perjantai 5. tammikuuta 2018

Star Wars - The Last Jedi



Spoilerivaara: ken ei ole omin silmin elokuvaa nähnyt, se vielä kääntyä takaisin voi.

...

Männä viikonloppuna tulin katsastaneeksi kahdeksannen ja viimeisimmän episodin kaukaisen galaksin saagassa. Siinä missä The Force Awakens saapui suuren hypen mukana, olivat odotukseni tällä kertaa minimissään. Siitä huolimatta voin todeta, että The Last Jedi on pettymys.

Okei, mistä aloittaisin? Palataan takaisin episodiin numero VII. Nyt kun uutuudenviehätys on jo poissa voin nähdä sen ohuuden kokonaisuudessaan. Totuus on, että nostalgia – ja vain se – oli se mikä piti elokuvan kasassa. Tutut fanfaarit, äänet ja valomiekat olivat lyhyt visiitti takaisin lapsuuden hyviin hetkiin, muttei sen enempää. Ohjaaja J.J. Abrams osaa laittaa yhteen tyylikkäitä kuvia, mutta hänellä ei ole mitään sanottavaa eikä todellista luovuutta. Hän on tässä suhteessa suoraan verrannollinen Quentin Tarantinon kaltaiseen vähä-älyiseen moukkaan. Kuitenkin siinä missä Tarantinon onttous on läpinäkyvää, osaa Abrams kätkeä sen ”mysteeriin”. Käytän lainausmerkkejä, sillä kyse on silmänkääntötempusta. Ei ole mitään mysteeriä, ei salattuja merkityksiä; vain savua ja sen alla tyhjää.

Trilogian avausosa pelasi varman päälle voittojen maksimoimiseksi, mutta The Last Jedi ottaa enemmän riskejä. Se ei pelaa fanien odotusten mukaan, mikä on heijastunut aikaisempaa pienempinä lipputuloina sekä etenkin yleisöpalautteessa. Itse asiassa reaktiot näyttävät jakautuneen vahvasti joko vihaisiin tai kiitollisiin. Näin jyrkkää mielipiteiden jakautumista pidetään usein merkkinä onnistuneesta taideteoksesta, mikä ajatus itsellenikin nousi mieleen. Väitän kuitenkin, että ylistyspuheet rohkeasta elokuvasta ovat pinnallisen tulkinnan tuottamaa fuulaa. Elokuva selvästi poseeraa sellaisena, tietoisena omasta luonteestaan. Syvemmälle vilkaitessa kuitenkin huomaa, että koettu uutuus perustuu originaalitrilogian osien kierrätykselle. The Force Awakens teki sen suoraviivaisesti, kun taas The Last Jedi tekee saman subvertoimalla elementtejä Imperiumin Vastaiskusta ja Jedin Paluusta. Se ei kuitenkaan ole automaattinen merkki kekseliäisyydestä, sillä lapsikin osaa töhriä rumia viivoja muuten kauniin piirroksen päälle.

En inhoa elokuvaa, poistuin teatterista varsin tyytyväisenä. Sain rahan edestä mukiinmenevää viihdettä, tylsää ei missään vaiheessa tullut. Ulkoasultaan kaikki on juuri niin hiottua ja hienoa kuin vain voi toivoa, parhaimmilllaan silmäkarkkia. Ohjaaja Rian Johnson on tältä osin hommansa hoitanut. Elokuvan rytmityskin, jota monet ovat haukkuneet, sopi minulle. Nimittäin, toisin kuin avausosassa, oli kahdeksas episodi sekä pidempi että hitaampi. En pidä ADHD-tahdista, joka monia elokuvia näinä päivinä vaivaa. Se on kuin kuuntelisi metallibiisiä pelkällä tuplabasarikaahauksella. The Last Jedi tuntui siltä, että sen aikana ehti hengittääkin.

En ole kriittinen katsoja sikäli, että yrittäisin arvioida elokuvia tai mitään taidetta ensi sijassa objektiivisin perustein. Itse asiassa minulla on yksi ainoa kriteeri sille, onko taideteos onnistunut vai ei: inspiroiko se fantasioitani? Jos ei, voin edelleen tunnustaa sen arvon objektiivisin perustein. Jos se inspiroi, rakastan sitä kaikista vioistaan huolimatta. Olen siis varsin anteeksiantavainen katsoja, typeryydet tai varsinaisetkaan juoniaukot eivät merkitse paljoa inspiraation rinnalla. Siispä The Last Jedin suurin ongelma eivät ole sen älyttömyydet, joita on loputtomiin. Ongelma on kokonaisvaikutelma, jota voi pitää vähintäänkin latistavana.

Tietystihän sitä nyt kuitenkin voi haukkua yksittäisiäkin typeryyksiä ja ratkaisuja, kun on tässä vauhtiin päässyt. Päällimmäisenä mielessä on tietysti koko elokuvan suurin WTF-kohtaus, jossa prinsessa Leia lentää avaruuden tyhjiön lävitse kuin Teräsmies konsanaan. Voima antaa käyttäjilleen eittämättä monia kykyjä, mutta ei muistaakseni Dragonball Z:n sankareiden työkalupakkia. Entä se hetki, kun epätoivoinen kapinallisamiraali murskaa ison osan vihollislaivastoa ohjaamalla oman aluksensa sitä kohti ylivalonnopeudella. Mikäli hyperajon käyttö aseena on noin helppoa, se repii valovuosien kokoisen juoniaukon koko saagan jatkumoon; mitä käyttöä on Kuolontähdillä tai laivastoilla ylipäätänsä, kun miehittämättömillä ylivalonnopeusprojektiileilla voitaisiin tuhota niin aluksia kuin planeettoja.

Lisääkin öyhötettävää olisi pelkästään yksityiskohdissa, vaan entä tarina itsessään? En näet tiedä, mitä vihanpitoa uutuusepisodien kahden ohjaajan välillä on, mutta Rian Johnson heittää The Last Jedissa roskikseen kaikki The Force Awakensin aihiot. Kuka on ylipäällikkö Snoke, ketä ovat Renin ritarit, ketkä ovat Reyn vanhemmat jne. Henkilökohtaisesti tämä ei haittaa, sillä en pitänyt seiskaepisodin kysymyksenasetteluja alun perinkään kovin kiinnostavina. Snoke oli tylsä kopio keisarista ja hänen kuolemansa ei haittaa tippaakaan. Pidin kyllä teoriasta, että Rey olisi sukua Palpatinelle, mutta hänen taustansa pelkkänä mitättömyytenä on myös ok. Seiskaepisodin faneille moinen ei kuitenkaan ole varmasti mieluinen asia, kun kahdeksas episodi kulkee kuin mitään ei olisi aiemmin tapahtunut. Voi kuitenkin olla, että tässä paljastuu vain J.J. Abramsin onttous, josta jo aiemmin puhuin; hän kyllä vihjaile mysteerillä, mutta ei lopulta tiedä itsekään mitä tekee. Hän ei jättänyt Rian Johnsonille mitään mihin tarttua, jolloin jatkettiin ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Yksi isoimpia valituksen aiheita faneille on ollut Luke Skywalkerin hahmo. Jopa näyttelijä Mark Hamill on todennut, ettei kokenut hahmoa omakseen. Itse kuitenkin pystyin nielemään tämän version varsin vaivatta. Pystyin uskomaan, että hän oli epäonnistumisensa tähden tuntenut niin musertavaa häpeää ja itseinhoa, että tahtoi vetäytyä kaikesta pois. Se, että ehtii nähdä imperiumin tuhoutuvan ja sitten nousevan uudelleen First Orderin muodossa ja oma oppipoika keulakuvanaan, musertaisi kenet tahansa. Hän toi isänsä pois pimeältä puolelta vain todistaakseen, kuinka lahjakas veljenpoika sortuu jälleen. Ohikiitävän hetken ajan hän tunsi potentiaalisen tulevaisuuden edessä sellaista kauhua, että oli jopa valmis surmaamaan veljenpoikansa; hän katui aikomustaan, mutta oli jo liian myöhäistä. Väärinkäsityksestä kehkeytyi tragedia ja Kylo Ren oli syntynyt. Sykli, jonka piti loppua, alkoi uudelleen.

Mainittua kontekstia vasten Luken sulkeutuneisuus ja valinnat tuntuivat loogisilta. Aiemmin sinisilmäinen maalaispoika oli nyt toivonsa menettänyt erakko. Vasta Rey saa hänet vakuuttuneeksi, että toivo ei ole koskaan mennyttä. Tai kuten Luke itse sanoo: no one's ever really gone. Toivon teema olikin niitä harvoja asioita, joista elokuvassa pidin. Kapinaliitto (vai galaktinen vastarintaliike?) on tuhottu miltei viimeisen mieheen, rippeet taistelevat hengestään pienessä tukikohdassa. Luke uhraa itsensä ostaakseen muille aikaa paeta. Viimeiset uupuneet taistelijat nousevat Millenium Falconiin ja loppukohtauksessa köyhä orpopoika katsele tähtitaivaalle toivon kiilto silmissään. Tämä on tärkeä viesti. Vaikka tilanne olisi kuinka paha ja vihollinen kuinka ylivoimainen tahansa, toivoa on niin kauan kuin on elämää. Kristinuskon tarina lähti kahdestatoista miehestä, joilla ei ollut muuta kuin uskonsa. Vaikka ei olisi enää miehiäkään, on silloinkin usko joka inspiroi uusia miehiä. Taistelu ei ole koskaan ohitse, ennen kuin se todella on ohitse.

Mutta hyveet eivät voita paheita, eivät tässä elokuvassa. Hiottu visuaalinen ilme ja yksi teema eivät pyyhi pois negatiivista kokonaisvaikutelmaa. Pisin miinus tulee päähenkilöstä, Mary Suen inkarnaatiosta. Rey on kyllä niin kaunis, näyttelijäkin on hyvä. Minä niin haluaisin pitää siitä tytöstä, mutta se on vaikeaa. Rey osaa kaikkea, hän ei ole koskaan todella pulassa. Hän ei kehity, hän ei lopulta edes tee mitään. Hän on jo valmiiksi niin täydellinen, ettei hänen tarvitse. Rey myös tuhoaa koko konseptin siitä, mitä Voima on. Se ei ole enää potentiaali, joka vuosia kestävän ja ankaran harjoittelun päätteeksi hiotaan timanttiseksi; Imperiumin vastaiskussa Luke hädin tuskin pystyy käyttämään voimaa ja saa isänsä kädestä valomiekkakamppailussa. Kloonien Hyökkäyksessä Anakin, tuo kaikkien aikojen lupaavin jedi, saa kreivi Dookulta kouriintuntuvan oppitunnin – jälleen valomiekkakamppailussa. Rey sen sijaan lukee ajatuksia ja manipuloi mieliä ilman ohjausta, hän nostaa kiviröykkiön vaikka oli vastikään kuullut Voimasta. Hän päihittää kaksintaistelussa vuosien koulutuksen saanen Kylo Renin sekä Snoken henkivartijat. Rey vain sattuu olemaan voimakas, koska syyt.

The Last Jedi on saanut kehuja siitä, että se kohtelee Voimaa demokraattisesti. Että se on kaikkien saatavilla oleva kyky, eikä Skywalkerien sukuun rajoittunut lahja. Ovatkohan nämä ihmiset katsoneet ensimmäistäkään Star Wars -elokuvaa, vai teeskentelevätkö he ettei prequel-trilogiaa ole olemassa? Mitä kävi Anakinille, tuolle orjaksi syntyneelle orjanpenikalle? Häntäkö ei ollut olemassa, vai oliko hän liian etuoikeutettu? Jedejä ylipäätänsä oli satoja ja heidät kerättiin eri puolilta galaksia, kuka tahansa Voimassa lahjakas kelpasi. Luke ei alun perin tiennyt taustastaan mitään, hän joutui ansaitsemaan paikkansa. Star Wars on sukutarina, mutta se ei ole Dallas. Se ei kerro kultalusikka suussaan syntyneistä öykkäreistä vaan langenneen messiaan ja hänen lastensa yhteisestä tragediasta ja pelastuksesta.

Kuten sanoin, Voiman konsepti on vääristetty. Rey on osoitus siitä, ettei harjoitusta enää tarvita. Samaan aikaan Luke toteaa, ettei Voma kuulu vain jedeille vaan kaikille. Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että kyky käyttää Voimaa ei riipu edes lahjakkuudesta. Se vain on. Kuka tahansa voi käyttää voimaa ja kaikki ovat potentiaalisesti yhtä hyviä. Kuulostaako tutulta? Se kuulostaa, koska sama ajatus kuuluu vasemmiston eroja halveksivassa puheessa. Vasemmistolle pituus- ja älykkyyserot ovat virhe. Kaikki erot ovat. Jos joku on vahvempi kuin toinen, se ei johdu lahjakkuudesta eikä treenistä vaan rakenteista. Ja rakenteita on kaikkialla ja kun ne hävitetään, ovat kaikki yhtä pitkiä ja kauniita. Siksi olisi väärin, jos Reyn kyvyt voimassa tulisivat verenperintönä tai edes kohtalon sallimuksena. Ne vain tulevat, ehkäpä jopa siksi että hän päätti niin. Mikä tahansa voi olla totta, jos niin tahdot. Tämäkin kuulosta tutulta, sillä olemme kuulleet vastaavaa elämäntapagurujen ja muiden huijarien suusta. The Last Jedin eetos on kuin sekoitus kaikkein sairainta menetysteologiaa ja sosiaalidemokratiaa; aivan jokainen älyllinen olento voi olla aivan mitä tahansa, jos vain tahtoo tarpeeksi.

Mistä pääsemmekin seuraavaan teemaan, menneisyyden halveksuntaan. Kuten vasemmistoa kiukuttaa erojen olemassaolo, he vihaavat myös ajatusta että heitä määrittäisi mikään muu kuin oma tahto. Tämä ajatus kantaa läpi elokuvan. Ei ole väliä, ketä vanhempasi ovat. Ei ole väliä mistä tulet, tai miten asiat on aikaisemmin hoidettu. Merkitystä on vain sillä, mitä on nyt. Rey ei todella opi mitään Lukelta, käykin juuri toisin päin. Rey näyttää närhen munat, ja jopa Yodan haamu toteaa että Rey tietää jo kaiken tarvittavan; samaan aikaan Jedien pyhät kirjoitukset sisältävä puu palaa poroksi, koska menneisyyden kuuluukin palaa. Vahvaa symboliikkaa, joka osoittaa elokuvantekijöiden intentiot; huolimatta pinnallisesta toivon sanomasta, ovat he sisimmissään lopulta täynnä kaunaa, silkkaa nietzscheläistä ressentimenttiä.

Puhun vasemmistosta, sillä elokuvan poliittisuus on ilmiselvää. Sen mokutusta ja feminismiä pakkosyötöllä tarjoava agenda on niin tökeröä, että moinen voi kääntyä vain itseään vastaan. Nämä tekijät ovat tosin itselleni vähäisempi haittatekijä kuin edellä esiintuomani filosofiset teemat. Toki se, että naishahmot ovat virheettömiä karikatyyrejä jotka jatkuvasti ojentavat paviaanimaisia mieshahmoja, on semi ärsyttävää. Tämä kuitenkin merkitsee, että mieshahmot ovat saman tien kiinnostavampia. Kylo Ren on kompleksinen ja kehityskelpoinen pahishahmo, Rey ei kaikkivoipana voi liikkua mihinkään. Lisäksi ne pari vähemmistöille korvamerkittyä kiintiöhahmoa tahtomattaankin halveksivat kyseisiä vähemmistöjä. Kaikki nimittäin tietävät, että näyttelijät on valittu rooliinsa rotunsa vuoksi. He eivät edusta hahmoaan yksilöinä vaan poliittisena ideologiana.

Jollain pervolla tavalla jopa pidin The Last Jedin hetkittäin anarkistisesta asenteesta, mallia ”kaikki paskaksi”. Kohtaus, jossa Snoke kuolee ja jota seuraa valomiekkataistelu, oli suorastaan innostava; hetken aikaa en tiennyt mitä tulisi tapahtumaan. Mutta elokuvasta paistaa kokonaisuutena halveksunta menneisyyttä sekä ennen kaikkea saagaa itseään kohtaan. Aivan kuin elokuvantekijät haluaisivat viestittää, että me hallitsemme nyt. Että meitä vanhoja faneja ei enää kaivata. Elokuvan mukaan on tullut aika demokratisoida voima, aika pistää stoppi jedeille. Ei tarvita enää sithejä, ei vastakainasetelua. Tarvitaan kuulemma jokin tasapaino, kuin se tarkoittaisi pimeyden ja valon tasavahvuutta. Sellainen olisi harmaa galaksi. Siellä olisi paljon paskoja voimakäyttäjiä, kun jedien dogmit olisivat kadonneet. Siellä olisi paljon omatekoisia ”jedejä”, jotka olisivat heikkoudessaan parodia aiemmasta. Ei tarvitse varoittaa ihmisiä pimeän puolen houkutuksesta, kuten ei tarvinnut varoittaa Reytäkään; naisena hän ilmeisesti tietää paremmin, ei hänen tarvitse kuunnella vanhoja ukkoja. Siinä galaksissa ei soisi Duel Of The Fates vaan Ruotsin kansallislaulu, tuo hymneistä yhdentekevin. Demokraattinen galaksi olisi kuin ruotsalainen lähiö missä kaikki on tylsää. Ei jännitteitä, ei elämää.

Mutta kenties meidän tulisi ottaa Disneyn vihjeestä vaari? Jos meitä vanhoja faneja ei enää haluta mukaan, voimme jäädä pois. Kuka alun perinkään halusi uuden trilogian? Mihin sitä tarvittiin, kun prequelin myötä Skywalkerien tarina oli kulkenut täyden ympyrän. Ehkä elokuvassa on tahaton viesti meille kaikille, että menneisyyteen ei todella tulisi jäädä kiinni. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Star Wars. Tämä elokuva muistuttaa meitä siitä, että menneisyyden keinotekoinen uudelleenherättäminen pavelee vain hetkellistä nostalgiannälkää, eikä edes lopulta sitäkään. Menneisyydestä kuuluu oppia, mutta sitä ei tule toistaa. On tehtävä uusia aluevaltauksia, kerrottava uusia tarinoita. Lucas kertoi tarinansa, jotta voisi heittää yhteen teokseen kaikki rakastamansa elokuvat, sarjakuvat ja musiikin. Se syntyi aidosta luovasta henkäyksestä, tekemisen ilosta. Näitä meidänkin on etsittävä, eikä koettaa epätoivoisesti rekonstruoida lapsuuttamme; se meni, eikä tule takaisin. Uutta luodaan koko ajan ja Stranger Things on se, jossa näen aineksia nykyajan klassikoksi. Se syntyi samasta kipinästä, samanlaisesta rakkaudesta kuin Lucasin visio. Ja jonain päivänä sekin on menneisyyttä.

It is time for Star Wars to end.

12 kommenttia:

Feyris Nyannyan kirjoitti...

pystyt kirjottamaan star warsin kolmosdivarin disney/jutku-aivopesuversioinnista kappaletolkulla arvailuja tms arviointeja. jotenki pelottavaa. fiksut ja ahkerat, teillä riittää töitä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Morjenstaa.

Oikeesti oon tyhmä ja laiska. Juden raus!

Juho kirjoitti...

Social Jackass Warrior, lyhennettynä SJW.

Tuon ryhmän edustajat ovat nykypäivänä levinneet kaikkialle tuhoisin seurauksin. Tämä totisesti näkyi tässä uusimmassa Star wars leffassa.

Yksi aikaansaannos on nimenomaan Reyn hahmo. Daisy Ridley on lahjakas näyttelijä ja vielä sööttikin, mutta hahmo on kirjoitettu juuri Mary Sueksi ja siksi siinä ei ole mitään tarttumapintaa.

Naiset pyritään "vahvojen naishahmojen" nimissä istuttamaan misten housuihin. Herää kysymys, miksi? Eikö naishahmosta tosiaan keksitä tehdä "vahvaa" muuten kuin: kattokaa kyllä mäkin osaan tapella ja lentää hävittäjäkonetta?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Juho.

SJW:t eivät osaa luoda, joten siksi olemassaolevat teokset yritetään subvertoida. Heillä on kätensä kiinni isossa osassa valtavirtaviihdettä ja se väistämättä kaventaa siedettävää tarjontaa. Kaikeksi onneksi on aina olemassa vanhoja teoksia, joita ei ole vielä tullut nähneeksi tai joihin voi palata. Lisäksi kaikkea hienoa luodaan valtavirran ulkopuolella, joten ei taide eikä viihde maailmasta lopu.

Naiset pyritään "vahvojen naishahmojen" nimissä istuttamaan misten housuihin. Herää kysymys, miksi?

Feministit kadehtivat miehiä ja halveksivat naisellisia hyveitä. Jotenkin vaan aina, kun mies yrittää olla kuin nainen tai nainen kuin mies, on tuloksena eräänlaista parodiaa; vastakkaisen sukupuolen hyveitä ei oikein voi simuloida ilman, että näyttää naurettavalta.

Sinäsä minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa naisten suhteen toimintarooleissa. Voin hyväksyä heidät kuten kiintiövähemmistöläisetkin, kunhan hahmo on hyvin tehty. Harvoin vain käsikirjoittajat jaksavat vastustaa kiusausta osoitella sormea hahmojensa kautta. Esimerkiki Finn oli potentiaalisesti varsin kiinnostava hahmo seiskaepisodissa, mutta eipä hänelle annettu mitään tähdellistä tekemistä viimeisimmässä installaatiossa.

Anonyymi kirjoitti...

Tjaa-a, pitäisiköhän tämä filmi mennä katselemaan mielenkiinnon vuoksi tai ladata jostain "Piraattilahdesta"? Vaikka en ole kauhean kiinnostunut näistä nykyisistä Tähtien sota-leffoista, ehkä tässä(kin) tuotannossa ääni- ja grafiikkaefektit ovat kohdillansa, mutta juoni tökkii.

Tässä eräs murska-arvostelu leffasta kommenttiosioineen, ja se aikaisempi osa sai ei-niin-mairittelevan lempinimen "The Farce Awakens".

Ehkä tässä uusimmassa leffassa on hieman samaa vikaa kuin siinä Ghostbusterin uudelleenlämmitetyssä versiossa, jossa haamunmetsästäjät olivat kaikki naisia tai siis naisoletettuja...


- Soomepois Eestist -

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ehtoota Soomepois.

En oikein voi varsinaisesti suositella tätä. Jos ei ole Star Wars-fani, ei juoni kenties niin paljoa töki. Mutta ei tämä saagan ulkopuolisillakaan meriiteillä loista. Tehostepuolella ei mitään henkeäsalpaavaa ole luvassa, joskaan ei mitenkään huonoakaan; visuaalisesti hiottua kuten tekstissäkin toin ilmi.

Linkkaamasi arvostelu on varsin osuva. Force Awakensissa SJW-agenda oli jo esillä, tässä se tuntui erityisen tökeröltä. Väitän, että minulla on korkea sietokyky tällaisen suhteen, mutta kun elokuvalla ei muutenkaan hyviä puolia juuri ollut. Jotenkin käsittämätöntä miten Star Wars, jossa on aina ollut kyse mystiikasta ja henkisyydestä, on vassarien käsissä redusoitu sukupuolipolitiikaksi. Paitsi että se on rumaa, se on myös tylsää. Ja tosiasiassa se ei ole niinkään käsittämätöntä, kun ottaa huomioon että vasemmistolaisuus perustuu materialismille.

Ehkä tässä uusimmassa leffassa on hieman samaa vikaa kuin siinä Ghostbusterin uudelleenlämmitetyssä versiossa, jossa haamunmetsästäjät olivat kaikki naisia tai siis naisoletettuja...

Sitä elokuvaa en ole katsonut, enkä katsokaan. Jossain menee minunkin rajani, kuten se menee James Rolfella.

Qroquius Kad kirjoitti...

Eikö Rey sitten ollutkaan Luken tytär?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Qroquius.

Ei ollut, vaan joidenkin romunkerääjien. Tämä nyt ei sinänsä haittaa, enemmän nyppii se että implisiittinen viesti on "menneisyys on merkityksetön".

Viilipytty kirjoitti...

Sain juuri katsottua elokuvan eräältä netin piraattisivustolta (näin myöhään, koska aiemmin en ollut saanut kerättyä innostusta). Koska en tykkää katsoa elokuvia yhteen putkeen, vaan pistän ne silloin tällöin tauolle voidakseni pohtia asioita rauhallisesti, sain kestää tolkuttoman määrän pyytämättä aukeavia mainosvälilehtiä. Sappeni kiehui useammankin kerran, mutta hyvä puoli oli, että sellaisen piinan rinnalla itse elokuvan katsominen oli suurta lystiä. Niinpä voin sanoa, että pidin siitä. Enemmän kuin episodi seiskasta.

Hyviä puolia:
+ Oli ihan virkistävää, että läpi elokuvan oli käynnissä yksi ja sama tilanne. Kyseessä taitaa siis olla tarinan sisäisessä laskennossa lyhin elokuva. (Tosin olen ihmetellyt episodi viittä, jossa Han ja Leia ovat koko ajan pakomatkalla, kun taas Luke ehtii samaan aikaan olla ilmeisesti pitkäänkin koulutuksessa.) Tällainen hetkikatsaus on kuitenkin ongelmallista tarinan kokonaisuuden kannalta: jos kuvataan pitkää ja monipuolista sotaa, yhden elokuvan tarkentaminen yhteen taisteluun jättää paljon muuta näkymättömiin.
+ Alusta lähtien olen suhtautunut penseästi Finniin, joka on ilmiselvä kiintiömusta. Tässä episodissa hän oli toisinaan ihan hauska. Hän ei ole mikään elokuvien arkkityyppi, vaan inhimillisempi tapaus ja siksi samastuttava. Tosin minulle jäi epäselväksi, oliko hän tosiaan pakenemassa tai tekemässä jotain sankarillista uhrausta silloin, kun hän tapasi sen aasialaisen naisen. Jos kyseessä oli pelkurimainen pakoyritys, pidän hahmosta enemmän, koska se juuri ei ole arkkityyppimäisyyttä.
+ Yoda-kohtaus oli hauska. Keskimmäisen trilogian vakava Yoda oli poissa ja tilalla episodi viiden humoristinen ja vähän hullulta vaikuttava Yoda, joka kuitenkin sanoo asioita, jotka ainakin kuulostavat todella viisailta. Oikeasti nauroin sitä kohtausta katsoessani.

Huonoja puolia:
- Monet näyttelijät puhuivat äärimmäisen epäselvästi, eikä kiinalainen tekstitys auttanut yhtään. Yhdessä vaiheessa yritin löytää toisen piraattisivuston, jolla olisi englanninkielinen tekstitys. En löytänyt, sen sijaan sain kokea taas yhden ryöpytyksen mainosvälilehtiä.
- Reyn ja Snoken taustat eivät selvinneet, mitä asioita olin kaikkein eniten odottanut. Jos Rey ei ole kukaan tärkeä, ja hänen edellisessä episodissa näkemänsä näky menneisyydestä oli vain mielikuvistusta, olen todella pettynyt. Jos Snoke ei ollut Darth Plagueis, olen todella TODELLA pettynyt.
- Snoken yllättävä kuolema oli katseluhetkellä ihan inspiroiva tapaus, mutta jälkeenpäin minua turhautti. Jos hän ei palaa aaveena tms. seuraavassa episodissa, käännyn pimeyden puolelle. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Mitä hän on tehnyt tätä ennen? Pahoin pelkään, että näihin kysymyksiin tulee parhaillaankin joku sellainen vastaus, että "hän oli Voimassa itseoppinut, toimi pitkään pikaruokalan pihvinkääntäjänä ja jossain vaiheessa päätti ryhtyä seikkailemaan".
- Kylo Renin poukkoileva kehitys. Pitkään kuoren alta paljastui sympaattinen hahmo, mutta lopussa kehitys heitetään romukoppaan ja hän on taas pesunkestävä pahis. Vaikka tätä voisi sanoa ennalta-arvaamattomaksi ja siten mielenkiintoiseksi käänteeksi, ei sillä tavalla ihan noin vain voi tehdä.
- Kaikki mokutus, juonen ja jatkuvuuden kannalta typerät asiat yms., jotka Unilaakson tekstissä jo tulivat esiin. Tosin elokuvaa katsellessani en niihin hirveämmin kiinnittänyt huomiota.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Viilipytty.

Hyvä jos joku saaa elokuvasta enemmän irti kuin minä. Mitä enemmän aikaa tässä kuluu, sitä vähemmän elokuvaa ajattelee. Se oli viihdyttävä kun sitä kesti ja siinä se oli.

Koska en tykkää katsoa elokuvia yhteen putkeen, vaan pistän ne silloin tällöin tauolle voidakseni pohtia asioita rauhallisesti, sain kestää tolkuttoman määrän pyytämättä aukeavia mainosvälilehtiä.

Kaikkien striimaussivustojen perussyöpää :D

Snoken yllättävä kuolema oli katseluhetkellä ihan inspiroiva tapaus, mutta jälkeenpäin minua turhautti.

Se oli hyvä, koska tuli puun takaa. Hetken aikaa elokuvalla oli tilaisuus lähteä aivan ennalta-arvaamattoiin suuntiin, mutta palautti sitten status quon: Rey on hyvis ja Kylo on pahis, kuten itsekin toteat. Jospa he kaksi olisivatkin paiskanneet kättä, mitä olisi voinut tapahtua? Emme tiedä ja saimme hukattua potentiaalia.

Viilipytty kirjoitti...

Yön yli nukuttua on mieleen tullut joitakin uusia ajatuksia, joilla nyt vaivaan blogin isäntää. Elokuvan keskittyminen yhteen ainoaan tilanteeseen tuo mieleen TV-sarjojen lyhyemmän jänteen tarinankerronnan. Niinpä elokuva vaikuttaa ylipitkältä TV-sarjajaksolta, mikä on aika posketonta, kun ottaa huomioon, että sitä oli odotettu kaksi vuotta. TV-sarjasta taas tuli mieleen viimesyksyisiä pohdintojani.

En tiedä, oletko katsonut Star Wars -aiheisia TV-sarjoja, mutta ne ovat mielestäni parempia Star Warsin kaltaisen pitkän ja monipuolisen tarinan kerrontaan kuin pitkät mutta vähälukuiset elokuvat. Syksyllä katsoin Rebels-sarjaa, josta on tällä hetkellä meneillään neljäs ja viimeinen tuotantokausi. Fanit tietenkin arvailevat, miten sarja tulee päättymään, ja he tuntuvat olevan kiinnostuneempia sen tarinasta kuin elokuvien. Kuten sanottua, sarjassa tarina etenee monipuolisemmin ja mielenkiintoisemmin, koska se voi rönsyillä, ruutuaikaa kun piisaa. Henkilöt tulevat tutummiksi ja läheisemmiksi.

Syksyllä tapahtui jotakin outoa. Rebelsin viimeinen tuotantokausi eteni hirvittävää vauhtia, koska yhtä lukuun ottamatta joka viikolla oli tuplajakso. Sitten se tyssäsi kesken kaiken, ja jatkoa on tulossa myöhemmin tässä kuussa. Välissä monen kuukauden tauko! Mitä ihmettä, minä ajattelin.

Pohdin tarinan päätöstä sekä ennen että jälkeen sen, kun sain tietää sarjan menevän tauolle ja jatkuvan kuukausien päästä. Aluksi luulin, että sarja yritetään rynnistää loppuun ennen kahdeksannen elokuvan ensi-iltaa. Se olisi ollut luontevaa, jos niiden tarinat olisivat jotenkin liittyneet yhteen, ja ajatus sai aikaan suuren inspiraation. Mitä yhteistä voisi olla TV-sarjalla, joka ajoittuu aikaan vähän ennen episodi neljää ja elokuvalla, joka tapahtuu vuosikymmeniä myöhemmin? Vastaus: Snoke. Tuo salaperäinen olento kun ilmeisesti on peräisin galaksin ulkolaidan kartoittamattomilta alueilta ja fanien spekulaatioiden mukaan on muinainen ja Palpatinea mahtavampi Voiman käyttäjä. Ehkä Rebelsin päähenkilöt saisivat kunniakkaan lopun siten, että he eivät kuolisikaan, vaan saisivat tietää vielä imperiumia suuremmasta uhkasta, jota he menisivät torjumaan. Se tarina sitten kerrottaisiin esimerkiksi uudessa TV-sarjassa, joka taustoittaisi kolmannen trilogian elokuvia.

Kun sain tietää, että sarjaa ei viimeisteltäisikään ennen elokuvan ensi-iltaa, olin pettynyt, mutta ajattelin näiden juonien voivan punoutua yhteen myös elokuvan jälkeen. Nyt, kun olen nähnyt elokuvan, nämä toiveeni ovat murskana.

Kyllä on piinallista olla maailman paras tarinankeksijä. Muiden tuotokset eivät millään tyydytä odotuksiani ja toiveitani.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve taas.

En ole katsonut mitään noista sarjoista, en ole ollut kiinnostunut. En pidä 3d-animaatiosta, liian muovista makuuni.

Teoretisointi on kuitenkin aina hauskaa. Erityisen hauskaa on varmasti se, että TLJ tietoisesti päästi kusta kaikkien faniteorioiden päälle. Force Awakens vielä yllytti monet kehittelemään villejä ajatuksia siitä, mitä voisi tapahtua. Elokuvantekijät syystä tai toisesta eivät pitäneet tästä ja subvertoivat kaikki odotukset. Älykästä joidenkin mielestä, puberteettista ellei suorastaan infantiilia minun mielestäni.

Kun katselin Jedin paluuta äskeittäin, tajusin kuinka kaikki elokuvassa saavutettu tehtiin uusimmissa installaatioissa tyhjiksi. Vaderin käätyminen, keisarin kuolema ja tasapainon palauttaminen eivät merkinneet mitään. Kaikki tämä vain siksi, että voitaisiin vanhan kaartin nostalgialla rahastaa ihmisiä ja samalla pyyhkyä pöytä puhtaaksi menneisyyden taakasta.