Mikä meni vikaan?

"Mikä meni vikaan" oli muistikuvieni mukaan tyypillinen otsikko Mika Niemen jääkiekkokolumneille Hearissa, kun Suomi oli hävinnyt puolivälierät. En tiedä, pitääkö muistikuvani lainkaan paikkansa eikä kiinnosta ottaa selvää. Pääasia on, että voin nyt itse kirjoittaa nuo sanat, joita vihasin yli kaiken lapsuudessani.

No, aloitetaanpa. En kaada hommaa yksin Marjamäen niskaan, hän on saanut jo kyllikseen. Käy oikeastaan jo ukkoa sääliksi. Hänen pestinsä on ilman muuta ollut epäonnistunut, hän on ensimmäinen valmentaja ilman mitalia 30 vuoteen. World Cup oli fiasko ja MM-kisat 2017 surkeat neljännestä sijasta huolimatta. Olympialaiset olivat paha alisuoriutuminen ja nämä kisat...niin. Peli ei voi ailahdella tällä tavalla, ei tällä tasolla. Hyvänä päivänä Suomi pelasi vapautuneesti, huonoina päivänä ahdistuneesti. Lilliputtimaat jyrättiin, huippumaat pestiin mutta keskikastin mailta otettiin kaikilta nolosti turpiin 2-3. Tuntumani on, että Marjamäki ei osaa psyykata pelaajiaan oikealla tavalla. Suomi ei todellakaan jää taitotasossa Tanskaa, Saksaa taikka Sveitsiä jälkeen, joten jokin on mennyt valmistautumisessa pieleen.

Vikaa on täytynyt olla myös asenteissa. Minäkin aikaisemmissa postauksissa puhuin hupimaista, mikä ei taida sittenkään vastata todellisuutta. Eivät ne enää ole heittopusseja, eivät hupimaita. Kyseiset maat ovat kehittyneet kovasti, Sveitsikin on MM-hopeamitalisti viiden vuoden takaa. Lisäksi viime vuoden ykkösvaraus NHL:ssä oli sveitsiläinen Nico Hischier. Eivät kyseiset maat Suomen tasolla ole, mutta erot ovat kaventuneet. Jos huippumaat ovat Kanada, USA, Venäjä, Suomi Ruotsi ja Tshekki, niin keskikastin maita olisivat kolme Suomen päihittänyttä maata sekä Slovakia. Ehkä heitä ei nyt otetty tosissaan. Voi olla, että matseihin mentiin takki auki-asenteella, joka kostautui pahemman kerran. Taktinen osaaminenkin näyttää parantuneen noilla mailla, sillä he enemmän tai vähemmän pimensivät Suomen maalintekopotentiaalin.

Suomen joukkue oli myös epätasainen. Suomella oli kaksi kärkikenttää, joita peluutettiin liikaa. Siinä lienee yksi syy, miksi sveitsiläisten luistin liikkui niin vilkkaasti verrattuna suomalaisten polkemiseen. Kolmoskenttä pelasi vaisusti, neloskenttä hoiti joten kuten tonttinsa. Mörkö Anttila oli mies paikallaan ja nestori Pesonen osoitti kokemuksen voimansa. Mutta eivät nekään riittäneet. Pakisto oli epävarmaa, vaikka Nutivaara pelasi pisteiden valossa hyvin. Leijonat olisivat kaivanneet senttereitä, joita oli joukkueessa nyt pyöreät nolla. Esimerkiksi Barkov ykköskentässä olisi tuonut sellaista taitoa pelkästään aloituksiin, että se olisi voinut olla se ratkaiseva ero.

Yksittäisiä pelaajia on tarpeetonta tehdä syyllisiksi, vaikka toivomisen varaa jäikin. Mikko Rantanen olisi voinut pelata paremmin, vaikka ei tämä huono turnaus ollut. Pientä huhua oli, että olisi pelannut käsivamman kera. Tiedä tuosta, mutta saattaa selittää ajoittain vaisummat otteet. Kulta-Mikeltä odotin paljon enemmän, ei oikein väläytellyt parasta osaamistaan. Ei huono, mutta...

Sebastian Ahoa voin kuitenkin vain kehua. Tehot 9 + 9 on kaikkien aikojen maajoukkue-ennätys yhdessä turnauksessa. Yritti puolivälierän lopussa ottaa joukkuetta reppuselkäänsä siinä onnistumatta. Kovasti muistuttaa minua Saku Koivusta ja omaa potentiaalia jopa parempaan. Tulevaisuuden johtavia pelaajia Leijonissa, mahdollinen kapteeni.

Parhaimmillan tässä turnauksessa nähtiin kiekkoa, jota toivon tulevaisuudelta lisää: iloista taitokiekkoa, jota pelataan vauhdilla. Kun touhuun saadaa vielä tasaisuutta, alkavat palikat olla kasassa. Marjamäelle siis sikäli hatunnosto, että uskalsi kokeilla uudenlaista sapluunaa. En odota erityisen luottavaisena Jukka Jalosen tulevaa kautta, mutta toivon hänen ottavan noottia tästä. Kaksi kultamitalia hänellä kuitenki jo on, joten kenties hän kykenee jalostamaan kypsyvästä nuorisostamme voittavia joukkueita. Tällä kertaa taisi mennä epäonnistuminen osin kokemattomuuden piikkiin, joten katsotaan seuraavissa kisoissa sitten.