perjantai 17. heinäkuuta 2015

Elokuva-arvio: Terminator - Genisys




Nyt on uusi Terminaattori katseltu, ensimmäinen kerta kun näin iso-Arskan valkokankaalla. Tämä oli myös ensimmäinen katsomani kesäleffa kolmeen vuoteen, edellinen oli Ridley Scottin Prometheus. Jos ihmettelette valintaani, niin voin selittää; ensinnäkin haen valkokankaalta tehoste-elämyksiä, kyllä ryminää pitää jumalauta olla! Taideleffat ja kaikki syvälliset elämykset jätän yksityisiin hetkiin kotikoneeni näytölle. Elokuvissa käynti on aina ollut myös sosiaalinen rituaali, en voisi kuvitella astuvani yksin teatteriin; se on sirkushuvia puhtaimmillaan.

Valittavana oli yksi elokuva kolmen ehdokkaan joukosta: Mad Max, Jurassic World tai Terminator Genisys. Ensin mainittu on varmasti visuaalisesti hieno ja tyylikäs elokuva, objektiivisesti katsoen varmasti paras noista kolmesta. Kaikki ovat sitä kehuneet, mikä tosin minulle on varma merkki siitä, että jokin on vinossa. Isoin ongelma on kuitenkin siinä, ettei minulla ole mitään kiinnikettä Mad Max-universumiin, en ole nähnyt sarjan elokuvia eikä niiden maailma herätä minussa innostusta. Nostalgiaa minä lähdin monien muiden tapaan etsimään, enkä sitä Maxista löytäisi. Jurassic World oli toinen pätevä ehdokas, kuuluuhan vuoden 1993 klassikkoelokuva suosikkeihini. Mutta uusi elokuva ei seuraa vanhan henkeä, vaan on silkkaan toimintaan redusoitua tietokonegrafiikkaa; alkuperäinen elokuva oli jotain paljon muutakin kuin toimintaa, se oli seikkailua ja scifiä samassa paketissa.

Voittajaksi selviytyi siis alun perin epätodennäköisin vaihtoehto. Elokuvan traileri vaikutti sen verran skeidalta, että olin lyödä epäuskosta naamaani. Mutta eliminoituani kaksi mahdotonta ehdokasta jäi jäljelle juuri epätodennäköinen ehdokas. Päätin ottaa riskin. Riski kannatti. Irtokarkkipussin ja jaffapullon kera varustautuneena uskalsin odottaa pahinta, mutta poistuin salista sittenkin tyytyväisenä.

Oliko Terminator Genisys siis oikeasti hyvä, omilla jaloillaan seisova elokuva? Ei ollut, viehätys syntyi nostalgiasta ja rakkaudesta saagan mytologiaa kohtaan. Ja koska Terminator-elokuvat ovat aina olleet ytimeltään toimintaa, en sittenkään lähtenyt paljoa muuta hakemaan. Tiesin nimittäin, että Jurassic Worldista olisi turhaa hakea samaa ihmeen tuntua kuin alkuperäisestä elokuvasta. Uusi Terminator ei sen sijaan luvannut mitään. Elokuva, jonka trailerin nähtyäni tuomitsin alimpaan helvettiin, osoittautuikin viihdyttäväksi. Tunteeni on toki subjektiivinen ja ymmärrän miksi filmi on pääosin lytätty; se, joka hakee syvällisiä hahmoja, hahmonkehitystä tai koherenttia juonta, pettyy. Elokuva onkin rakennettu ensimmäisen ja toisen osan elementtien varaan ja siten vanhoja faneja miellyttämään. Mutta siinä missä Terminator 3 oli vain vanhan toistoa ja Terminator Salvation epäonnistunut avaus uudelle ja toteutumatta jääneelle trilogialle, Terminator Genisys tekee omalla tavallaan kunniaa kahden ensimmäisen hengelle. En kehota teitä menemään katsomaan sitä, luultavasti petytte. Omat mieltymykseni lienevät liian idiosynkraattisia, jotta niiden perusteella voisi arvioida muiden standardeja. Katson elokuvia ja koen taidetta lähinnä siitä näkökulmasta, miten voin hyödyntää niiden sisältöä fantasioissani; Terminatoreiden maailma on tämän suhteen osoittautunut aarreaitaksi ja oli siten looginen valinta viralliseksi kesäelokuvakseni.


Seuraava osio sisältää spoilereita, joten jos sittenkin olet päättänyt katsoa elokuvan, lopeta lukeminen tähän.


Kuten sanoin, Terminator Genisys ei ole sellaisenaan kaksinen elokuva. Mutta se on parempi kuin turha kolmososa ja esteettisesti onnistuneempi kuin Terminator Salvation. Viimeksi mainittu yritti ilmeisesti tehdä saman minkä Nolan teki Batmaneille: tehdä sen maailmasta realistisen ja uskottavan, eli epäestetisoida sen. Batmanien suhteen tämä vielä menetteli, muttei terminaattorien. Salvationilla oli omat ansionsa, olihan vihdoin kiehtovaa nähdä elokuva, joka sijoittui Tuomiopäivän jälkeiseen tulevaisuuteen. Mutta ongelmaksi osoittautui visuaalinen ilme, joka oli kiinnostavista aspekteistaan huolimatta tylsä. Minulle konesotien maailma näyttäytyy sellaisena, kuin se kahdessa ensimmäisessä elokuvassa näytettiin; mustana, pimeänä, toivottomana ja krominkiiltävien koneiden piinaamana. Olinkin varsin tyytyväinen Genisyksen pitkään intro-osioon, jossa pääsimme näkemään Cameronin visiolle uskollisen tulevaisuudenkuvan. Minä vain pidän niistä violetin sävyissä räiskyvistä sädeaseista ja punahehkuisin silmin varustetuista ja säihkyvän kiiltävistä tuhoajakoneista. Mjoo, ei ole varmaan realistista mutta kuka todella haluaa taiteelta saatikka viihteeltä realismia? Sitä näkee arjessa ihan tarpeeksi. Olennaista ei ole todellakaan se, onko kuva visuaalisesti realistinen vaan impressio, jonka se sisältää (muun olettaminen tekisi esimerkiksi maalaustaiteesta turhaa). James Cameronin ja myös Genisyksen kuvat välittävät tuon pimeän tulevaisuuden emootiot ja atmosfäärin ihan eri tavalla, kuin Salvationin mitäänsanomaton estetiikka.

(Ketä muuten edes kiinnostaa tuo osuus noista elokuvista? Minulle kaksi ensimmäistä Terminatoria ovat kokonaisuudessaan tärkeitä teoksia, niiden anti ei jää vain pariin hienoon toimintakohtaukseen tai Arnoldin one-linereihin. Niiden mytologia, tarina siellä taustalla on aivan yhtä tärkeä.)

Genisys näyttää kuinka kaikki alkoi: Tuomiopäivä, sota koneita vastaan ja Skynetin tappio. Mutta kuten hyvissä tarinoissa, pahiksella on aina ässä hihassaan; hetkeä ennen tuhoutumistaan oli Skynet lähettänyt ajassa taaksepäin tuhoaja-soluttautujan tehtävänään eliminoida ihmisvastarinnan johtajan John Connorin äiti, Sarah Connor. Tulevaisuudessa Johnin oikea käsi, Kyle Reese, ilmoittautuu vapaaehtoiseksi ja lähtee matkalle, jonka kulun tiedämme ensimmäisestä elokuvasta. Mutta tällä kertaa menevät asiat toisin: hetkellä, jona Reese siirtyy vuoteen 1984, hän näkee soluttautujan tarttuvan Johnista kiinni. Tämä tapahtuma käynnistää uuden aikajatkumon ja Reeseen mieleen tulvii muistoja elämästä, jota hän ei koskaan elänyt; elämä ilman ydinsotaa. Niinpä menneisyys, johon hän saapuu, ei ole enää se sama. Vuoteen 1984 matkannut ja nuorelta Arnoldilta näyttävä T-800 ei ehdi kuin vaatteita pyytää, kun hän kohtaa vanhemman version itsestään. Seuraa elokuvan parhaisiin kuuluva kohtaus, kun vanha Arska antaa isän kädestä nuoremmalle versiolleen. Tai no, lopulta homman hoitaa Sarah Connor panssarinläpäisevällä luodillaan. Seuraa lisää melko hengästyttävää toimintaa, kun Kyle Reese saa menneisyyteen tupsahdettuaan kannoilleen T-tonnisen. Koko osio, jossa ikään kuin kirjoitettiin uusiksi koko ensimmäisen osan aikajana, oli kiinnostavin. Genisyksen ote koko aikamatkailuparadoksiin on kunnianhimoisinta koko sarjassa, se uskaltaa vetää överiksi. Sikäli tämä on mainiota jatkoa kakkoselle, mihin muuhunkaan suuntaan tämä voisi enää mennä? Myönnetään toki, Genisys jättää paljon aukkoja ja jää lopulta melko sekavaksi. Mutta ainakin on yritetty, enemmän kunnianhimoa tässä on verrattuna kahteen viimeisimpään osaan.

Sarah Connor ei enää ole pelokas tarjoilijatar, vaan vuodesta 1973 lähtien terminaattorin taistelijaksi kouluttama nainen. Kyle Reese onkin se, jonka nahka saadaan pelastaa. Onhan hänen kuitenkin tarkoitus olla suuren John Connorin isä, joten häntä ei olisi varaa menettää. Mutta petipuuhat jäävät väliin, kun konkkaronkka siirtyy tuhoajan rakentamalla aikakoneella vuoteen 2017. Koska aikajana on muuttunut, Tuomiopäivä ei toteutuisi 1997 vaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin; tuona vuonna käyttöön otettava ja kaiken elektroniikan toisiinsa yhdistävä super-appi Genisys ollaan aktivoimassa. Paha vain, että Genisys sattuu olemaan Skynet ja on valmis laukaisemaan hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan (kiintoisaa, että armeija olisi kyllin tyhmä yhdistääkseen järjestelmänsä siviiliverkkoon. Kahdessa ensimmäisessä elokuvassa selitys oli paljon loogisempi, niissä Skynet oli nimenomaisesti sotilastietokone. Koko Genisys-homman pointtina onkin olla lähinnä kömpelö kommentaari nykyistä älypuhelimien ja 24/7-median ylivaltaa vastaan).

Elokuvan loppu on sitä samaa toimintaa, mitä kaikkialla muuallakin on totuttu näkemään. Kyllähän siinä viihtyi, pidin jopa uudesta tuhoaja-mallista, jollainen on aina uudessa elokuvassa tapana esitellä. En sittenkään paljasta siitä sen enempää, eihän toimintakohtauksien referoiminen kovin mielekästä olisikaan. Huomauttaisin myös, että kakkostraileri spoilaa kaikki tärkeimmät juonenkäänteet kuten nykyisin tapana on. Jos haluatte siis edes hieman yllättyä, jättäkää ne väliin.

Jos elokuva pitäisi kylmän objektiivisesti arvioida itsenäisenä teoksena, ei se korkeita pisteitä saisi. Näyttelijävalinnat eivät ole kehnoja, joskin eivät kehuttaviakaan. Huumori tökkii, välillä ehkä toimii. Kohtaukset on ympätty täyteen cgi:tä, mikä panee toisaalta tympimään; eikö 170 miljoonaa maksavassa elokuvassa olisi ollut varaa panostaa myös fyysisiin tehosteisiin? Fyysisiä tehosteita näkyi jopa Salvationissa, mikä antoi joihinkin kohtauksiin tuhoajaroboteille hieman lisäuskottavuutta. Realismi ei ole itseisarvo, mutta immersio syntyy kun katsoja saadaan todella uskomaan näkemäänsä. En siten ymmärrä cgi:n ylivaltaa, paitsi ehkä laiskuuden kautta. Se on helppoa ja halpaa, joten on suuri kiusaus turvautua vain siihen. Kaikkien näyttävin tulos saadaan luonnollisesti fyysisten ja optisten tehosteiden yhdistämisestä, mutta se vaatisikin panostusta toden teolla (uusin Mad Max on ainakin kuulopuheiden perusteella tehnyt tämän suhteen tyydyttävää jälkeä).

Mutta subjektiiviselta perustalta sanon, että tämä on onnistunein avaus kolmososan, Salvationin ja TV-sarjan jälkeen. Tässä oli luotettu paljon ensimmäisten elokuvien painoon, mikä osaltaan loi tunteen, että katson Terminator-elokuvaa. Sitä samaa nostalgiaahan tämä on, mitä kaikki muukin nykyään. Genisys ei ole klassikko eikä sitä sellaisena tulla muistamaan. Sikäli se ei tee poikkeusta muihinkaan tämän kesän ja koko vuoden elokuviin; mitä muuta on tarjolla kuin rebootteja tai sitä samaa vanhaa? Uusi Star Wars, Poltergeist, James Bond, Terminator, Jurassic World, Mad Max ja mitäköhän vielä? Mad Maxista on leivottu jo uutta klassikkoa, mutta sehän nähdään aikaisintaan kymmenen vuoden kuluttua.

Terminatorit ovat kuitenkin tärkeä juttu minulle ja Genisys oli nostalgiaa. Ykkösosa on objektiivisestikin arvioituna parhaita toimintaelokuvia koskaan, sitä epätoivon tunnelmaa ei monessa muussa elokuvassa ole koettu yhtä vahvana. Kakkososa oli kliinisempi, mutta esteettisesti hiotumpi. Termninator 2 oli pesunkestävä jatko-osa, joka sellaisena nosti panokset toiseen potenssiin ja toi lisää mielikuvitusta peliin. Osat yksi ja kaksi ovat komplementaarisia elokuvia, ne kuuluvat yhteen. Molemmat sisältävät vahvan emotionaalisen vireen, joka on ennen kaikkea surullinen. Useille nuo elokuvat saattavat olla pelkkä adrenaliinin lähde tai kauhuvisio. Itse näen niiden maailman surun kautta; maailma on menetetty, historia pyyhitty. Kauneus, mitä menneisyydessä vielä oli, ei ole enää. Tuomiopäivää yritettiin estää, mutta ehkä sitä vain lykättiin. Ehkä koneiden nousu on väistämätön tapahtuma, looginen seuraus ihmisjärjen hybriksestä. Mutta tuli tuho sitten koneiden taikka ihmisten kädestä, vain yksi asia näyttäisi olevan varmaa: kauneus ei voi kestää.

Säästän enemmät pohdinnat näistä elokuvista toiseen kertaan. Loppuun musiikkia, Brad Fiedelin tunnusteema vuodelta 1984:



Ei kommentteja: