Sentimentaalisuuden kirous

Luettuani Theodore Dalrymplen tekstin brutaaliuden ja sentimentaalisuuden yhteydestä, tulin mietteliääksi. Tämä piirre on nimittäin vallitsevana minussa, olen sentimentaalinen ja julma ihminen. Sentimentaalisuus on sidoksissa vahvaan tunteellisuuteen, mutta siihen kuuluu osana tunteidensa hallitsemattomuus. Sentimentaaliselle ihmiselle, kuten minulle, tunteet ovat monin tavoin elämää ohjaava asia niin hyvässä kuin pahassa, ja ehkä enemmän pahassa.

Sentimentaalisuus on empatiaa vähentävä tekijä. Empatian edellytys nimittäin on, että ihminen kykenee myös rationaalisesti ymmärtämään toisen ihmisen aseman. Jos ei ymmärrä tämän asemaa, ei ole mitään mihin samaistua. Ja esimerkiksi intensiiviset vihantunteet ehkäisevät tehokkaasti samaistumisprosessin alkuunsa, koska ei tunteiltaan näe toisen asemaa. Siinä missä psykopaattikin kykenee rationaalisesti hahmottamaan toisen tilanteen, muttei tunnetasolla samaistu siihen, sentimentaalinen ihminen ei hahmota asemaa alun perinkään ja ei siksi samaistu. Asian hahmottaa natsi-Saksan johtohenkilöstöä tarkastelemalla. Adolf Hitler ja Heinrich Himmler eivät olleet psykopaatteja vaan sentimentaalisia. Molemmat olivat syvästi tuntevia ihmisiä, jotka tekivät hirmutekoja. Heillä oli abstrakteja ideaaleja ja tunteita, jotka jyräsivät muun muassa sellaisen vähäpätöisen seikan kuin etiikan. Seuraava Anekdootti Himmleristä on kuvaava: tutustuessaan juutalaisia tuhoavan leirin toimintaan, hän oksensi nähtyään ruumiit. Tyypillinen sentimentalisti, joka kykenee toimeenpanemaan hirviömäisyyksiä, muttei kestä katsoa niitä itse silmästä silmään. Siis juuri sellainen kuin minä olisin.

Olen empaattinen ihminen. Mutta tunteet ovat useammin sen tiellä, kuin sitä luomassa. Minä vihaan ja halveksin monia asioita niin syvästi, että tunteideni ylittäminen vaatii paljon tietoista työtä. Minä olisin juuri Himmlerin tai Hitlerin kaltainen diktaattori, joka elättelee kauniita ideaaleja, mutta toimeenpanee helvetin. Artikkelin kirjoittaja Dalrymple mainitsee eläinsuojelijat, jotka suutuspäissään lähettelevät eläintarhan johtajalle tappouhkauksia ja toivovat hänen lastensa kuolemaa. Hyvin sairaita ajatuksia, jotka eivät kuitenkaan poikkea yhtään siitä, kun olen itse vihainen jollekulle. Olen aiemminkin kuvannut tunnereaktioideni äärimmäisyyttä, ne eivät olisi kaunista kuultavaa. En ole koskaan sortunut lähettämään tai sanomaan kenellekään moista moskaa, mutta houkutus minussa on. Kukaan ei katsokaas loukkaa tunteitani! Ja piru periköön, jos joku loukkaa ideaalejani; siitä tulisi rankaista vähintään kuolemalla.

Omassa tapauksessani tasapainottava tekijä on kyky nauraa itselleni, mistä olen kiitollinen. Sekin kysyy joskus tietoista asennetta, mutta perustekijät ovat onneksi luonteessa. En kuitenkaan voi välttyä voimakkaalta kiusaantumiselta, kun ajattelen näitä asioita. Olen tunteellinen, mutta entä sitten? Se ei ole tae empatiasta ja vielä vähemmän hyvyydestä. Mafiosot ja mitä pahimmat hirviöt ovat kuunnelleet oopperoita liikuttuen kyyneliin asti. Idi Amin oli varmasti mitä tunteellisin ihminen, mutta hirviö. Tunteet ovat yliarvostettuja, ikään kuin kyky liikuttua vielä kertoisi mitään. Olen oikeastaan kiitollinen siitä, että politiikkaan hakeutuvat tylsän virkamiesmäiset teknokraatit, koska heilläkin on ehkä sittenkin kykyä paremman yhteiskunnan luomiseen kuin tunteellisimmallakaan idealistilla. Natsit olivat idealisteja, kaikki tyynni.

Samat ajatukset kumpusivat myös Tupliksen kirjoituksesta, jossa hän kertoo armottomuudesta. Koska olen sentimentaalinen, olen myös brutaali. Ja koska olen brutaali, olen perusasetuksiltani armoton ihminen. Minä en anna helposti anteeksi, en unohda ja kannan kaunaa. Heitetään päälle vielä katkeruus niin saadaan henkilö, joka osaa rypeä vihassaan. Mutta kuitenkin; olen antanut joillekin anteeksi. En enää kanna pahempaa kaunaa ihmisille (ainakaan kaikille), joita uskoin vihaavani ikuisesti. Ajallinen etäisyys tietysti auttaa aina, mutta myös tietoinen irtipäästäminen auttaa. Kaikki tämä tuntuu kuitenkin väärältä, koska olen kostonhimoinen. Minun on vaikea hyväksyä kristillistä käsitystä ansaitsemattomasta armosta, ajatus on epäintuitiivinen. Mutta ehkä nimenomaan siinä piilee sen vahvuus. Kosto ja raivo tulevat ihmiselle luontaisesti, anteeksianto ja armo eivät. Vaatii suuren määrän henkistä ponnistelua, että kykenee aidosti sisäistämään ajatuksen armosta lahjana. Ja henkinen ponnistelu, kuten ponnistelu ylipäätänsä, ovat ainoita teitä ihmisen kasvuun. Se, joka elää vaatimatta itseltään mitään, ei kehity eikä edes kykene kehitykseen.

Itse en ole sinut kristillisen armon kanssa kuten en ole koko uskonnonkaan kanssa. Enkä tiedä tulenko koskaan olemaan, minun on vaikeaa vakuuttua mistään. Enhän edes usko, enkä tiedä. Olen hukasssa.