torstai 16. huhtikuuta 2015

Sentimentaalisuuden kirous



Luettuani Theodore Dalrymplen tekstin brutaaliuden ja sentimentaalisuuden yhteydestä, tulin mietteliääksi. Tämä piirre on nimittäin vallitsevana minussa, olen sentimentaalinen ja julma ihminen. Sentimentaalisuus on sidoksissa vahvaan tunteellisuuteen, mutta siihen kuuluu osana tunteidensa hallitsemattomuus. Sentimentaaliselle ihmiselle, kuten minulle, tunteet ovat monin tavoin elämää ohjaava asia niin hyvässä kuin pahassa, ja ehkä enemmän pahassa.

Sentimentaalisuus on empatiaa vähentävä tekijä. Empatian edellytys nimittäin on, että ihminen kykenee myös rationaalisesti ymmärtämään toisen ihmisen aseman. Jos ei ymmärrä tämän asemaa, ei ole mitään mihin samaistua. Ja esimerkiksi intensiiviset vihantunteet ehkäisevät tehokkaasti samaistumisprosessin alkuunsa, koska ei tunteiltaan näe toisen asemaa. Siinä missä psykopaattikin kykenee rationaalisesti hahmottamaan toisen tilanteen, muttei tunnetasolla samaistu siihen, sentimentaalinen ihminen ei hahmota asemaa alun perinkään ja ei siksi samaistu. Asian hahmottaa natsi-Saksan johtohenkilöstöä tarkastelemalla. Adolf Hitler ja Heinrich Himmler eivät olleet psykopaatteja vaan sentimentaalisia. Molemmat olivat syvästi tuntevia ihmisiä, jotka tekivät hirmutekoja. Heillä oli abstrakteja ideaaleja ja tunteita, jotka jyräsivät muun muassa sellaisen vähäpätöisen seikan kuin etiikan. Seuraava Anekdootti Himmleristä on kuvaava: tutustuessaan juutalaisia tuhoavan leirin toimintaan, hän oksensi nähtyään ruumiit. Tyypillinen sentimentalisti, joka kykenee toimeenpanemaan hirviömäisyyksiä, muttei kestä katsoa niitä itse silmästä silmään. Siis juuri sellainen kuin minä olisin.

Olen empaattinen ihminen. Mutta tunteet ovat useammin sen tiellä, kuin sitä luomassa. Minä vihaan ja halveksin monia asioita niin syvästi, että tunteideni ylittäminen vaatii paljon tietoista työtä. Minä olisin juuri Himmlerin tai Hitlerin kaltainen diktaattori, joka elättelee kauniita ideaaleja, mutta toimeenpanee helvetin. Artikkelin kirjoittaja Dalrymple mainitsee eläinsuojelijat, jotka suutuspäissään lähettelevät eläintarhan johtajalle tappouhkauksia ja toivovat hänen lastensa kuolemaa. Hyvin sairaita ajatuksia, jotka eivät kuitenkaan poikkea yhtään siitä, kun olen itse vihainen jollekulle. Olen aiemminkin kuvannut tunnereaktioideni äärimmäisyyttä, ne eivät olisi kaunista kuultavaa. En ole koskaan sortunut lähettämään tai sanomaan kenellekään moista moskaa, mutta houkutus minussa on. Kukaan ei katsokaas loukkaa tunteitani! Ja piru periköön, jos joku loukkaa ideaalejani; siitä tulisi rankaista vähintään kuolemalla.

Omassa tapauksessani tasapainottava tekijä on kyky nauraa itselleni, mistä olen kiitollinen. Sekin kysyy joskus tietoista asennetta, mutta perustekijät ovat onneksi luonteessa. En kuitenkaan voi välttyä voimakkaalta kiusaantumiselta, kun ajattelen näitä asioita. Olen tunteellinen, mutta entä sitten? Se ei ole tae empatiasta ja vielä vähemmän hyvyydestä. Mafiosot ja mitä pahimmat hirviöt ovat kuunnelleet oopperoita liikuttuen kyyneliin asti. Idi Amin oli varmasti mitä tunteellisin ihminen, mutta hirviö. Tunteet ovat yliarvostettuja, ikään kuin kyky liikuttua vielä kertoisi mitään. Olen oikeastaan kiitollinen siitä, että politiikkaan hakeutuvat tylsän virkamiesmäiset teknokraatit, koska heilläkin on ehkä sittenkin kykyä paremman yhteiskunnan luomiseen kuin tunteellisimmallakaan idealistilla. Natsit olivat idealisteja, kaikki tyynni.

Samat ajatukset kumpusivat myös Tupliksen kirjoituksesta, jossa hän kertoo armottomuudesta. Koska olen sentimentaalinen, olen myös brutaali. Ja koska olen brutaali, olen perusasetuksiltani armoton ihminen. Minä en anna helposti anteeksi, en unohda ja kannan kaunaa. Heitetään päälle vielä katkeruus niin saadaan henkilö, joka osaa rypeä vihassaan. Mutta kuitenkin; olen antanut joillekin anteeksi. En enää kanna pahempaa kaunaa ihmisille (ainakaan kaikille), joita uskoin vihaavani ikuisesti. Ajallinen etäisyys tietysti auttaa aina, mutta myös tietoinen irtipäästäminen auttaa. Kaikki tämä tuntuu kuitenkin väärältä, koska olen kostonhimoinen. Minun on vaikea hyväksyä kristillistä käsitystä ansaitsemattomasta armosta, ajatus on epäintuitiivinen. Mutta ehkä nimenomaan siinä piilee sen vahvuus. Kosto ja raivo tulevat ihmiselle luontaisesti, anteeksianto ja armo eivät. Vaatii suuren määrän henkistä ponnistelua, että kykenee aidosti sisäistämään ajatuksen armosta lahjana. Ja henkinen ponnistelu, kuten ponnistelu ylipäätänsä, ovat ainoita teitä ihmisen kasvuun. Se, joka elää vaatimatta itseltään mitään, ei kehity eikä edes kykene kehitykseen.

Itse en ole sinut kristillisen armon kanssa kuten en ole koko uskonnonkaan kanssa. Enkä tiedä tulenko koskaan olemaan, minun on vaikeaa vakuuttua mistään. Enhän edes usko, enkä tiedä. Olen hukasssa.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihmeellinen ylipäätään mielikuva, että tunteellisuus tarkoittaisi pehmeyttä. Kaikkein paksupäisimmät ihmiset ovat niitä, jotka ovat tunteenomaisesti kiintyneitä ideaaleihinsa. Älykkyyteen yhdistyneenä sillä saa aikaan uraauurtavia tiedemiehiä mutta myös Hitlereitä. Vähemmällä esimerkiksi ihmisiä, jotka auttavat toisia pyyteettömästi mutta myös huumorintajuttomia tuomitsijoita, joiden seurassa kukaan ei viihdy.

Politiikasta kiinnostumisen taustalla on yleensä jokin voimakas intohimo myös liberaalissa demokratiassa. Poliittisten nuorisojärjestöjen tempauksista sen huomaa selvemmin kuin aikuistuneista poliitikoista.
Systeemi on vain sellainen, ettei tunteita sovi liian avoimesti näyttää ja rationaalista empatiaa on pakko hieman opetella, jos haluaa pärjätä pelissä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve Anonyymi ja kiitos kommentistasi.

Tunteellisuuden yhdistäminen esimerkiksi liikuttumiseen johtunee siitä, että asiat mainitaan toistensa yhteydessä. Harvemmin olen kuullut raivohullua kuvailtavan tunteelliseksi, ovatkohan hänen tunteensa jotekin vääriä?

Rationaalinen empatia on tosiaan myös tahdon asia. Siinä on tunnelemenetti, mutta tämä elementti ei pääse esiin, jos ei kykene ylittämään primitiivireaktioitaan. Poliittinen vastustaja, jonka on jo mielessään demonisoinut, ei saane paljoakaan empatiaa osakseen. Tämän takia pidättyväisyyden ihanne politiikassa on hyväksi, se auttaa pitämään ihmisten mielet selkeämpinä.

Sametti kirjoitti...

Erittäin mielenkiintoinen pointti.

Tein itse samankaltaisen havainnon jo vuosia sitten oltuani tekemisissä uskovaisten ja eläinoikeusaktivistien kanssa. Tein sen johtopäätöksen, että on olemassa tietty ihmistyyppi, jolla on tapana hurahtaa asioihin. Tämä kirjoitus valaisi asiaa vielä lisää.

Itse en kykene mitenkään ymmärtämään kuvailemaasi tunteellisuutta. En pidä tunteellisista ihmisistä ja kartan heitä. Heidän hommissaan ei usein ole mitään järkeä. Tosin "ei mitään järkeä" taitaa olla vähän niinq koko pointti.

Itse olen hyvin kylmä ja laskelmoiva. En koskaan koe kuumia tunteita. En esimerkiksi tiedä, miltä tuntuu suuttua niin, että järki pimenee. En reagoi eläimiin, eläinvauvoihin tai ihmisvauvoihin, sotiin, paskoihin ihmiskohtaloihin tai muuhunkaan. Tunnen lähinnä epämukavuutta, mutta en juuri muuta. En joudu koskaan tunteiden vietäväksi. Edes voimakkaiden, kuten rakkauden. Pystyn aina kontrolloimaan tai vaimentamaan tunteet.

Siksi kai tässä tuntuukin siltä, että olen samassa häkissä kiljuvien apinoiden kanssa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve Sametti.

Taidamme olla vastakkaisia tässä suhtessa. Pystyn minäkin ulkoisesti kontrolloimaan ja vaimentamaan tunteitani, mutta sinulla ne eivät alun perinkään ala nousta yli äyräidensä. Tuosta on varmasti hyötyä monissa tilanteisssa, vaikkapa johtajalle tai pelastustyöntekijälle tuollainen kylmäpäisyys lienee vain hyvästä. Jotkut ihmiset ovat niitä, jotka rauhoittuvat sitä enemmän mitä enemmän muut ympärillä sekoavat.

Itse olen asioihin hurahtaja, mutta puolustaudun sikäli, etten ole tyylipuhdas sellainen. Minussa on liikaa epäilijää, että voisin täysillä heittäytyä mihinkään mukaan. En siksikään koe äkkinäisiä käännöksiä suuntaan tai toiseen, vaan hitaasti valun pisteestä A pisteeseen B (esimerkiksi uskonnollisissa kääntymyskertomuksissa kun varsinkin on tapana korostaa uskoontulon äkillisyyttä). Ja mitä joukkoliikkeisiin tulee, kartan niitä ihan yksinäisyydestä nauttivan luonteeni vuoksi.

Sametti kirjoitti...

Joop, itse kuulun näihin, jotka rauhoittuvat sitä mukaa, kun muut sekoavat. Olen nähnyt sen monta kertaa. Moni ei ulkomuotoni perusteella olisi valmis luottamaan minuun ja voimaani, mutta olen todella monta kertaa huomannut, että olen kaikissa paniikinomaisissa ja uhkaavissa tilanteinen viimeinen, kenellä säilyy tolkku. Joka ikinen kerta olen se, joka lopulta johtaa tilannetta. (Tämä työni puolesta... En tee maailman kivointa duunia ja siellä näkee välillä vähän kaikenlaista.)

Multa on joku piuha irti päästä. Tuntuu hullulta katsoa, miten normaalisti todella kylmäpäiset ja uhmakkaat ihmiset valahtavat veteliksi ja itse ei vaan tunne yhtikäs mitään. Sitten sanon yhden sanan ja kaikki kuuntelevat.

Tämän vuoksi en ole koskaan oikeasti suuttunut. Minun ei tarvitse.

Olen miettinyt, että saattaisin olla täydellinen sotilas.

Nämä sun persoonallisuuspohdinnat on muuten tosi kiinnostavia btw. Niihin on jännä peilata myös itseään. Olet tunneihmisenä siinä mielessä erikoinen, että olet todella itsetutkiskeleva ja johdonmukainen. Olen ollut aika varma, että tunneihmiseltä ei saisi ikinä kattavaa itsetutkielmaa, koska he eivät kykene sellaiseen. He ovat siihen aivan liian epärationaalisia.

Siksi kai et olekaan "truu" hurahtaja, mutta riittävän lähellä. Näitä sun itsetutkiskeluja ja persoonallisuuden pohdintaa yleisesti olisi kiva lukea lisää.

Korppi on oikeus kirjoitti...

En tiedä onko sinulla piuhoja poikki vai ovatko ne vain järjestetty toisella tavalla. Sotilaalle kuvailemasi kylmäpäisyys saattaisi olla hyve; kuumakalle voi olla uhrea, mutta tapattaa itsensä nopeasti, jos ei opi varovaiseksi. Kylmäkalle taas osannee pitää huolen itsestään ja ehkä muistakin, jos häntä vain kiinnostaa asia sotimisen takana. Fanaatikoiksi heistä ei ole.

Olen ollut aika varma, että tunneihmiseltä ei saisi ikinä kattavaa itsetutkielmaa, koska he eivät kykene sellaiseen. He ovat siihen aivan liian epärationaalisia.

Veikkaan, että tämä riippuu ihan siitä, onko introvertti vai ekstrovertti. Ensin mainitut tykkäävät käyttää aikaa introspektioon. Rationaalisuus ei myöskään ole tunteiden kanssa kääntäen verrannollinen asia, ne voivat olla molemmat vahvoilla samassa yksilössä. Sen sijaan alhainen älykkyys ja intensiivinen tunne-elämä merkitsevät suurempaa impulsiivisuutta, päinvastainen taas lähentelee laskemoivuutta. Jos asiaa ajattelee rikollisten kautta, niin ne (tyhmät) kuumakallet ovat varhain kuolevia nyrkkisankareita ja (älykkäät) kylmäkallet sadistisia suunnitelmiaan kehitteleviä pomoja.