our Own. Kyllä lähtee, fiilis nousee nopeasti. Pomo on maaginen, kuten olettaa sopii. Luulen, että on oltava autisti ollakseen vaikuttumasta hänen energistaan tai muuten vain kehitysvammainen idiootti. Hän nauttii ja iloitsee siitä mitä tekee, ja sama ilo tarttuu yleisöön. Kaikilla on kevättä rinnassa, kaikilla on hauskaa.
Uusia ja vanhoja biisejä tulee, paljon taas sellaista mitä en ole kuullut. Pidän 2012 ilmestyneen Wreckin Ball-albumin kappaleista, myös nimikkobiisistä. Toden teolla meininkiä alkaa olla, kun Hungry Heart soi. Pomo surffaa yleisön päällä ja seilaa catwalkilla. Satun olemaan kavereineni lähellä catwalkia, pääsen näkemään Pomon useita kertoja lähietäisyydeltä. Kyllä on poikaa ja sitten on pimeää. Pimeydessä laulavat urut. Springsteen nostattaa areenaa kuin neekeri babtistikirkossa, seuraa taikaa kipunoiva Spirit In The Night. Tunnelma on katossa: "can you feel the spirit!?"
YEAH! YEAH!
On aika rauhoittua hetkeksi. Klassikkojen klassikko The River, kuinka onnekas olen päästessäni kuulemaan sen livenä. Miten hyvä Brucen ääni edelleen on, miten yksinäiseltä se huuliharppu kuulostaa. Mutta sitten on taas hauskanpidon vuoro, kun rock'n'roll raikaa. From Small Things (Big Thing One Day Come) ja Pink Cadillac palauttavat tekemisen juurille. Jälkimmäisessä kappaleessa torvisektio töräyttelee paksusti ja Pomolla on hauskaa. Ei ole väliä, etten ole kuullut mitään tästä aiemmin. Sen parempi vain ja ensirakkauden riemu on suurempi. Because The Night soi yhtä hienosti kuin aiemmin Helsingissä ekstaattista kitarasooloa myöten, Nils Lofgren raastaa keihäästään kaiken irti. Joraan innoissani ja onnessani, mutta ei tunnu missään.
Pay Me My Money Down ja Pomo vetää yleisöä letkajenkassa. Selvä asia, ei viihde tästä paljoa parane. Tai paranisi, jos minä olisin joukon jatkona. Kaikkea ei voi saada. Shackled And Drawn on hauska renkutus ja Waiting On A Sunny Day kesän tervetuliaisbiisi, jonka kruunaa mikrofonin hetkeksi saava suloinen poika; kyseessä on ilmeisesti kiertueen vakionumero, jonka joku onnekas lapsi yleisöstä pääsee vetämään. Mutta mitähän vielä? The Rising, keikan kohokohtia minulle. Ennen tätä en ollut kipaletta kummemmin rekisteröinyt, mutta nyt se iskee ja syvälle. Kohottavaa ja kaunista, tämän amerikkalaiset osaavat.
Encore alkaa yleisötoiveella. Queen Of The Supermarket ja tytöt kuulostavat innostuneilta. Hieman harjoitusta Pomo näemmä tarvitsee, kaikki katalogin biisit eivät lonkalta lähde. Mutta lähtee se silti ja on livetilanteesen erinomainen biisi. Akustista ja romanttista, kyllä kyllä. Ja sitten loppuun klassikkokimara: Born To Run, Dancing In The Dark ja Tenth Avenue Freeze Out. Yleisöstä ja bändistä puristetaan viimeisetkin mehut irti. Darkin tanssiva tyttö jää minulle konsertin parhaimmaksi muistoksi, siellä on kimuli niin onnessaan kuin olla ja voi. Tältä tuntuu kotibileet lätkäareenalla, juhuu! Tenth Avenuen soidessa Bruce kiipeää flyygelin päälle, ja tuo näky pysyy verkkokalvoillani ikuisesti. Rockelegenda johdattaa orkesterinsa ja yleisön viimeiseen ralliin. Huudetaan ja jorataan, mutta sitten se on ohitse. Onnistuiko Pomo tavoitteissaan?
With your hands hurting, your feet hurting, your back hurting, your voice sore and your sexual organs stimulated!
Joka kohtaan voin ilmaista vahvasti kyllä. Kroppa on finaalissa, olisi aika palata tahoillemme. Jätän hyvästit kaverilleni ja suuntaan vanhempieni mukana Mantun grillille, josta nappaamme yösapuskat mukaan. Pääsemme Turun asunnollemme, jossa äitini majaili opiskellessaan, ja grillisafkat naamariimme siivottuamme painumme pehkuihin.
Hyvä ilta? Näin on marjat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti