Muutama päivä sitten väänsin kättä kirjallisuuden
monimuotoisuudesta kirjailija Magdalena Hain blogissa. Itse keskustelua ei
oikein syntynyt, epäonnistuin ilmaisussani ilmeisesti sen verran. Kommenttini
jäivät epämääräisiksi, joten asia jäi vaivaaman minua. Tässä siis
jäsennellympää pohdintaa kirjailija Hain kirjoituksen pohjalta. Suosittelen
teitä siis lukemaan sen ennen tätä.
Hain kanta on, että suomalaisessa spefissä (spekulatiivinen
fiktio) ja kirjallisuudessa ylipäätänsä tarvitaan lisää monimuotoisuutta
(monimuotoisuus tarkoittaa tässä yhteydessä eri vähemmistöjen ja naisten
edustusta kirjoissa). Keskeisimmät argumentit ovat seuraavat: 1) kirjallisella
kentällä on liian vähän maahanmuuttajia, 2) kirjoittaja on henkilökohtaisesti
kyllästynyt konservatiivisiin maailmoihin spefissä ja 3) valkoihoisia
heterohahmoja sisältävä kirjallisuus ei enää riitä todellisuuden kuvaajaksi.
Aion ensinnä tarkastella kolmatta väitettä, koska se on
omituinen. Kirjailija Hain mukaan kirjallisuus on todellisuuden peili, minkä
vuoksi monimuotoisuuden pitäisi näkyä enemmän. Ihan hyvää päättelyä, jos se
vain olisi totta. Esitän asiaa havainnollistaakseni kolme väitettä, jotka eivät
voi kaikki olla totta samaan aikaan:
A) Valkoihoiset
heterot muodostavat suomalaisten ylivoimaisen enemmistön
B) Kirjallisuus
on todellisuuden peili
C) Kirjallisuus
tarvitsee lisää monimuotoisuutta
Jos A ei ole totta, kirjallisuuden monimuotoisuutta
tarvitaan loogisesti lisää, koska se kuvaa silloin paremmin todellisuutta. Jos
B ei ole totta, monimuotoisuutta voidaan lisätä huolimatta yhteiskunnallisesta
todellisuudesta. Jos taas C ei ole totta, suomalainen kirjallisuus sisältää
vastedeskin pääosin valkoihoisia heterohahmoja, koska fiktio on todellisuuden
peili. Ja me tiedämme, että tosia ovat väistämättä vain A ja B*. Etniset
vähemmistöt ja varsinkin ihopigmentiltään poikkeavien määrä ovat
kokonaispopulaatioon nähden pieniä, ja sama pätee seksuaalivähemmistöihin. Nykykirjallisuus kuvaa jo nykyisellään sangen hyvin
todellisuutta. Ja koska A ja B ovat tosia, väite C ei ole, koska se on
ristiriidassa aiempien kohtien kanssa: ei ole mitään syytä varta vasten lisätä
monimuotoisuutta, jos kirjallisuuden tehtävä on kuvata todellisuutta. Heteronormatiivisuus on ja pysyy vastedeskin.
(Argumentti olisi validimpi, jos kyseessä olisi moderni Lontoo
ja Yhdysvallat. Nämä paikat ovat monietnisiä, mikä varmasti heijastuu myös
taiteessa.)
Kolmas argumentti oli ainoa objektiiviseen perusteeseen
pyrkivä ja se on nyt osoitettu epätodeksi. Kaksi muuta ovat sen sijaan subjektiivisia
ja käyn ne käänteisessä järjestyksessä läpi, eli seuraavaksi argumentti numero kaksi: jos
kirjailija Hai on kyllästynyt omien sanojensa mukaan ”hyperkonservatiivisiin”
maailmoihin, se on hänen ongelmansa. Sitä paitsi hänen valituksenaiheensa
olisi ollut relevantti ehkä viisikymmentä vuotta sitten, muttei enää. Vai väittääkö
joku vakavissaan suomalaisen nykykirjallisuuden olevan liian konservatiivista? Onko
siellä edes mitään konservatiivisuutta? Jos joku tietää tällaisia kirjoja, saa
huikata minulle, luen mielelläni. Hain väite on muutenkin epätarkka, viittaako
hän yleisesti kirjallisuuteen, historialliseen fiktioon vai keskiaikatyyppisen
high fantasyyn? Hän nimittäin mainitsee naiset historiallisina toimijoina, kuin
tämä seikka olisi oleellinen kaikelle spefille. Kaikki spefihän ei ole
historiallista tai sijoitu kuviteltuun menneisyyteen, ja puhehan oli spefistä
ja kirjallisuudesta yleisesti?
(Ja mitä tulee niihin naisiin toimijoina, niin muistetaan
että naishallitsijoita, -sotureita ja -kauppiaita oli paljon vähemmän kuin
miehiä. On aivan mielekästä pitää heitä poikkeuksina, vasta 1900-luku toi tähän
selvän muutoksen. Sama juttu keksijöissä, naiskeksijät yleistyivät 1800-luvulta
eteenpäin. Nämä faktat eivät kuitenkaan tee tyhjäksi naisten muita saavutuksia
ja heidän elintärkeyttään historiallemme. Tarvitseeko tällaista
itsestäänselvyyttä edes sanoa? Ihmisiä hämännee se, että kirjallisia lähteitä on
eniten ”tärkeistä” ihmisistä, eli hallitsijoista ja suurista sotureista. Siksi
naiset ja tavallinen kansa ylipäätänsä ovat jääneet historiassa helpommin
pimentoon.)
Kirjailija Hain ensimmäinen argumentti on silkka arvokysymys.
Maahanmuuttajakirjailijoiden tai muita vähemmistöjä edustavien kirjailijoiden
lukumäärä ei ole minkään sortin itseisarvo. Heitä on juuri sen verran kuin on,
ja jos maahanmuuttajien joukosta ei nouse kirjailijoita, onko se suomalaisten
ongelma? Pitääkö meidän jotenkin paikata tämä aukko kirjoittamalla
maahanmuuttajahahmoja sisältäviä tarinoita? Tiedoksi vain, tätä on jo tehty. En
näe myöskään kirjallisuustapahtumien valkoihoisuutta ongelmana. Jos etnisiä
vähemmistöjä ei kiinnosta kirjallisuus tai mikään siihen liittyvä, se on heidän
häpeänsä. Ottaen huomioon somalien vähäisen määrän ja alhaisen sivistystason,
ei ole ihme että maassamme on vasta yksi somalikirjailija. Onko Veijo Baltzarin
lisäksi muita romanikirjailijoita?
Suomessa on vain parituhatta kirjailijaa, mikä ei tee paljoa
asukasta kohden. Kun ottaa huomioon, kuinka pieniä etniset vähemmistöt Suomessa
ovat, ei liene siis ihme, ettei heidän joukostaan löydy montaa kirjoittajaa tai
yleisöä kirjallisuustapahtumiin. Ja mitä tulee seksuaalivähemmistöihin, on
heillä taas yliedustus, kun tarkastelee taiteilijoita eri aikakausina. Meinaan,
katsokaa kuinka moni näistä tunnetuista homoista on taiteilijoita. Uskon, että
tulevaisuudessakin seksuaalivähemmistöt tulevat olemaan taidemaailmassa isossa
roolissa, koska heidän olemukseensa kuuluu lähtemätön ulkopuolisuuden tunne. Ulkopuolisuus yhdistää taiteilijoita ympäri maailman, ja homoseksuaalisuus on
yksi sen mahdollinen aikaansaava tekijä.
Kirjailija Hai huomauttaa fiksusti, ettei kirjoittajan
taustalla ole aiheen kannalta väliä. Tämä tarkoittaa, että keski-ikäinen
valkoinen mies voi kirjoittaa kurditytön tarinan. Mutta keskusteltu kysymys
oli, tarvitaanko tätä? Maahanmuuttajien oma
näkemys olisi tietysti monipuolisempi kuin ulkopuolisella, mutta asiaa ei voida
auttaa, jos heillä ei ole kiinnostusta kirjoittamiseen. Kirjoituksensa
kommenttiosiossa Hai kiistää myös, ettei kyseessä ole ideologinen asia, koska
monimuotoinen kirjallisuus kuvaa todellisuutta paremmin. Yllä osoitin, ettei
näin ole, mikä nimenomaan tekee kysymyksestä ideologisen. Ja siinä kysymyksessä
olemme eri puolilla; kirjailija Haille monikulttuurisuus on hyvä ja edistämisen
arvoinen asia niin yhteiskunnassa kuin taiteessa, minulle se on yksi tätä maata
mädättävistä voimista.
Eli kysymykseen, tarvitaanko monimuotoisuutta lisää, on
yksinkertainen vastaus: ei. Sitä on jo aivan tarpeeksi, jo nimikkeiden valtava
määrä käytännössä takaa sen. Kirjallisuus ei ole koskaan ollut yhtä
monimuotoista, ja on absurdia puhua hyperkonservatiivisuudesta aivan kuin eläisimme
50-luvun Suomessa. Ei, monimuotoisuutta ei tarvita yhtään lisää. Sitä ei tarvita kirjallisuuden ohjesäännöksi.
Nyt, olen puhunut monimuotoisuudesta erittäin kapeassa
merkityksessä. Ja monimuotoisuus, joka ei ole pelkistettävissä LGBT-tumputtamiseen,
on se mitä itsekin kannatan. Monimuotoisuus, joka tarkoittaa genrerajojen
laajuutta, runsaita nimikkeitä ja monipuolisia aiheita, on arvokasta
monimuotoisuutta. Suomalaisessa fantasiakirjallisuudessa esimerkiksi oman
kansaperinteen hyödyntäminen on erittäin suotavaa pelkän kelttiläis-kesiaikatyyppisen
fantasian sijaan. Esimerkkeinä suomalaista mytologiaa hyödyntävistä teoksista käyvät Helena Wariksen ”Uniin
piirretty polku” ja Jenna Kostetin ”Lautturi”, hyviä kirjoja molemmat (viimeksi mainitussa on jopa sitä kaivattua monikulttuurisuutta, mikä ei onneksi kirjaa pilaa). Monimuotoisuus tällaisena, joka pitää sisällään myös monikulttuurisuuden yhtenä alaviitteenä, on arvokkainta. Se
on kirjallisuuden elinehto, koska kirjallisuus on luonteeltaan vapaata. Sitä
voi kirjoittaa kuka tahansa, ihan missä vain. Jo tämä vahva individualistinen
elementti tuo väistämätöntä monimuotoisuutta, kirjallisuus on idiosynkraattista. Sitä on turha edes yrittää kontrolloida ja puristaa
muottiin.
En sinänsä vastusta monikulttuurisuutta taiteessa. Se olisi
typerää, koska kannatan taiteilijan vapautta. Vastustan vain tällaisen asian
nostamista yleiseksi itseisarvoksi, yksilö voi kyllä omalta osaltaan näin tehdä. Antaa siis suomalaisten kirjoittaa, mitä
he kirjoittavat. Me olemme pieni kansa suuressa maailmassa, meidän on syytä
ilmaista omaa kulttuurista ainutlaatuisuuttamme ja tapaamme nähdä maailma.
Meidän ei tule unohtaa, keitä me olemme. Ei ole meidän tehtävämme kirjoittaa
Ahmedin ja herra Lin kokemuksista. He tehkööt sen itse. Ja koska ryvemme
postkolonialistisessa syyllisyydessä, emme vaadi monikulttuurista ilmaisua
maahanmuuttajilta. Pidämme nimenomaan itsestään selvänä, että juuri he
kirjoittavat omasta näkökulmastaan. Kukaan ei vaadi heitä kirjoittamaan valkoisten näkökulmasta, ja eiväthän he sitä teekään. Japanilaiset, kiinalaiset, intialaiset ja
kaikki ei-valkoiset maailman ihmiset ovat armoitettuja kirjoittamaan täysin
oman kulttuurinsa lähtökohdista käsin, meidän tapauksessamme moisessa on taas
mukana epäilyttävä valtaelementti. Onhan eurooppalainen valkoihoinen kirjailija
nimittäin automaattisesti valta-asemassa muiden maiden ei-valkoisia kollegojaan
kohtaan, ja siksi hänellä myös suurempi vastuu. Näin siis, jos tähän todella
haluaa uskoa. En tiedä, enkä usko, ajatteleeko arvon Magdalena näin, mutta
sangen yleinen tämä ajatus tuntuu olevan akateemisissa kulttuuripiireissä.
Vaikka kirjailija Hai aiheellisesti huomauttaa, ettei
hänkään vaadi monikulttuurisuutta tarinan kustannuksella, niin siltä se
käytännössä kuulostaa. Kyse on imperatiivista, tietyn ideologisen tendenssin
korottamisesta kirjallisuuden johtotähdeksi. Tällaista suunsoittoa ei kannata
ottaa vakavissaan, eikä edes kuunnella. Jos on kaksi asiaa, jotka ovat
kirjoittajalle ylitse muiden, niin totuus ja vapaus. Sillä hetkellä, kun
kirjoittaja epäilee kirjoittavansa epäkorrektia tai loukkaavaa materiaalia,
täytyy painaa eteenpäin. Vain totuudelle tulee olla uskollinen. Arvon Magdalena
Hai myös tämän ymmärtää:
”Ei saa olla pelkuri. Mahdollisen lukijan mahdollinen
loukkaantuminen ei saa estää kirjailijaa kirjoittamasta. Kirjailija ottaa aina
riskin. Aina joku voi loukkaantua.”
En ole eri mieltä.
*Lisäys 26.7.2016: luettuani tekstin jälkikäteen läpi, tajusin jättäneeni jotain oleellista sanomatta: kirjallisuus ei ole todellisuuden peili sikäli, että se olisi sen tehtävä. Totuus on ainoa tehtävä, eli pyrkimys kuvata pysyvää ja ajatonta. Mutta kirjallisuus myös peilaa todellisuutta väistämättä, koska kukin kirjoittaja on kiinni ajassaan. Vallitseva todellisuus hiipii aina mukaan, ja siksi sitä on turhaa yrittää varta vasten kuvata.
Argumentin kannalta tämä oletus ei toki ollut erityisen oleellinen.
*Lisäys 26.7.2016: luettuani tekstin jälkikäteen läpi, tajusin jättäneeni jotain oleellista sanomatta: kirjallisuus ei ole todellisuuden peili sikäli, että se olisi sen tehtävä. Totuus on ainoa tehtävä, eli pyrkimys kuvata pysyvää ja ajatonta. Mutta kirjallisuus myös peilaa todellisuutta väistämättä, koska kukin kirjoittaja on kiinni ajassaan. Vallitseva todellisuus hiipii aina mukaan, ja siksi sitä on turhaa yrittää varta vasten kuvata.
Argumentin kannalta tämä oletus ei toki ollut erityisen oleellinen.
2 kommenttia:
Kai lähetit tämän tekstin Magdalenalle vastattavaksi?
Nähdäkseni ongelma ei ole sinun argumentoinnissasi, vaan vastaväittäjäsi hingussa sivuuttaa argumenttisi ja korvata väittely psykoanalyysillä. Ei mitenkään epätavallista noissa piireissä, joissa monimuotoisuus nähdään itseisarvona.
Sitä minä vain ihmettelen, miten Magdalenalta jää täysin huomaamatta pointtisi vihasta nykyajan tabuna. Näköjään hänen mielestään vihan kuuluukin olla tabu, mikä on aika jännä asenne kirjailijalle, joka vieläpä itse sanoo, että "kirjailijan tehtävä on ravistaa."
Muutenkin ihmetyttää, että yhtäällä hän vaatii monimuotoisuuden lisäämistä, mutta toisaalla on sitä mieltä, ettei sitä sovi alleviivata. Oma näkemykseni tässä asiassa on, että jos hahmon värillä tai suuntautumisella ei ole tarinan kannalta merkitystä, se jätetään mainitsematta, ja se sitten kertoo enemmänkin lukijasta kuin kirjailijasta, jos lukija olettaa kaikkien olevan lähtökohtaisesti valkoisia heteroita, kunnes toisin todistetaan.
Kirjallisuuden merkityksestä yhteiskunnassa olen sitä mieltä, että se on primäärisesti viihdettä, ja taidetta ja yhteiskunnallista valistusta vasta toissijaisesti. Tämä johtuu siitä, että vaikka kirja olisi kuinka fiksu ja syvällinen tahansa, ei sitä monikaan jaksa lukea, jos ei se ole viihdyttävä, ja silloin kirjan merkittävät ansiot jäävät yleisöltä huomaamatta. Tästä syystä myös kirja, joka on pelkkää aivotonta viihdettä, on parempi kuin kirja, joka on pelkkää valistusta.
Jos muuten joskus yrität julkaista kirjoja englanninkielisessä maailmassa, tulet törmäämään sellaiseen ilmiöön, että n. 90 % kirjallisuusagenteista on naisia (itsestäänselvästi humanistisella korkeakoulutuksella) ja miespuolisissa on suhteettoman paljon homoja, ja agentit valitsevat edustamansa kirjat puhtaasti oman subjektiivisen makunsa mukaan. Tästä syystä kirjan julkaistuksi saamista helpottaa huomattavasti, jos päähenkilönä on vahva ja itsenäinen nainen ja/tai tarinassa on jonkinlainen LGBT-koukku. Ihan vain, jos olit tuota nykymuotia ihmetellyt.
Ciao Pekka.
Enpä muuten lähettänyt, voisinpa sen tässä tehdä.
vastaväittäjäsi hingussa sivuuttaa argumenttisi ja korvata väittely psykoanalyysillä.
Sinnepäin kyllä. En sinänsä ole edes aivan eri mieltä niista psykologisoinneista, mutta eivät ne kovin relevantteja ole.
Oma näkemykseni tässä asiassa on, että jos hahmon värillä tai suuntautumisella ei ole tarinan kannalta merkitystä, se jätetään mainitsematta, ja se sitten kertoo enemmänkin lukijasta kuin kirjailijasta, jos lukija olettaa kaikkien olevan lähtökohtaisesti valkoisia heteroita, kunnes toisin todistetaan.
Naulan kantaan. Meikäläinen kuvittelee hahmot lähtökohtaisesti valkoihoisiksi heteroiksi, jos tarina vahvasti viittaa siihen. Japaniin sijoittuva ei näet anna paljoa syitä olettaa ainakaan valkoihoisuutta.
Kirjallisuuden ja viihteen suhteesta olen hieman eri mieltä. En eri mieltä siitä, että tylsä kirja on vain tylsä kirja. Mutta taiteellisuus ei ole silkkaa viihdyttämistä eikä se ole silkkaa valistamistakaan. Yhteiskunnallinen aspekti on vain yksi osa taiteellisuutta, eikä suinkaan mikään tae siitä. Stieg Larssonin Millenium-trilogia nyt esimerkiksi on viihdyttävää ja yhteiskunnallisesti latautunutta fiktiota, jonka taiteelliset arvot kuitenkin lähentelevät nollaa.
Tuosta kirjallisuusagenttien sukupuolijakaumasta en tiennyt. Minulla kun ei ole mitään kontaktia koko kirjallisuusmaailmaan, piileskelen vielä pystymetsässä. Mutta kovin hyvältä ei kuulosta, jos iso osa kirjallisuuden markkinoimisesta on noin yksipuolisesti koostuneen porukan käsissä. Veikkaan, että nämä ovat myös ideologisesti lähellä toisiaan, mikä tekee hommasta sisäsiittoista.
Lähetä kommentti