Stranger Things, toinen kausi!

5/5

Se siitä, arvostelu on tehty. Nyt voin keskittyä ylistämiseen. Miksi ylipäätänsä pitää arvostella, miksi olla kriittinen? Kun katson elokuvaa tai sarjaa, en pyri analysoimaan näkemääni. Immersoidun ja hengitän hahmojen mukana. Se, mitä näen, tapahtuu sillä hetkellä oikeasti. Kaikki on täyttä totta.

Stranger Things jatkaa toisella kaudella siitä, mihin edellinen jäi. En kuvaile tarinaa sen kummemmin, jokaisen kannattaa katsoa itse. Henkilöt ovat eläviä ja kiinnostavia sivuhahmoja myöten. Edes koulun uusi kingi mahtavine sisääntuloineen ei jää pahviseksi. Draamaa on ja romanssia ilmassa, kaikki sopii kuvioon. Kyse ei ole lopulta vain fantasian lennosta ja tieteisfiktiosta, vaan tavallisista ihmisistä tuon kaiken keskellä.

Kakkoskausi on rakastettava kuten ensimmäinenkin. Kritiikki, joka on osunut silmääni, koskee lähinnä seitsemättä episodia. Tämä siksi, ettei se monien mielestä edistä juonta ja rikkoo rytmin. Kritiikki on perusteltua, mutta sittenkin vain sössötystä. En ole itse asiassa koskaan allekirjoittanut ajatusta, että kaiken tulisi edistää juonta tai hahmonkehitystä (sivupointtina huomautan, että seiskaepisodi kyllä palvelee Elevenin hahmonkehitystä). Tarinankerronnan ekonomia on ajatus, jota karsastan. Siinä on perää sikäli, että tarinassa ei saisi olla liikaa ylimääräistä. Mutta nykyiset tarinankerronnan ohjeet tarkoittavat kitsautta. Kaikki liika otetaan pois, särmät hiotaan. En pidä siitä, sellainen jättää vähemmän tilaa hengittää. Tarinalla on oltava rytmi, mutta joskus on osattava pysähtyä. Säästeliäisyys on hyve, mutta suurempi hyve on anteliaisuus; on uskallettava tuhlailla. Taru Sormusten Herrasta olisi huonompi kirja ilman Tom Bombadil-jaksoa, joka on suosikkejani. Se ei edistä juonta, ei hahmonkehitystä. Mutta se on silti osa tarinaa. Huomaatteko, elävässä elämässäkään ei kaikki aina johda mihinkään. On sivupolkuja, jotkut päivät ovat fillerijaksoja. Se, että joku yskii, ei tarkoita että hän olisi kuolemansairas. Kaikki merkitsee, mutta ei yhtälaisesti; vähempiä asioita kutsutaan triviaaleiksi.

Stranger Things on hyvin tehty ajankuva 80-luvusta, tuosta legendaarisesta vuosikymmenestä. Välillä tuntui, että viittauksia aikaan tungetaan ruudulle turhankin paljon. Mutta kyllä minä mielelläni hittejä kuuntelen ja oleellista on tajuta tämä: sarja toimisi ilmankin viittauksia, sillä pääosassa ovat hahmot ja tarina. Stranger Things on synteesi 80-luvun populaarikulttuurin troopeista, aivan kuten Star Wars oli synteesi George Lucasin lapsuudenaikaisista troopeista. Vaikutteet tulevat niin muista tv-sarjoista, elokuvista, musiikista kuin kirjallisuudestakin. Kaikki sarjan elementit ovat tuttuja jostain muualta, mutta tällaisenaan niitä ei ole koskaan nähty. Kyse ei ole siis kierrätyksestä vaan luovuudesta, menneisyyden yhdistämisestä nykyisyyteen. Näin tehdään kaikki hyvä taide, kommunikaatiossa aiemman kanssa.

Ajankuvassa on osattu ottaa huomioon myös aikansa erilaiset arvot ja asenteet. Tätä ei paljoa problematisoida, oikeastaan sarjan tekijät tuntuvat viihtyvän maailmassa, jossa miehet ovat miehiä ja naiset naisia. Ja miksikäs ei, sellainen maailma on hauskempi ja kiinnostavampi. Toisaalta jännitteisyyttä tuo se, että oikeastaan kaikki sarjassa kuvatut perheet ovat jollain tapaa rikkinäisiä tai epätasapainoisia. Kaksi isänkorvikkeina toimivaa miestä tasapainoilevat omien toiveidensa ja miehuuden välissä. Erityisesti tämä näkyy sheriffi Hopperissa, joka on rohkea ja luja mies mutta ei osaa olla pehmeä silloin kun pitäisi. Eleven on tälle kuin uusi tytär, mutta raavas mies ei helposti kiintymystään osoita.

Edellisellä kaudella Steve oli enemmän tai vähemmän kusipää, mutta kasvanut sittemmin tasapainoisemmaksi. Hauskaa oli seurata hänen ja Billyn välistä kukkoilua, kaksi alfaa taistelemassa pääkallopaikasta. Koska Steve ei ole enää sama kuin ennen, ei hän kuitenkaan keskity valtakamppailuun intensiivisesti ja liukuu taka-alalle. Näin luodaan hahmonkehitystä, edellisen kauden inhokista tuleekin suosikki.

Rakastan sitä, että Stranger Things uskaltaa olla avoimesti naiivi. Se ei ole nihilistinen vaan toiveikas. Se ei poseeraa, se ei ole cool. On kipua ja ihmisiä sattuu, mutta sarja ei ole angstinen. Se ei vääristä lähdemateriaaliaan vaan nostaa ne toiseen potenssiin. Kauhun ja pimeyden keskeltä puskee rakkaus. Tälle pyrkimykselle on olemassa ihan nimikin, nimittäin superversiivinen fiktio. Subversion vastaisesti ei tarinalla yritetä satuttaa vaan inspiroida. Superversiivisen lähtökohta on kristillinen, se perusasia että valo ja toivo ovat suurempia kuin mikään muu. Stranger Things ei tietenkään ole eksplisiittisesti kristillinen, se ei edes viittaa uskontoon. Mutta täsmälleen sama koskee Tarua Sormusten Herrasta. Käytännössä missään ei mainita mitään uskontoon viittaavaakaan, mutta kirjan pohjavire on kaikille sen lukeneille selvä. Ainakin pitäisi olla.

Hyvyys, totuus ja kauneus ovat kolme elämän perusasiaa ja ne toteutuvat sarjassa täysimääräisesti. Se tekee siitä hyvää taidetta, muutakin kuin pelkkää viihdettä. Se ottaa Lovecraftin pimeän mystiikan ja yhdistää sen lämpimään seikkailuun. Jonkun mielestä nämä elementit varmasti syövät toisiaan, sillä Lovecraftin mythos toimii osittain juuri sen kosmisen kylmyyden vuoksi. Olen kuitenkin hieman eri mieltä, sillä rakastettava hahmokaarti nostaa panoksia. Kun valo kirkastuu, myös varjot pitenevät. Tosi kauhu syntyy ymmärryksestä, että on jotain hävittävää; oma sielu, hyvät ystävät ja perhe. Lovecraftin maailmassa on kaikki lopulta yhdentekevää ja sikäli siis lopulta harmaata ja sanoisinko tylsää.

Stranger Things ottaa kaiken sen, mikä 80-luvussa on hyvää ja tuo sen yhteen pakettiin. Olen jo nyt varmasti toistanut paljon samoja asioita, joita mainitsin ensimmäisen kauden arvioissani: lukiodraamaa, seikkailua, lapsuudenajan suloista romanssia, scifiä ja fantasiaa. Mutta kakkoskausi ei ole vain toistoa, vaan tekee asioita eri painotuksilla. Erot kahden kauden välillä ovat hieman kuin ensimmäisen ja toisen Alien -elokuvan välillä. Ensimmäisessä osassa on atmosfääriä ja mysteeriä, vähemmän emotionaalista painoa ja intensiteettiä. Toisessa kaudessa on juuri päinvastoin, emotionaalinen paino ja intensiteetti ottavat roolia atmosfäärin ja mysteerin vähetessä. Kyllä tunnelmaa edelleen piisaa, mutta missään jatko-osassa ei voida rekonstruoida alun taikaa sellaisenaan.

Musiikki saa aivan oman kiitoksensa. Kyle Dixon ja Michael Stein ovat tehneet huimaa jälkeä synthwave-soundtrackillaan. Jos edellisen kauden kohokohta oli viaton Kids, ajaa toisella kaudella saman tehtävän surumielinen Eulogy; nothing's gonna go back to the way that it was.

Soundtrackille valittu hittikimara oli hienoa kuultavaa ja monipuolinen. Oli niin synthpoppia, metallia kuin glam rockiakin. Budjettia oli siis selvästi kasvatettu viime kerrasta. Ja niin pitääkin, onhan tämä kaikkien aikojen paras sarja. Kaksi kautta on ainakin vielä tekeillä, katsotaan siis mitä tuleman pitää.

PS. Voiko muuten olla mitään parempaa kuin tämä loppukohtaus? Kaunein tapa lopettaa hyvä tarina. Kaikki tarinat saisivat loppua tansseihin. Lapset ovat suloisia ja rakkaus viatonta. Vetistelin holtittomasti.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: maa on niin kaunis.

EDIT. 80-luku oli muuten objektiivisesti parempi vuosikymmen. Tässä on niin hienosti editoitu montaasi vuosikymmenen leffoista ja tahdistettuna niin komean musiikin päälle, että taidan lähteä lentoon. Lähdenpä ulos ennen kuin kasvatan siivet. Moido!

They say it's darkest before the dawn
We've been in this town for far too long
They say it's darkest before the dawn
We're moving on, we're moving on, we're moving on!