Nyt on uusi Terminaattori katseltu, ensimmäinen kerta kun näin iso-Arskan valkokankaalla. Tämä oli myös ensimmäinen katsomani kesäleffa kolmeen vuoteen, edellinen oli Ridley Scottin Prometheus. Jos ihmettelette valintaani, niin voin selittää; ensinnäkin haen valkokankaalta tehoste-elämyksiä, kyllä ryminää pitää jumalauta olla! Taideleffat ja kaikki syvälliset elämykset jätän yksityisiin hetkiin kotikoneeni näytölle. Elokuvissa käynti on aina ollut myös sosiaalinen rituaali, en voisi kuvitella astuvani yksin teatteriin; se on sirkushuvia puhtaimmillaan.
Valittavana oli yksi elokuva kolmen ehdokkaan joukosta: Mad
Max, Jurassic World tai Terminator Genisys. Ensin mainittu on varmasti
visuaalisesti hieno ja tyylikäs elokuva, objektiivisesti katsoen varmasti paras
noista kolmesta. Kaikki ovat sitä kehuneet, mikä tosin minulle on varma merkki
siitä, että jokin on vinossa. Isoin ongelma on kuitenkin siinä, ettei minulla
ole mitään kiinnikettä Mad Max-universumiin, en ole nähnyt sarjan elokuvia eikä
niiden maailma herätä minussa innostusta. Nostalgiaa minä lähdin monien muiden
tapaan etsimään, enkä sitä Maxista löytäisi. Jurassic World oli toinen pätevä
ehdokas, kuuluuhan vuoden 1993 klassikkoelokuva suosikkeihini. Mutta uusi elokuva
ei seuraa vanhan henkeä, vaan on silkkaan toimintaan redusoitua
tietokonegrafiikkaa; alkuperäinen elokuva oli jotain paljon muutakin kuin
toimintaa, se oli seikkailua ja scifiä samassa paketissa.
Voittajaksi selviytyi siis alun perin epätodennäköisin
vaihtoehto. Elokuvan traileri vaikutti sen verran skeidalta, että olin lyödä
epäuskosta naamaani. Mutta eliminoituani kaksi mahdotonta ehdokasta jäi
jäljelle juuri epätodennäköinen ehdokas. Päätin ottaa riskin. Riski kannatti.
Irtokarkkipussin ja jaffapullon kera varustautuneena uskalsin odottaa pahinta,
mutta poistuin salista sittenkin tyytyväisenä.
Oliko Terminator Genisys siis oikeasti hyvä, omilla
jaloillaan seisova elokuva? Ei ollut, viehätys syntyi nostalgiasta ja
rakkaudesta saagan mytologiaa kohtaan. Ja koska Terminator-elokuvat ovat aina
olleet ytimeltään toimintaa, en sittenkään lähtenyt paljoa muuta hakemaan.
Tiesin nimittäin, että Jurassic Worldista olisi turhaa hakea samaa ihmeen
tuntua kuin alkuperäisestä elokuvasta. Uusi Terminator ei sen sijaan luvannut
mitään. Elokuva, jonka trailerin nähtyäni tuomitsin alimpaan helvettiin,
osoittautuikin viihdyttäväksi. Tunteeni on toki subjektiivinen ja ymmärrän
miksi filmi on pääosin lytätty; se, joka hakee syvällisiä hahmoja,
hahmonkehitystä tai koherenttia juonta, pettyy. Elokuva onkin rakennettu
ensimmäisen ja toisen osan elementtien varaan ja siten vanhoja faneja
miellyttämään. Mutta siinä missä Terminator 3 oli vain vanhan toistoa ja
Terminator Salvation epäonnistunut avaus uudelle ja toteutumatta jääneelle
trilogialle, Terminator Genisys tekee omalla tavallaan kunniaa kahden
ensimmäisen hengelle. En kehota teitä menemään katsomaan sitä, luultavasti
petytte. Omat mieltymykseni lienevät liian idiosynkraattisia, jotta niiden
perusteella voisi arvioida muiden standardeja. Katson elokuvia ja koen
taidetta lähinnä siitä näkökulmasta, miten voin hyödyntää niiden sisältöä
fantasioissani; Terminatoreiden maailma on tämän suhteen osoittautunut
aarreaitaksi ja oli siten looginen valinta viralliseksi kesäelokuvakseni.
…
Seuraava osio sisältää spoilereita, joten jos sittenkin olet
päättänyt katsoa elokuvan, lopeta lukeminen tähän.
…
Kuten sanoin, Terminator Genisys ei ole sellaisenaan
kaksinen elokuva. Mutta se on parempi kuin turha kolmososa ja esteettisesti
onnistuneempi kuin Terminator Salvation. Viimeksi mainittu yritti ilmeisesti
tehdä saman minkä Nolan teki Batmaneille: tehdä sen maailmasta realistisen ja
uskottavan, eli epäestetisoida sen. Batmanien suhteen tämä vielä menetteli, muttei
terminaattorien. Salvationilla oli omat ansionsa, olihan vihdoin kiehtovaa
nähdä elokuva, joka sijoittui Tuomiopäivän jälkeiseen tulevaisuuteen. Mutta
ongelmaksi osoittautui visuaalinen ilme, joka oli kiinnostavista aspekteistaan
huolimatta tylsä. Minulle konesotien maailma näyttäytyy sellaisena, kuin se
kahdessa ensimmäisessä elokuvassa näytettiin; mustana, pimeänä, toivottomana ja
krominkiiltävien koneiden piinaamana. Olinkin varsin tyytyväinen Genisyksen
pitkään intro-osioon, jossa pääsimme näkemään Cameronin visiolle uskollisen
tulevaisuudenkuvan. Minä vain pidän niistä violetin sävyissä räiskyvistä
sädeaseista ja punahehkuisin silmin varustetuista ja säihkyvän kiiltävistä
tuhoajakoneista. Mjoo, ei ole varmaan realistista mutta kuka todella haluaa
taiteelta saatikka viihteeltä realismia? Sitä näkee arjessa ihan tarpeeksi.
Olennaista ei ole todellakaan se, onko kuva visuaalisesti realistinen vaan
impressio, jonka se sisältää (muun olettaminen tekisi esimerkiksi maalaustaiteesta
turhaa). James Cameronin ja myös Genisyksen kuvat välittävät tuon pimeän
tulevaisuuden emootiot ja atmosfäärin ihan eri tavalla, kuin Salvationin
mitäänsanomaton estetiikka.
(Ketä muuten edes kiinnostaa tuo osuus noista elokuvista?
Minulle kaksi ensimmäistä Terminatoria ovat kokonaisuudessaan tärkeitä teoksia,
niiden anti ei jää vain pariin hienoon toimintakohtaukseen tai Arnoldin
one-linereihin. Niiden mytologia, tarina siellä taustalla on aivan yhtä
tärkeä.)
Genisys näyttää kuinka kaikki alkoi: Tuomiopäivä, sota
koneita vastaan ja Skynetin tappio. Mutta kuten hyvissä tarinoissa, pahiksella
on aina ässä hihassaan; hetkeä ennen tuhoutumistaan oli Skynet lähettänyt
ajassa taaksepäin tuhoaja-soluttautujan tehtävänään eliminoida ihmisvastarinnan
johtajan John Connorin äiti, Sarah Connor. Tulevaisuudessa Johnin oikea käsi, Kyle
Reese, ilmoittautuu vapaaehtoiseksi ja lähtee matkalle, jonka kulun tiedämme
ensimmäisestä elokuvasta. Mutta tällä kertaa menevät asiat toisin: hetkellä,
jona Reese siirtyy vuoteen 1984, hän näkee soluttautujan tarttuvan Johnista
kiinni. Tämä tapahtuma käynnistää uuden aikajatkumon ja Reeseen mieleen tulvii
muistoja elämästä, jota hän ei koskaan elänyt; elämä ilman ydinsotaa. Niinpä
menneisyys, johon hän saapuu, ei ole enää se sama. Vuoteen 1984 matkannut ja nuorelta
Arnoldilta näyttävä T-800 ei ehdi kuin vaatteita pyytää, kun hän kohtaa
vanhemman version itsestään. Seuraa elokuvan parhaisiin kuuluva kohtaus, kun
vanha Arska antaa isän kädestä nuoremmalle versiolleen. Tai no, lopulta homman
hoitaa Sarah Connor panssarinläpäisevällä luodillaan. Seuraa lisää melko
hengästyttävää toimintaa, kun Kyle Reese saa menneisyyteen tupsahdettuaan
kannoilleen T-tonnisen. Koko osio, jossa ikään kuin kirjoitettiin uusiksi koko
ensimmäisen osan aikajana, oli kiinnostavin. Genisyksen ote koko aikamatkailuparadoksiin
on kunnianhimoisinta koko sarjassa, se uskaltaa vetää överiksi. Sikäli tämä on mainiota jatkoa
kakkoselle, mihin muuhunkaan suuntaan tämä voisi enää mennä? Myönnetään toki,
Genisys jättää paljon aukkoja ja jää lopulta melko sekavaksi. Mutta ainakin on
yritetty, enemmän kunnianhimoa tässä on verrattuna kahteen viimeisimpään osaan.
Sarah Connor ei enää ole pelokas tarjoilijatar, vaan
vuodesta 1973 lähtien terminaattorin taistelijaksi kouluttama nainen. Kyle
Reese onkin se, jonka nahka saadaan pelastaa. Onhan hänen kuitenkin tarkoitus
olla suuren John Connorin isä, joten häntä ei olisi varaa menettää. Mutta
petipuuhat jäävät väliin, kun konkkaronkka siirtyy tuhoajan rakentamalla
aikakoneella vuoteen 2017. Koska aikajana on muuttunut, Tuomiopäivä ei
toteutuisi 1997 vaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin; tuona vuonna käyttöön
otettava ja kaiken elektroniikan toisiinsa yhdistävä super-appi Genisys ollaan
aktivoimassa. Paha vain, että Genisys sattuu olemaan Skynet ja on valmis
laukaisemaan hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan (kiintoisaa, että armeija olisi
kyllin tyhmä yhdistääkseen järjestelmänsä siviiliverkkoon. Kahdessa ensimmäisessä
elokuvassa selitys oli paljon loogisempi, niissä Skynet oli nimenomaisesti
sotilastietokone. Koko Genisys-homman pointtina onkin olla lähinnä kömpelö
kommentaari nykyistä älypuhelimien ja 24/7-median ylivaltaa vastaan).
Elokuvan loppu on sitä samaa toimintaa, mitä kaikkialla muuallakin on totuttu näkemään. Kyllähän siinä viihtyi, pidin jopa uudesta tuhoaja-mallista, jollainen on aina uudessa elokuvassa tapana esitellä. En sittenkään paljasta siitä sen enempää, eihän toimintakohtauksien referoiminen kovin mielekästä olisikaan. Huomauttaisin myös, että kakkostraileri spoilaa kaikki tärkeimmät juonenkäänteet kuten nykyisin tapana on. Jos haluatte siis edes hieman yllättyä, jättäkää ne väliin.
Jos elokuva pitäisi kylmän objektiivisesti arvioida
itsenäisenä teoksena, ei se korkeita pisteitä saisi. Näyttelijävalinnat eivät
ole kehnoja, joskin eivät kehuttaviakaan. Huumori tökkii, välillä ehkä toimii.
Kohtaukset on ympätty täyteen cgi:tä, mikä panee toisaalta tympimään; eikö 170
miljoonaa maksavassa elokuvassa olisi ollut varaa panostaa myös fyysisiin
tehosteisiin? Fyysisiä tehosteita näkyi jopa Salvationissa, mikä antoi
joihinkin kohtauksiin tuhoajaroboteille hieman lisäuskottavuutta. Realismi ei ole itseisarvo, mutta immersio syntyy kun katsoja saadaan todella uskomaan näkemäänsä. En siten ymmärrä cgi:n ylivaltaa, paitsi ehkä laiskuuden kautta. Se on helppoa ja
halpaa, joten on suuri kiusaus turvautua vain siihen. Kaikkien näyttävin tulos
saadaan luonnollisesti fyysisten ja optisten tehosteiden yhdistämisestä, mutta
se vaatisikin panostusta toden teolla (uusin Mad Max on ainakin kuulopuheiden
perusteella tehnyt tämän suhteen tyydyttävää jälkeä).
Mutta subjektiiviselta perustalta sanon, että tämä on
onnistunein avaus kolmososan, Salvationin ja TV-sarjan jälkeen. Tässä oli luotettu
paljon ensimmäisten elokuvien painoon, mikä osaltaan loi tunteen, että katson
Terminator-elokuvaa. Sitä samaa nostalgiaahan tämä on, mitä kaikki muukin
nykyään. Genisys ei ole klassikko eikä sitä sellaisena tulla muistamaan. Sikäli
se ei tee poikkeusta muihinkaan tämän kesän ja koko vuoden elokuviin; mitä
muuta on tarjolla kuin rebootteja tai sitä samaa vanhaa? Uusi Star Wars,
Poltergeist, James Bond, Terminator, Jurassic World, Mad Max ja mitäköhän
vielä? Mad Maxista on leivottu jo uutta klassikkoa, mutta sehän nähdään
aikaisintaan kymmenen vuoden kuluttua.
Terminatorit ovat kuitenkin tärkeä juttu minulle ja Genisys
oli nostalgiaa. Ykkösosa on objektiivisestikin arvioituna parhaita
toimintaelokuvia koskaan, sitä epätoivon tunnelmaa ei monessa muussa elokuvassa
ole koettu yhtä vahvana. Kakkososa oli kliinisempi, mutta esteettisesti hiotumpi. Termninator 2 oli pesunkestävä jatko-osa, joka
sellaisena nosti panokset toiseen potenssiin ja toi lisää mielikuvitusta peliin. Osat yksi
ja kaksi ovat komplementaarisia elokuvia, ne kuuluvat yhteen. Molemmat
sisältävät vahvan emotionaalisen vireen, joka on ennen kaikkea surullinen. Useille
nuo elokuvat saattavat olla pelkkä adrenaliinin lähde tai kauhuvisio. Itse näen
niiden maailman surun kautta; maailma on menetetty, historia pyyhitty. Kauneus,
mitä menneisyydessä vielä oli, ei ole enää. Tuomiopäivää yritettiin estää,
mutta ehkä sitä vain lykättiin. Ehkä koneiden nousu on väistämätön tapahtuma,
looginen seuraus ihmisjärjen hybriksestä. Mutta tuli tuho sitten koneiden
taikka ihmisten kädestä, vain yksi asia näyttäisi olevan varmaa: kauneus ei voi
kestää.
Säästän enemmät pohdinnat näistä elokuvista toiseen kertaan.
Loppuun musiikkia, Brad Fiedelin tunnusteema vuodelta 1984:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti