Näpsä video. Tulee mieleen paralleeli maailmankaikkeuteen: kaikki taivaankappaleet planeettoja, tähtiä ja galakseja myöten ovat kuin hehkuvia tykinkuulia, jotka on upotettu valtaisaan jäähän, joka on kaikkea ympäröivä absoluuttista nollapistettä lähentelevä tyhjyys. Se imee lämpöenergiaa kaikesta valtavalla nälällä, valtavalla nopeudella. Maailmankaikkeutemme on liian suureen jäähän upotettu tykinkuula. Kaikki olevainen jäähtyy ja jäähtyy, kunnes jonain päivänä kaikki on jäähtynyt ympäröivän jään eli tyhjyden tasolle. Kaikki on absoluuttisessa nollapisteessä.
Pitkässä juoksussa tyhjyys, kylmyys, pimeys ja kuolema voittavat. Kaikki lämpö, elämä ja liike ovat pieniä pisteitä, tilapäisiä häiriötiloja kaikennielevässä entropiassa. Kipinöitä yössä, joista on pian vain muisto enää. Ja lopulta muistotkin jäätyvät. Kaiken lopussa odottaa aineen hajoaminen ja kaiken pysähtyminen. Tavallaan lohdullinen visio; on vain lämpöenergiaa, joka tasoittuu kaikkialle universumiin. Mikään ei enää liiku, eikä pukahda, entropia on täydellinen. Kaikki on harmoniassa, siksi onkin ihme että entropiaa kuvaillaan epäjärjestyksenä. Sehän on se lopullinen järjestys ja lepo, siinä missä ajan alkua edeltänyt singulariteetti kaaosta.
Tämä kaikki näyttää toki tapahtuvan valtavan pitkässä ajassa, mutta kysymys on vain perspektiivistä. Kun me katsomme mikroluokan ilmiöitä, ne tapahtuvat näkökulmastamme salamannopeudella. Sen sijaan mitä suuremmasta ilmiöstä on kyse, sitä hitaammalta se vaikuttaa. Planeetat ja tähdet liikkuvat ja muuttuvat, mutta tekevät sen näkökulmastamme todella hitaasti. Siksi on perusteltua olettaa, että universumiamme suurempi kuvitteellinen olento näkisi kaiken täällä tapahtuvan salamannopeana. Olemassaolomme olisi hänelle yhtä relevanttia kuin pierumme ovat meille. Siinäpä osuva vertaus, ei ole poissuljettua etteikö maailmankaikkeutemme olisi jumalan vetinen pieru. Ripuli etten sanoisi, alkuräjähdyksestä levinnyt. Tekin olette varmasti joskus saaneet räjähtävän ripulin, jossa paska on turahtanut pitkin pönttöä. Sitä se on, maailmankaikkeutemme. Planeetat, tähdet ja galaksit ovat paskaroiskeita aika-avaruudeksi kutsutun moniulotteisen pöntön reunoilla (ei kannata ajatella aika-avaruutta tasona, moniulotteisena tämän pöntön rakenne on monimutkainen). Elämme äärettömässä multiversumissa ja siinäkin osamme on olla yhden jumalan ohimenevä ripuli. Kaikki draamamme, elämämme ja kipumme asettuvat perspektiiviin, ulosteena meillä ei ole merkitystä. Muutaman puhdistavan sipaisun jälkeen jumalamme kenties päivittelee hajua, ennen kuin huuhtelee maailmankaikkeutemme entropian myötä kosmiseen viemäriin.
[Kaikki on fraktaalia, siis pienet muodot muistutttavat suuria. Lehdet näyttävät pieniltä puilta, zoomaa ulos tai sisään, näet samaa. Katsokaa universumin muotoa, näyttääkö tutulta. Aurinkokunta on kuin atomi, galaksi kuin molekyyli. Katsokaa suurinta zoomausta, koko maailmankaikkeus näyttää television lumisateelta tai suurelta kasalta sepeliä. Tai kaiken voi nähdä myös lattialle ruikattuna lokinpaskana, hyvin on räjähtänyt. Siltä se näyttää, kosminen uloste. Kuin valkeaa guanoa, jospa saimme alkumme kosmisen lepakon peräsuolesta. Lepakot ovat tautisia otuksia, se selittäisi miksi elämä on kovin viheliäistä ja erinäisten syöpäläisten ikuista kulutusjuhlaa. Tai ehkei sittenkään, jumala on lokki! Ripuloi ympäriinsä ja nauraa päälle.]
Omat pierummekin ovat totisesti pieniä ihmeitä, ajatelkaa sitä alkeishiukkasten valtaisaa prosessia, joka ehtii tapahtua. Kaikki vilisee näkökulmastamme nopeassa ajassa, mutta hiukkasten näkökulmasta kulku on hidasta. Ja jos on oletettavasti kvantteja pienempiäkin hiukkasia, ovat tapahtumat sillä tasolla vieläkin hitaampia. Ajatelkaa niitä draamoja ja valtavia jännitteitä, jotka ilmenevät hiukkasissa tuon pierun aikana. Kokonaisia hiukkasklustereita eli valtakuntia syntyy ja hajoaa, hiukkasia liittyy yhteen ja eroaa ja kaikki meidän silmissämme kovin nopeasti. Ja ovatko meidän elämämme kosmisesta näkökulmasta mitään muuta? Toki omasta näkökulmastamme tällä ripulilla on merkitystä, mutta suuressa perspektiivissä olemme yhtä merkityksettömiä hiukkasia kuin kvantit pierussa. Alkeishiukkaset ovat vinkkelistämme satunnaisesti poukkoilevia, mutta mitä muuta mekään olemme? Kaikkialla ihmishiukkasparit kokevat lihaskouristuksia, jotka johtavat uusien typerien ihmishiukkasten syntyyn. Olemme jokseenkin yhtä ennustettavia, kaikki yksilölliset erot ovat näkymättömiä kosmisessa mittakaavassa. Ajatelkaa siis pierujanne, nekin ovat alkuräjähdys uusille (mutta lyhytikäisille) maailmankaikkeuksille. Kvanteilla on väliä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti