Käsitteistä

Yksi syy, miksi en enää jaksa ryhtyä keskusteluihin tai nettivääntöihin johtuu käsitteiden hämäryydestä. Ei ole vain niin, että mielipiteet eroaisivat toisistaan jyrkästi; kaiken kukkuraksi ei edes päästä yksimielisyyteen siitä mitä sanat merkitsevät. Minkäänlaiseen analyysiin ei ehditä, jos kaikki aika kuluu käsitteiden määrittelyyn. Banaaleimmillaan kyse on siitä, ettei saisi ”yleistää”. Kun puheena pitäisi olla sisältö, keskustellaan vain siitä mikä tai ketkä voidaan määritellä sisällöksi. Tämä on toki johdonmukaista modernin atomismin kanssa, joka hahmottaa yksilön ainutlaatuiseksi ja kaikesta erilliseksi kokonaisuudeksi. Ei ole mitään kansoja, ideologioita tai uskontoja, vain yksilöitä.

Feminismi on yksi aate, johon kohdistettu kritiikki ohitetaan sillä, että ”on monenlaista feminismiä”. Niin onkin, kyseessä on varsin eklektinen seurakunta. Mutta feminismi kattokäsitteenä määrittyy yksinkertaisella tavalla: miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia ja pohjimmiltaan samanlaisia. En olekaan yleensä kohdistanut kritiikkiäni feministeihin ihmisinä, vaan kyseenalaistan ja kiellän heidän premissinsä. Näin ollen minun ei tarvitse vaivata päätäni sillä, että kaikki feministit eivät ole samasta puusta veistettyjä. Mikään ideologia ei ole yhteen muottiin puristettavissa, mutta ne voi tästä huolimatta musertaa ytimensä kautta.

Ateismin kritiikki ohitetaan kiistämällä termin ideologisuus. Kyseessähän ei olekaan mikään oppi doktriineineen, koska se on pelkistettävissä yhteen ilmoitukseen: ei ole jumalia. Laveasti tulkittuna ateismilla voisikin oikeuttaa yliluonnollisen, koska se kiistää vain persoonalliset yliluonnollisuudet. Mutta tällaiseen ateismiin ei törmää, minkä vuoksi ajatusta on mielekästä arvioida niitä ideologioita vasten, joihin se kiinnittyy. Niitä onkin runsaasti, ja ateismi vaikuttaa olevan varsin pieni yhteinen nimittäjä; joukosta löytyy niin optimistisia vasemmistohumanisteja kuin kaikenlaisen arvon – paitsi rahan arvon – kieltäviä libertaareja. Mutta yhteinen nimittäjä löytyy ja se on sekulaari modernismi. Ateismi kiinnittyy moderniin dekadenssiin, jota vasten ateismin yleinen kritiikki on mielekkäintä. Näin ollen meillä on ateismin määritelmä ja tausta, jota vasten kyseenalaistaa sen ydinajatus; ateismi oikeuttaa materialismin ja materialismi johtaa nihilismiin. Siispä ateismi on perseestä.

Nihilismi on monimerkitysellinen käsite, jossa on myös blankotermin vikaa; sillä leimataan vähän kaikkea mistä ei satuta pitämään. Mutta kuten ateismilla ja feminismillä, on nihilismilläkin yksi ydinajatus: asioilla ei ole sisäistä, objektiivisesti määrittyvää arvoa. Termistä tulee siis mielekäs, jos liitämme sen määrittelyineen oikeaan kontekstiin. Siispä esimerkiksi subjektiivisen tunteen totuudeksi korottava yksilö on nihilisti. Nihilismin voi määritellä toki minkäänlaisten arvojen puutteeksi, mikä tekisi käsitteestä mielettömän. Tällaiseen nihilismiin sisältyy paradoksi; jos kieltää arvojen olemassaolon, on jo siinä arvo. Kukaan elävä ihminen ei siis näin ollen voisi olla todella nihilisti, vain kuolleet kykenevät siihen. Nihilismi kannattaakin asettaa makrotason kontekstiin, yhteisötasolle. Siinä missä yksilöillä on tosiasiallisesti arvoja, joita he elämässään toteuttavat, ilmenee todellinen nihilismi yhteisöissä.

Konservatiivien puhe hedonismista ja arvotyhjiöstä tulisi siis ymmärtää yhteisöllisen tason kautta; objektiiviset arvot korvaava yksilöllinen totuus on nihilismiä. Hedonismi johtaa juuri tähän, koska se ottaa tähtäimekseen henkilökohtaisen nautinnon ja kiistää yhteiset arvot. Mikään yhteisö ei voi rakentua hedonismille, yrityskin suistaa sen turmioon. Ja ihmiselle, joka on sosiaalinen eläin, yhteisön kuolema merkitsee myös henkilökohtaista kuolemaa. Tästä näkökulmasta nihilismiin kiinnittyviä ideologioita ovat hedonismin lisäksi esimerkiksi monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo.

(Taidan itse liittää tässä nihilismiä juuri niihin ideologioihin, joista en pidä. Mutta ainakin olen määritellyt käsitteen. Mutta varmaan taidan olla ristiriitainen. Itseironikko tekisi tämän havainnon, jotta häntä ei voitaisi arvostella, "katsokaas tiedostan ristiriitaisuuteni". Teenkö minä? Ehkä, mutta arvostelkaa toki. Oma ajatteluni on paradoksien täyttämää ja sortuu, jos vähänkin sitä tökkii. Haistakaa siis kaikki pitkä vittu.

Näettekö, itsereflektiolla päätyy loppupeleissä kumoamaan vain oman ajattelunsa. Mitä helvettiä itsekritiikillä siis tekee, jos ajautuu väistämättä umpikujiin. Ja jos ei ajaudu, ei itsekritiikki ole rehellistä. Mitä minäkään vatvoisin enää omia motiivejani, paskaahan sieltä vain löytyisi.

Meteorologikos mit Pola. Scorchio, scorchio, scorchio.)

Tietenkään kukaan ei tunnusta olevansa nihilisti sanan negatiivisen painolastin vuoksi. Siksi olisikin tärkeää tunnistaa heidät, koska pahin vihollinen on näkymätön vihollinen. Vaikeus tulee kuitenkin siinä, että nihilismiä on mahdotonta johtaa yhteen ideologiaan. Kyse on enemmänkin zeitgeistista kuin aatteesta. Nihilismi on modernismin henki, joka versoaa materialismista, joka taas on kapitalismin ja kommunismin ydinmehua. Nuo kaksi kilpailevaa ideologiaa ovat vain näennäisesti antagonistisia, sillä niiden juuret ovat nihilismissä – materialismi kiistää sisäiset ja objektiiviset arvot ja jättää jäljelle välinearvon. Tämä jos mikä on nihilismiä par excellence.

(Nietzsche puhui taasen yksilöllisestä nihilismistä, mutta hänen ajattelussaan kyse on vain pienestä määrittelyerosta juuri edellä kertomaani. Hänellekin nihilismi näyttäytyi koko yhteisön laajuisena merkitystyhjiönä, johon yksilöillä oli omat ratkaisut. Ne, jotka mukavuudenhalussaan alistuvat ja mukautuvat merkityksestä tyhjenneeseen maailmaan, ovat passiivisia nihilistejä. He ovat sellaisia kuin minä, eli välttelevät kärsimystä, unelmoivat pienistä mukavuuksista ja tajuntansa sammumisesta; viimeisten aikojen ihmisiä. Yli-ihminen taas ylitti nihilismin määrittelemällä uudet arvot sisimmästään käsin ja hyväksymällä kärsimyksen osaksi elämäänsä. Periaatteessa hyvä ratkaisu, mutta sekin kaatuu yksilöllisyyden korostukseen, joka on yksi nihilismin alkulähteistä.)

Fasismi on vasemmiston käyttämä blankotermi kaikesta mistä eivät satu pitämään. Hyvin tiukassa mielessähän fasismia – eli fascismia – oli Mussolinin totalitarismi. Se oli nationalistinen, sosialistinen ja totalitaristinen liike, joka vastusti sekä demokratiaa että internationalistista kommunismia. Käsite on siis yksinkertaisesti määriteltävissä. Kuvaa kuitenkin sotkevat historialliset versiot kyseisestä ideologiasta, jotka tekevät siitä eklektistä massaa. Saksan kansallissosialismi oli rotuopeilla höystettyä fasismia, kun taas Francon Espanjassa oli fasistisia piirteitä. Fasismi on loppupeleissä epämääräinen käsite ja riippuu määrittelijästä, mitä sen osa-aluetta halua korostaa. Antidemokraattisuus kuului fasismiin, mutta onko se itsessään fasismia? Jos näin on, voidaan kommunismi ja kapitalismi määritellä myös fasismiksi, koska ne eivät sellaisinaan tarvitse demokratiaa toteutuakseen. Jos nationalismi on fasismia, on kansallisen itsemääräämisoikeuden kannattaminen sitä. Onko valtion rankka puuttuminen talouteen fasismia? Ei ole, tällöin Rooseveltin Amerikka tai nykyinen Suomi määrittyisivät fasistisiksi. Fasismi on totalitaristista, mutta onko totalitarismi fasismia? Ei ole, totalitaria voi toteutua muillakin kuin fasismin ehdoilla.

Kun oikeistoon viitataan fasisteina, ei tässä ole lähtökohtaisesti mitään mieltä. Esimerkiksi kansalliskonservatiivien joukosta löytyy sangen runsaasti klassisen liberalismin nimiin vannovia, jopa suoranaisen libertaareja henkilöitä. Sen sijaan on totta, että oikeistosta sinänsä löytyy fasisteja. Eikä tässä ole mitään ihmeellistä, ainakaan tästä ei pitäisi olla häpeissään. Ymmärrän kyllä miksi oikeistolaisia turhauttaa termin holtiton käyttö, mutta aitojen fasistien kannattaa ylpeinä kantaa nimeään. Sama juttu rasistien kanssa, ei heidän kannattaisi luikerrella sanamagian taakse, tyyliin ”en ole rasisti, mutta.” Olisi rehellisintä tunnustaa missä asemassa on, eikä välittää vastapuolen haukuista. Päinvastoin, rasisti- ja fasistisyytöksistä kannattaisi olla vain tyytyväinen. Jos antaa vastapuolen määritellä, mitkä termit ovat pahoja ja vältettäviä, ajautuu vain selittelemään. Jos joku siis minultakin asiaa tiedustelee, voin sanoa olevani fasisti ja rasisti. Ja kivenkova sadisti.

Äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat kaikkein pahiten väärinymmärretyt käsitteet. Äärioikeisto on fasismin kaltainen blankotermi sillä erotuksella, että sen määritelmä on yksiselitteisen virheellinen. Se, mikä nimittäin mielletään äärioikeistolaisuudeksi, onkin todella vasemmistolaisuutta.

Kansallissosialismi tulisi ymmärtää kirjaimellisena; se oli sosialismia, joka oli rajattu yhden kansan sisälle. Ainoa ero Neuvostoliiton kommunismiin tuli juuri kansan korostamisessa, talouskin oli ylhäältä käsin johdettu. Neuvostoliitossa kaikki oli valtion käsissä ja Saksassa vallitsi keskitetty korporaatiokapitalismi (oliko se siten kapitalismia ollenkaan, on oma kysymyksensä). Äärivasemmistolaisuutta olisi siis määritelmällisesti sosialismiin ja kollektiiviseen yhteisöllisyyteen tähtäävä ajattelu, ja niin Italian fasismi kuin Saksan kansallissosialismi olivat sitä itseään.

Äärioikeistolaisuutta olisi äärimmäiseen individualismiin ja anarkiaan perustuva ajattelu, jota Puhtaimmillaan edustaa Ayn Rand. Syy siihen, miksi emme ole nähnet äärioikeistolaisia diktatuureja, johtuu ajatussuunnan egoismista. Sellaisesta lähtökohdasta ei aloiteta vallankumouksia eikä rakenneta valtakuntia. Äärioikeistolaisuus lienee siis vain yksi narsismin oireista, eikä näin ollen kovin relevantti yhteiskunnallinen tekijä. Se voi olla relevantti sitä kautta, että omasta ainutlaatuisuudestaan sokaistuneet yksilöt alkavat lahdata kanssaihmisiään (ja toki sitä kautta, että kapitalismi siunaa ahneuden. Mutta tämä olisi toisen kirjoituksen aihe). Siten äärioikeistolaisuus koskettaa juuri nykyaikaa, koska on sen tuote. Lähimmäisten surmaamiseen johtava nihilistinen riehuminen olisi tuskin ollut mahdollista vielä parisataa vuotta sitten.

Jos on jokin äärivasemmistoa ja -oikeistoa yhdistävä tekijä, niin se lienee petomaisuus. Molemmat aatesuunnat ovat kumouksellisia (vaikka vain toinen niitä toteuttaa) ja ne päästävät ihmisestä pedon irti. Vasemmisto lupaa täydellisen yhteisön ja tuottaa murhakoneiston. Oikeisto lupaa täydellisen vapauden ja tuottaa murhaajan.

Suvaitsevaisuus on käsite, jonka merkitys on muuttunut. Se ei tarkoita enää sietämistä vaan aktiivista hyväksymistä. Maailmassa on vain vähän asioita, joita siedän eli suvaitsen. Mutta vielä vähemmän on asioita, jotka hyväksyn. Ja hyväksymisestä on tehty ideaali, se on päämäärä itsessään. Ajatus on mielisairas, miksi keinosta tehtäisiin tarkoitus? Elämä on vaikeaa ja sen muassa joutuu sietämään ja hyväksymään asioita pitkin hampain, todelliset päämäärät ovat olemassa ilmankin sitä. Kuitenkin, joskus on kaikkien kannalta helpompaa katsoa asioita läpi sormien, siis sietää. Suvaitsevaisuus voi siis olla kätevä väline, aivan kuten tasa-arvokin; on reilua jos oikeuden edessä ollaan yhdenvertaisia, ja on inhimillistä jos ei aivan joka rikkeestä joudu häpeäpaaluun.

Jos suvaitsevaisuudesta tulee itseisarvo eli päämäärä itsessään, olemme vaikeuksissa. Nimittäin suvaitsevaisuus päämääränä tarkoittaa asioiden hyväksymistä hyväksymästä päästyäänkin (modernin määritelmän mukaan siis). Ja päämäärä on eufemismi hyvälle, ei kukaan väitä tavoittelevansa pahuutta. Ja jos suvaitsevaisuus on automaattisesti hyvää, kaikki muu hyvä seuraa siitä. Tällainen ajattelu kohtaa paradoksin: jos suvaitsevaisuus on päämäärä, josta seuraa vain hyvää, pitääkö suvaitsemattomia suvaita? Jos heitä suvaitaan, he syrjäyttävät suvaitsevaiset eikä päämäärä toteudu. Jos heitä ei suvaita, ei taas voi olla suvaitsevainen, eikä päämäärä taaskaan toteudu. Tätä ongelmaa ovat yrittäneet liberaalit filosofit – kuten John Rawls – kiertää määrittelemällä suvaitsevaisuus uudelleen. Määritelmä menee jokseenkin niin, että suvaitsevaisuutta on antaa ihmisten tehdä mitä huvittaa, kunhan nämä eivät vahingoita muita. Näin ollen suvaitsemattomat jäävät pelistä ulkopuolelle, koska heidän suvaitsemisensa ei sisälly suvaitsevaisuuden määritelmään. Tällainen sanamagia on toki vain toinen keino ilmaista, että suvaitsevaisuus päämääränä on sittenkin älytön; se on vain väline, jota voidaan soveltaa. Välineeksi redusoituna voidaan väitellä enää sen sisällöstä, rasistikin näet soveltaa suvaitsevaisuutta oman yhteisönsä jäseniin. Niinpä koko keskustelu palautuu lopulta siihen, mitä voidaan suvaita ja mitä ei. Kuitenkin ainoastaan vasemmistolaisilla suvaitsevaisuus on päämäärä, josta seuraa utooppinen ajatus yhdistyneestä ihmiskunnasta. Mutta ei, suvaitsevaisuus päämääränä on yhtä kuin itsetuho.

(Suvaitsevaisuuden vertailukohdaksi voi ottaa suvakkien hellimän inklusiivisuuden; se on päämäärä eksklusiivisuuden ollessa synti. Mutta johdonmukaisesti toteutettuna se johtaisi yhteisöjen tuhoutumiseen, koska ne voivat olla vain tiettyyn rajaan asti inklusiivisia. Samaan tapaan suvaitseminen päämääränä eli kaiken suvaitseminen on mahdotonta, koska se johtaisi itsetuhoon. Vain keinoina niissä on järkeä. Ollakseen olemassa yhteisön täytyy olla samaan aikaan eksklusiivinen ja inklusiivinen, se ei voi olla vain jompaakumpaa. Ollakseen suvaitsevainen, on oltava myös suvaitsematon. Huomaamme siis, että vastinparit luovat toisensa, eivät suinkaan kumoa toisiaan. Asiat voivat kumota vain itsensä: jos kaikki on kaunista, mikään ei ole kaunista.)

Viimeisenä käsittelen konservatiivisuuden itseni kautta. Tämä on muiden tavoin erinomaisen hämärä käsite, se viittaa sangen moniin asioihin. Olenko itse konservatiivi sanan poliittisessa merkityksessä? En ole, tällainen konservatiivi haluaa suojella ainoastaan status quota, oli se mikä tahansa. Jos taas konservatismi pitäisi määritellä aatejatkumona, jonka toisessa päässä on klassinen liberalismi, olisimme jo lähempänä omaa määritelmääni. Tällöin kuitenkin päätyisimme jo uuteen termiin, eli traditionalismiin. Enhän ole klassinen liberaali, jotka ovat nykyajan näkökulmasta konservatiiveja.

Semanttisessa mielessä sen sijaan olen konservatiivi; haluan ennen kaikkea säilyttää. Uusi rakentuu vanhan päälle, ja tuo vanha on minulle länsimainen sivilisaatio. Haluaisin säilyttää tuosta perinnöstä sen, mikä siinä arvokkainta on. Tämä perintö on vuosituhansien kuluessa muodostunut, eikä sen ydin ole näin ollen altis päiväpolitiikan heilahteluille tai muutamien sukupolvien harha-askelille. En keksi mitään muuta mielekästä tapaa olla konservatiivi tässä ajassa, kaikki muu on antautumista nykyajan vaatimusten äärellä. Edessä voi kaikesta huolimatta odottaa tuho, mikään sivilisaatio ei ole ikuinen. Mutta yrittää pitää, säilyttää voi mitä on säilytettävissä. Pitkässä juoksussa olemme kaikki kuolleita, mutta avaamme silti silmämme uuden päivän koittaessa.