Liberaali paradoksi

Jatkanpa vielä liberaalilla teemalla "suvaitsevaisuus ja tasa-arvo". Mitään uutta en tässä kerro, vaan lähinnä tarkennan vanhoja juttuja. Tuli näet mieleen kertoa simppeli havainto: kukaan universaalin tasa-arvon taikka suvaitsevaisuuden nimiin vannova ei todellisuudessa aja arvojaan. Tämä ristiriita johtuu lähtökohtien mielettömyydestä, ne merkitsevät itsetuhoa. Paneudutaanpa syihin tarkemmin.

Lopputulosten tasa-arvoa ei kukaan väitä ajavansa. Tasa-arvon kannattajat ovatkin märitelleet käsitteensä siten, että se merkitsee irrelevanttien ominaisuuksien eliminointia yksilöiden välisestä vuorovaikutuksesta. Ketään ei saisi siis syrjiä työhönotossa sinisilmäisyyden taikka sukupuolen perusteella. Mutta liikuntakyvyttömän sulkeminen pois rakennustyömaalta ei ole syrjintää. Kiista onkin todellisuudessa se, mitkä ovat relevantteja ominaisuuksia? Teoreettisen fysiikan koulutus ja professuuri takaavat sen, että niiden painoarvo tieteenalansa suhteen on suurempi kuin asiasta mitään tietämättömällä maallikolla. Pituus on koripallossa edullista, joten heitä suositaan pelaajavalinnassa. Pituuden puutetta voi kompensoida erityislahjakkuudella, mutta vain tiettyyn rajaan asti; kääpiön ura jäisi lyhyeen. Edellä mainituista ominaisuuksien ratkaisevuudesta ei kukaan täysjärkinen ole eri mieltä, mistä sitten olen oikeastaan eri mieltä egalitaristien kanssa?

Sukupuolta pidetään johdonmukaisesti irrelevanttina asiana, jolla ei ole vaikutusta mihinkään. Olen sinänsä samaa mieltä siitä, ettei sukupuoli jokaisessa mahdollisessa tilanteessa automaattisesti takaa mitään. Mutta egalitaristeille sukupuolettomuus on totaalinen absoluutti: sukupuoli ei merkitse missään mitään. Olen toki eri mieltä. Vain miehet sopivat armeijaan, eivätkä muutamat poikkeusnaiset muuta mitään; sota ei yksilöä kaipaa. Vain naisista on äideiksi. Itsestään selvää, tiedän, mutta äitiys ei tarkoita vain lapsen kantamista kohdussa. Se on rooli, jonka nainen omaksuu lastensa tähden näiden varhaisina vuosina. Mies ei ole hoivaaja vaan suojelija, eli soturi. Yleistyksiä nuo ovat kaikki tyynni, mutta päteviä säännöiksi. Poikkeukset eivät kumoa niitä, vaan vahvistavat ne.

Ikää pidetään yleisesti irrelevanttina asiana tasa-arvointoilijoiden joukoissa. Ikähän on vain numero, sen ei pitäisi vaikuttaa ihmiseen. Olen eri mieltä, ikä tuo mukanaan paitsi fyysisiä muutoksia, myös viisautta – ainakin sen pitäisi tuoda. Ikä tuo mukanaan eri roolit: lapsesta aikuiseksi ja aikuisesta vanhukseksi. Lapset ovat vanhempiensa siipien suojissa, nuoret kokeilevat omiaan. Aikuiset lentävät omillaan ja vanhukset laskeutuvat niillä lepoon. Ikä vie jotain pois, mutta tuo myös uutta tilalle. Vanhoilla ihmisillä on kokemuksen suomaa viisautta, jota nuorempien olisi syytä kunnioittaa. Kaikki sanomani on taas itsestään selvää, mutta osoittaa sen, ettei ikä ole vain numeroita. En esimerkiksi luota samoissa määrin nuoriin poliitikkoihin kuin vanhempiin. Nuoret ovat aina fanaattisempia ja siksi mahdollisesti vaarallisempia. Kreikkalaiset olivat fiksuja, kun pitivät vasta viisikymmentä täyttänyttä miestä kyllin kypsänä yhteisten asioiden hoitoon.

Kuten näkyy, kysymys palautuu siihen, mikä on relevanttia ja mikä ei. Ei ole puhettakaan universaalista tasa-arvosta, kaikki täysjärkiset vassaritkin hyväksyvät hierarkiat vaikka eivät sitä ääneen sanoisi. Äkkiseltään vaikuttaa siis siltä, että heidän kanssaan voisi neuvotella; pitää vain sopia siitä, mihin rajat vedetään, missä tarvitaan tasa-arvoa ja missä ei? Mutta ongelma on syvällisempi. Nimittäin liberaalin vassarin ja oikeistokonservatiivin käsitykset siitä mitä tasa-arvo on, poikkeavat toisistaan liikaa. Minulle tasa-arvo merkitsee vain yhdenvertaisuutta oikeuden edessä, sekä mahdollisuuksien tasa-arvoa esimerkiksi koulutuksessa; jonkinlainen luokkakierto täytyy sallia. Liberaalille tasa-arvo kaikesta käytännössä ajamastaan politiikasta huolimatta merkitsee universaalia periaatetta. Tasa-arvo ei ole keino vaan päämäärä itsessään. Tämä aiheuttaa sen ongelman, ettei egalitaristi voi koskaan vetää lopullisia rajoja; aina löytyy uusia epätasa-arvoisuuksia ratkottaviksi ja raja-aitoja kaadettaviksi. Siinä on kyse ihmisten välisten fundamentaalien erojen häivyttämisestä.

Ainakin paperilla liberaali väittää hyväksyvänsä nämä erot. Kukaan ei väitä ajavansa lopputulosten tasa-arvoa. Mutta tämä implikoisi fundamentaalisten erojen hyväksymistä ja sitähän eivät liberaalit tee. Heille tasa-arvo on näiden erojen häivyttämistä ja yleisten periaatteiden puutuessa ei ole mitään rajaa, mihin häivyttäminen lopettaa. Aina löytyy uusia eroja eliminoitavaksi, koska ne ovat epätasa-arvoisia. Kun on eliminoitu sukupuolen merkitys, eliminoidaan sosioekonomisen taustan merkitys. Tähän olemme päässeet. Seuraavaksi eliminoidaan geenien vaikutus, mitä hiljalleen tapahtuu yhtä enenevissä määrin. Esimerkiksi lisääntymiskyvyttömille suodaan hedelmöityshoitoja ja siten mahdollisuus kiertää oma osansa. Entä vanhempien merkitys lasten elämässä, kasvatushan on oleellisen tärkeää? Siispä kasvatuksen merkitys tulee eliminoida, lapset kuulukoon kollektiiville ja valtio indoktrinoikoon kaikki samaan muottiin. Ja sittenkin, kaiken jälkeen jää edelleen henkilökohtainen yritteliäisyys ja ahkeruus. Sen voi eliminoida kahdella tavalla: voi kartoittaa ihmisen geenit täydellisesti ja tulevaisuudessa tuottaa vain yhdenmukaisia yksilöitä, jottei eroja vain pääse syntymään. Toinen ja vähemmän scifistinen keino on esimerkiksi yhdenmukaistaa verotuksen ja sosiaaliturvan kautta ihmisten tulot, jotta kaikki ansaitsevat panoksestaan huolimatta saman määrän rahaa. Minne vassarit unohtivat Marxin periaatteen, että kullekin tarpeensa mukaan? Tai ehkä se on juuri sitä; kun kaikki saavat ”tarpeensa” mukaan, kaikki saavat juuri sitä yhtä ja samaa. Jos kukaan ei saa enää ”ansionsa” mukaan, ei ole enää mitään normeja tai rajoja, jotka yksilöä pidättelisivät tai avittaisivat. Korkea on matalaa, eikä laiskan ja ahkeran välillä ole eroa. Kukaan ei voi menestyä, koska kukaan ei voi epäonnistua.

…

Vastakohta universaalille tasa-arvolle on viidakon laki. Tämä tarkoittaa luontaisten erojen toteutumista täysimääräisenä eli valtaisaa polarisaatiota. Tätä pidetään toimivan yhteiskunnan kannalta haitallisena, joten se tarvitsee tasapainotusta. On jopa tutkimalla havaittu, että liian suuret tuloerot syövät yhteiskuntaa sisältäpäin koheesion laskiessa. Mutta tasa-arvo ei silti voi olla tämän vastavoima tai lähtökohta hyvälle elämälle. Mitä enemmän ihmisten välisiä eroja häivytetään, sitä enemmän myös lopputulokset tasa-arvoistetaan. Lopulta ei olisi mitään väliä sillä, kuinka hyvä tai huono olet ollut, kaikki on vain samaa.

Tietenkään ei viidakon laki tai tasa-arvo voi toteutua missään täysimääräisenä. Missä on yhteisöjä, on myös jokin periaate heikoista huolehtimiselle. Mutta missä on yhteisöjä, on myös yksilöiden välistä kilpailua. Jonkin huonon asian ei tarvitsekaan toteutua täysimääräisenä taatakseen katastrofin; riittävän brutaali arvoilmapiiri johtaa kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Mutta tasa-arvo johtaa vain stagnaatioon ja rappioon. Koska täydellistä tasa-arvoa ei lisäksi voida koskaan saavuttaa, löytyy aina uusia epäkohtia ratkottavaksi ja normeja purettaviksi. Mikään ei tule koskaan valmiiksi, eikä mikään uhraus ole kyllin suuri utopian tavoittelussa*.

*Kaikki ideologiat perustuvat enemmän tai vähemmän saavuttamattoman ideaalin periaatteeseen. Mutta tuo ideaali voi olla järkevä tai typerä, sillä on väliä mihin tähtää.

…

Myös universaali suvaitsevaisuus on paradoksi. Jos suvaitset kaikkea, myös vihollisiasi, huomaat katoavasi maan päältä alta aikayksikön. Tämä ongelma on yritetty kiertää määrittelemällä suvaitsevaisuus tavalla, joka ei sisällytä suvaitsevaisuuden suvaitsemista. Periaatteeksi jää tällöin äärimmäisen löysä liberaalien tunnuslause ”kaikki on sallittua, kun ketään ei vahingoiteta tai pakoteta”. Kukaan niin sanottu suvaitsevainenkaan ei siis todella aja universaalia suvaitsevaisuutta. Niinpä suvaitsevaisuus typistyy neuvottelukysymykseksi, eli mitä voidaan suvaita ja mitä ei. Mutta, mutta: jos uskomme liberaaleja filosofeja kuten Karl Popperia, kyse ei olisikaan siitä:

Less well known is the paradox of tolerance: Unlimited tolerance must lead to the disappearance of tolerance. If we extend unlimited tolerance even to those who are intolerant, if we are not prepared to defend a tolerant society against the onslaught of the intolerant, then the tolerant will be destroyed, and tolerance with them.—In this formulation, I do not imply, for instance, that we should always suppress the utterance of intolerant philosophies; as long as we can counter them by rational argument and keep them in check by public opinion, suppression would certainly be most unwise. But we should claim the right to suppress them if necessary even by force; for it may easily turn out that they are not prepared to meet us on the level of rational argument, but begin by denouncing all arguments by the use of their fists or pistols. We should therefore claim, in the name of tolerance, the right not to tolerate the intolerant. We should claim that any movement preaching intolerance places itself outside the law. And we should consider incitement to intolerance and persecution as criminal, in the same way as we should consider incitement to murder, or to kidnapping, or to the revival of the slave trade, as criminal.

Suvaitsevainen ei siis ole, jos on suvaitsematta jotakin. Suvaitsevainen ei voi olla suvaitsematon. Mutta suvaitsevaisen ei tarvitse suvaita suvaitsemattomuutta, vaan jälkimmäinen pitää voida tukahduttaa tarpeen tullessa vaikka voimalla. Kuten myös John Rawls sanoo:

"While an intolerant sect does not itself have title to complain of intolerance, its freedom should be restricted only when the tolerant sincerely and with reason believe that their own security and that of the institutions of liberty are in danger."

Sanoma on identtinen. En vain tajua, miksi heillä on kova tarve pitää kiinni suvaitsevaisuudesta näin hullulla tavalla: ”olen vain suvaitsevainen ja suvaitseminen tarkoittaa vain suvaitsevaisten suvaitsemista. Ei ole siis mitään asiaa, jota en suvaitsisi, koska suvaitseminen tarkoittaa minulle vain suvaitsevaisten suvaitsemista”.

Kuvatunlainen käsiteleikki on sanamagiaa, jolle minulla ei riitä kärsivällisyyttä. Oikeasti kysymys on koko ajan ollut siitä, mitä voidaan suvaita ja mitä ei. On mahdollista suvaita jotakin vain siksi, ettei suvaitse jotain muuta. Jos suvaitsee kaikkea, en suvaitse mitään. Jos ei suvaitse mitään, suvaitsee kaikkea. Asiat ovat olemassa vain suhteessa toisiinsa, ei mustaa ilman valkoista. Liberaalit filosofit tekevät homman itselleen vaikeaksi takertumalla universaalin suvaitsevaisuuden ideaaliin, johon on loitsujen turvin mahdutettu myös suvaitsemattomuus. Kuten kuka tahansa suvakki, he tasan suvaitsevat yhtä ja ovat suvaitsematta toista, mutta puhuvat vain ensimmäisestä.

(Yhteisö, joka on vain inklusiivinen, ei ole mahdollinen; sen täytyy määritellä itsensä, eli asettaa kriteerit jäsenilleen. Myöskään vain eksklusiivinen yhteisö ei ole mahdollinen. Jos se vain rajaa ihmisiä pois, se rajaa kaikki pois eikä yhteisöä synny.

Olen aiemminkin puhunut tästä ilmiöstä, joka kieltää keskitien mahdollisuuden ja hakeutuu vain ääripäihin. Olemassaolo syntyy vastavoimien kohdatessa, ei niiden kääriytyessä itseensä. Miksei tällaista itsestäänselvyyttä tajuta? Mihin unohtui periaate ”kohtuus kaikessa”?)

Kyse on rajanvedosta, mikä hyväksytään ja mikä ei. Jo liberaalien filosofien sanoista voidaan johtaa tämä, voimme ainoastaan siis kiistellä suvaitsemisen sisällöstä. Rasistikin suvaitsee vähintään oman etnisen ryhmänsä jäseniä. Jos hän olisi täydellisen suvaitsematon, hän olisi itsemurhaan ajautuva erakko jos ei suvaitse mitään, ei suvaitse itseäänkään. Liberaaleilla vain sattuu olemaan monopoli määritelmissä, joissa suvaitseminen tarkoittaakin etnisen erilaisuuden hyväksymistä, eivätkä oman rodun tai kansan jäsenet kuulu suvaittavien objektien joukkoon. Kuitenkin vain tollo olettaisi jaetun etnisyyden tarkoittavan samanlaisuutta kaikessa. Rasistikin siis sietää erilaisuutta, mutta (heh heh) erilaisella tavalla kuin suvakki. Viimeksi mainittu suvaitsee ennen kaikkea vieraiden ryhmien jäseniä ja oikeastaan aivan kaikkia, paitsi oman viiteryhmänsä jäseniä. Rasisti on edelleen suvaitsevainen, joskin eri merkityksessä. Toisin sanoen jako rasismin ja suvaitsevaisuuden välillä on veteen piirretty viiva. Tai itse asiassa: John Rawlsin periaatteilla voidaan oikeuttaa rasismi, koska liberaali suvaitsevaisuus on rasismia:

"While niggers do not themselves have title to complain of racism, their freedom should be restricted only when whites sincerely and with reason believe that their own security and that of the institutions of whites are in danger."

Kaikki vääntö tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta päättyy siis erimielisyyteen sisällöstä. Tunnustan kyllä molempien tarpeellisuuden tietyissä konteksteissa. Minulle tasa-arvo voi olla vain partikulaarista, rajattua kuten suvaitsevaisuuskin. Vastapuolella ajatellaan toisin; heille ne ovat universaaleja maksiimeja. Mutta käytännössä he toimivat kuten minä; tasa-arvo toimii vain oikeassa kontekstissa ja asioita suvaitaan ja ollaan suvaitsematta. Sisältö on siis se, missä raja railona aukeaa. Käsityksemme hyvästä elämästä ja tavoiteltavasta yhteiskunnasta ovat niin erilaisia, ettei mitään yhteistä todella ole.

Summa summarum: vassareiden utopiana ovat universaali tasa-arvo ja suvaitsevaisuus. Käytännössä he eivät niitä aja, vaan liberaali vasemmistolaisuus on vain yksi heimoidentiteetti muiden joukossa. Traditionalistina voin tunnustaa tämän asian omalta kohdaltani. En edes väitä toivovani hyvää kaikille maailman ihmisille vaan ensisijasssa läheisilleni ja kansalleni. Vassareiden tiedottomuus omille motiiveilleen ja omalle asemalleen tekee entistä vaikeammaksi heidän kanssaan neuvottelun; Carl Schmitt totesi, että vihollinen on hyvä, koska sen tietää olevan vihollinen. Sen sijaan se, joka ei myönnä olevansa vihollinen, on kaikkein vaarallisin. Tunnistan liberaalit vihollisekseni, mutta he eivät tunnista minua sellaiseksi. He eivät ymmärrä koko käsitteen tarkoitusta. He eivät ymmärrä, miten joku voisi olla eri mieltä heidän kanssaan. En ole heille vihollinen, vaan harhautunut yksilö, joka tulisi saada tajuamaan että on väärässä. Emme puhu samalla kielellä. Eikä tämä olisi mahdollista ilman taustaoletusta, että juuri heidän ideologiansa on universaali.

Vastapuoli on kuin yksi iso paradoksi. Mutta en väitä, ettei omassa ajattelussani ole paradokseja. Kyllä on, jokainen ideologia tavallaan rakentuu niille. Niistä vain olisi hyvä olla edes jollain tasolla tietoinen. Muu johtaa kognitiiviseen dissonanssiin ja sellaisiin ristiriitoihin, että seurauksena on vain itsetuho. Ja tämän merkit ovat nähtävissä; liberaalit ovat heikkoja, heistä ei ole viime kädessä puolustamaan itseään ja ideologiaansa, vaan he antautuvat ensimmäisen öykkärin edessä. He ovat kuin ehdoton pasifisti, joka perheineen kaatuu hyökkääjän miekkaan.