Kirjallisuus ja monikulttuurisuus

Muutama päivä sitten väänsin kättä kirjallisuuden monimuotoisuudesta kirjailija Magdalena Hain blogissa. Itse keskustelua ei oikein syntynyt, epäonnistuin ilmaisussani ilmeisesti sen verran. Kommenttini jäivät epämääräisiksi, joten asia jäi vaivaaman minua. Tässä siis jäsennellympää pohdintaa kirjailija Hain kirjoituksen pohjalta. Suosittelen teitä siis lukemaan sen ennen tätä.

Hain kanta on, että suomalaisessa spefissä (spekulatiivinen fiktio) ja kirjallisuudessa ylipäätänsä tarvitaan lisää monimuotoisuutta (monimuotoisuus tarkoittaa tässä yhteydessä eri vähemmistöjen ja naisten edustusta kirjoissa). Keskeisimmät argumentit ovat seuraavat: 1) kirjallisella kentällä on liian vähän maahanmuuttajia, 2) kirjoittaja on henkilökohtaisesti kyllästynyt konservatiivisiin maailmoihin spefissä ja 3) valkoihoisia heterohahmoja sisältävä kirjallisuus ei enää riitä todellisuuden kuvaajaksi.

Aion ensinnä tarkastella kolmatta väitettä, koska se on omituinen. Kirjailija Hain mukaan kirjallisuus on todellisuuden peili, minkä vuoksi monimuotoisuuden pitäisi näkyä enemmän. Ihan hyvää päättelyä, jos se vain olisi totta. Esitän asiaa havainnollistaakseni kolme väitettä, jotka eivät voi kaikki olla totta samaan aikaan:

A)    Valkoihoiset heterot muodostavat suomalaisten ylivoimaisen enemmistön

B)    Kirjallisuus on todellisuuden peili

C)    Kirjallisuus tarvitsee lisää monimuotoisuutta

Jos A ei ole totta, kirjallisuuden monimuotoisuutta tarvitaan loogisesti lisää, koska se kuvaa silloin paremmin todellisuutta. Jos B ei ole totta, monimuotoisuutta voidaan lisätä huolimatta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Jos taas C ei ole totta, suomalainen kirjallisuus sisältää vastedeskin pääosin valkoihoisia heterohahmoja, koska fiktio on todellisuuden peili. Ja me tiedämme, että tosia ovat väistämättä vain A ja B*. Etniset vähemmistöt ja varsinkin ihopigmentiltään poikkeavien määrä ovat kokonaispopulaatioon nähden pieniä, ja sama pätee seksuaalivähemmistöihin. Nykykirjallisuus kuvaa jo nykyisellään sangen hyvin todellisuutta. Ja koska A ja B ovat tosia, väite C ei ole, koska se on ristiriidassa aiempien kohtien kanssa: ei ole mitään syytä varta vasten lisätä monimuotoisuutta, jos kirjallisuuden tehtävä on kuvata todellisuutta. Heteronormatiivisuus on ja pysyy vastedeskin.

(Argumentti olisi validimpi, jos kyseessä olisi moderni Lontoo ja Yhdysvallat. Nämä paikat ovat monietnisiä, mikä varmasti heijastuu myös taiteessa.)

Kolmas argumentti oli ainoa objektiiviseen perusteeseen pyrkivä ja se on nyt osoitettu epätodeksi. Kaksi muuta ovat sen sijaan subjektiivisia ja käyn ne käänteisessä järjestyksessä läpi, eli seuraavaksi argumentti numero kaksi: jos kirjailija Hai on kyllästynyt omien sanojensa mukaan ”hyperkonservatiivisiin” maailmoihin, se on hänen ongelmansa. Sitä paitsi hänen valituksenaiheensa olisi ollut relevantti ehkä viisikymmentä vuotta sitten, muttei enää. Vai väittääkö joku vakavissaan suomalaisen nykykirjallisuuden olevan liian konservatiivista? Onko siellä edes mitään konservatiivisuutta? Jos joku tietää tällaisia kirjoja, saa huikata minulle, luen mielelläni. Hain väite on muutenkin epätarkka, viittaako hän yleisesti kirjallisuuteen, historialliseen fiktioon vai keskiaikatyyppisen high fantasyyn? Hän nimittäin mainitsee naiset historiallisina toimijoina, kuin tämä seikka olisi oleellinen kaikelle spefille. Kaikki spefihän ei ole historiallista tai sijoitu kuviteltuun menneisyyteen, ja puhehan oli spefistä ja kirjallisuudesta yleisesti?

(Ja mitä tulee niihin naisiin toimijoina, niin muistetaan että naishallitsijoita, -sotureita ja -kauppiaita oli paljon vähemmän kuin miehiä. On aivan mielekästä pitää heitä poikkeuksina, vasta 1900-luku toi tähän selvän muutoksen. Sama juttu keksijöissä, naiskeksijät yleistyivät 1800-luvulta eteenpäin. Nämä faktat eivät kuitenkaan tee tyhjäksi naisten muita saavutuksia ja heidän elintärkeyttään historiallemme. Tarvitseeko tällaista itsestäänselvyyttä edes sanoa? Ihmisiä hämännee se, että kirjallisia lähteitä on eniten ”tärkeistä” ihmisistä, eli hallitsijoista ja suurista sotureista. Siksi naiset ja tavallinen kansa ylipäätänsä ovat jääneet historiassa helpommin pimentoon.)

Kirjailija Hain ensimmäinen argumentti on silkka arvokysymys. Maahanmuuttajakirjailijoiden tai muita vähemmistöjä edustavien kirjailijoiden lukumäärä ei ole minkään sortin itseisarvo. Heitä on juuri sen verran kuin on, ja jos maahanmuuttajien joukosta ei nouse kirjailijoita, onko se suomalaisten ongelma? Pitääkö meidän jotenkin paikata tämä aukko kirjoittamalla maahanmuuttajahahmoja sisältäviä tarinoita? Tiedoksi vain, tätä on jo tehty. En näe myöskään kirjallisuustapahtumien valkoihoisuutta ongelmana. Jos etnisiä vähemmistöjä ei kiinnosta kirjallisuus tai mikään siihen liittyvä, se on heidän häpeänsä. Ottaen huomioon somalien vähäisen määrän ja alhaisen sivistystason, ei ole ihme että maassamme on vasta yksi somalikirjailija. Onko Veijo Baltzarin lisäksi muita romanikirjailijoita?

Suomessa on vain parituhatta kirjailijaa, mikä ei tee paljoa asukasta kohden. Kun ottaa huomioon, kuinka pieniä etniset vähemmistöt Suomessa ovat, ei liene siis ihme, ettei heidän joukostaan löydy montaa kirjoittajaa tai yleisöä kirjallisuustapahtumiin. Ja mitä tulee seksuaalivähemmistöihin, on heillä taas yliedustus, kun tarkastelee taiteilijoita eri aikakausina. Meinaan, katsokaa kuinka moni näistä tunnetuista homoista on taiteilijoita. Uskon, että tulevaisuudessakin seksuaalivähemmistöt tulevat olemaan taidemaailmassa isossa roolissa, koska heidän olemukseensa kuuluu lähtemätön ulkopuolisuuden tunne. Ulkopuolisuus yhdistää taiteilijoita ympäri maailman, ja homoseksuaalisuus on yksi sen mahdollinen aikaansaava tekijä.

Kirjailija Hai huomauttaa fiksusti, ettei kirjoittajan taustalla ole aiheen kannalta väliä. Tämä tarkoittaa, että keski-ikäinen valkoinen mies voi kirjoittaa kurditytön tarinan. Mutta keskusteltu kysymys oli, tarvitaanko tätä? Maahanmuuttajien oma näkemys olisi tietysti monipuolisempi kuin ulkopuolisella, mutta asiaa ei voida auttaa, jos heillä ei ole kiinnostusta kirjoittamiseen. Kirjoituksensa kommenttiosiossa Hai kiistää myös, ettei kyseessä ole ideologinen asia, koska monimuotoinen kirjallisuus kuvaa todellisuutta paremmin. Yllä osoitin, ettei näin ole, mikä nimenomaan tekee kysymyksestä ideologisen. Ja siinä kysymyksessä olemme eri puolilla; kirjailija Haille monikulttuurisuus on hyvä ja edistämisen arvoinen asia niin yhteiskunnassa kuin taiteessa, minulle se on yksi tätä maata mädättävistä voimista.

Eli kysymykseen, tarvitaanko monimuotoisuutta lisää, on yksinkertainen vastaus: ei. Sitä on jo aivan tarpeeksi, jo nimikkeiden valtava määrä käytännössä takaa sen. Kirjallisuus ei ole koskaan ollut yhtä monimuotoista, ja on absurdia puhua hyperkonservatiivisuudesta aivan kuin eläisimme 50-luvun Suomessa. Ei, monimuotoisuutta ei tarvita yhtään lisää. Sitä ei tarvita kirjallisuuden ohjesäännöksi.

Nyt, olen puhunut monimuotoisuudesta erittäin kapeassa merkityksessä. Ja monimuotoisuus, joka ei ole pelkistettävissä LGBT-tumputtamiseen, on se mitä itsekin kannatan. Monimuotoisuus, joka tarkoittaa genrerajojen laajuutta, runsaita nimikkeitä ja monipuolisia aiheita, on arvokasta monimuotoisuutta. Suomalaisessa fantasiakirjallisuudessa esimerkiksi oman kansaperinteen hyödyntäminen on erittäin suotavaa pelkän kelttiläis-kesiaikatyyppisen fantasian sijaan. Esimerkkeinä suomalaista mytologiaa hyödyntävistä teoksista käyvät Helena Wariksen ”Uniin piirretty polku” ja Jenna Kostetin ”Lautturi”, hyviä kirjoja molemmat (viimeksi mainitussa on jopa sitä kaivattua monikulttuurisuutta, mikä ei onneksi kirjaa pilaa). Monimuotoisuus tällaisena, joka pitää sisällään myös monikulttuurisuuden yhtenä alaviitteenä, on arvokkainta. Se on kirjallisuuden elinehto, koska kirjallisuus on luonteeltaan vapaata. Sitä voi kirjoittaa kuka tahansa, ihan missä vain. Jo tämä vahva individualistinen elementti tuo väistämätöntä monimuotoisuutta, kirjallisuus on idiosynkraattista. Sitä on turha edes yrittää kontrolloida ja puristaa muottiin.

En sinänsä vastusta monikulttuurisuutta taiteessa. Se olisi typerää, koska kannatan taiteilijan vapautta. Vastustan vain tällaisen asian nostamista yleiseksi itseisarvoksi, yksilö voi kyllä omalta osaltaan näin tehdä. Antaa siis suomalaisten kirjoittaa, mitä he kirjoittavat. Me olemme pieni kansa suuressa maailmassa, meidän on syytä ilmaista omaa kulttuurista ainutlaatuisuuttamme ja tapaamme nähdä maailma. Meidän ei tule unohtaa, keitä me olemme. Ei ole meidän tehtävämme kirjoittaa Ahmedin ja herra Lin kokemuksista. He tehkööt sen itse. Ja koska ryvemme postkolonialistisessa syyllisyydessä, emme vaadi monikulttuurista ilmaisua maahanmuuttajilta. Pidämme nimenomaan itsestään selvänä, että juuri he kirjoittavat omasta näkökulmastaan. Kukaan ei vaadi heitä kirjoittamaan valkoisten näkökulmasta, ja eiväthän he sitä teekään. Japanilaiset, kiinalaiset, intialaiset ja kaikki ei-valkoiset maailman ihmiset ovat armoitettuja kirjoittamaan täysin oman kulttuurinsa lähtökohdista käsin, meidän tapauksessamme moisessa on taas mukana epäilyttävä valtaelementti. Onhan eurooppalainen valkoihoinen kirjailija nimittäin automaattisesti valta-asemassa muiden maiden ei-valkoisia kollegojaan kohtaan, ja siksi hänellä myös suurempi vastuu. Näin siis, jos tähän todella haluaa uskoa. En tiedä, enkä usko, ajatteleeko arvon Magdalena näin, mutta sangen yleinen tämä ajatus tuntuu olevan akateemisissa kulttuuripiireissä.

Vaikka kirjailija Hai aiheellisesti huomauttaa, ettei hänkään vaadi monikulttuurisuutta tarinan kustannuksella, niin siltä se käytännössä kuulostaa. Kyse on imperatiivista, tietyn ideologisen tendenssin korottamisesta kirjallisuuden johtotähdeksi. Tällaista suunsoittoa ei kannata ottaa vakavissaan, eikä edes kuunnella. Jos on kaksi asiaa, jotka ovat kirjoittajalle ylitse muiden, niin totuus ja vapaus. Sillä hetkellä, kun kirjoittaja epäilee kirjoittavansa epäkorrektia tai loukkaavaa materiaalia, täytyy painaa eteenpäin. Vain totuudelle tulee olla uskollinen. Arvon Magdalena Hai myös tämän ymmärtää:

”Ei saa olla pelkuri. Mahdollisen lukijan mahdollinen loukkaantuminen ei saa estää kirjailijaa kirjoittamasta. Kirjailija ottaa aina riskin. Aina joku voi loukkaantua.”

En ole eri mieltä.

 *Lisäys 26.7.2016: luettuani tekstin jälkikäteen läpi, tajusin jättäneeni jotain oleellista sanomatta: kirjallisuus ei ole todellisuuden peili sikäli, että se olisi sen tehtävä. Totuus on ainoa tehtävä, eli pyrkimys kuvata pysyvää ja ajatonta. Mutta kirjallisuus myös peilaa todellisuutta väistämättä, koska kukin kirjoittaja on kiinni ajassaan. Vallitseva todellisuus hiipii aina mukaan, ja siksi sitä on turhaa yrittää varta vasten kuvata.

Argumentin kannalta tämä oletus ei toki ollut erityisen oleellinen.