Suomessa on koko joukko kirjallisia nimiä, jotka kaikki
tietävät. Heidän lärvinsä ovat kaikille tuttuja, he pyörivät lehdissä,
Uutisvuodossa ja tietokoneesi ruudulla. He myyvät. Löytyy myös joukko, jotka
ovat kasvottomia nimiä. He ovat niitä kirjailijoita, joita kaverisi on
suositellut sinulle. Olet kuullut heidän nimensä, mutta et ole lukenut heidän
kirjojaan tai ottanut heistä enempää selvää. Hekin myyvät. Ja sitten löytyy
vain harvojen ja vihittyjen salaisuudeksi jääneitä nimiä. Heitä on saattanut
välähtää lehdissä, radiossa ja jopa televisiossa. Silti kukaan ei tiedä heidän
nimiään, eivätkä ihmiset muista heidän kirjaansa, joka arvosteltiin Hesarissa.
He eivät myy. Yksi tällainen kirjailija on Pasi Ilmari Jääskeläinen.
Jääskeläinen on paras suomalainen romaanikirjailija ja yksi
keskeisimpiä kirjailijoita minulle. Löysin hänet kesällä 2009, kun halusin
tietää enemmän reaalifantasiasta. Suomenkielisessä Wikipedia-artikkelissa oli
aiheesta lyhyt esittely sekä reaalifantasian nimiin vannovien kirjailijoiden
lista. Yksi heistä oli Jääskeläinen, jonka blogiin päädyin samaiselta sivulta.
Jo blogin perusteella tiesin heti, että olin törmännyt johonkin kiinnostavaan.
Kyseinen blogi katosi sittemmin, mutta muistan lukeneeni sitä mielihalulla.
Tieni vei siis pian kirjastoon, mistä käsiini päätyi esikoisromaani ”Lumikko ja
yhdeksän muuta”. Kirja oli itselleni jotain ennen kokematonta, siinä yhdistyi
saumattomasti monia itselleni mieluisia elementtejä. Jääskeläinen kirjoitti
älykkäästi ja viihdyttävästi. Oli kuin olisin lukenut David Lynchia
ekstranyrjähtäneisyydellä ja huumorilla maustettuna. En ollut koskaan tavannut
kirjassa hahmoa, joka teki syömisestä elämisen tarkoituksen kuten kirjailija
Talvimaa. Ja silti siinä oli jotain järkeä, joinakin kyllästyneinä hetkinä ja
nälkäisenä tunnen, kuinka ruoka on totisesti kaiken alku ja loppu. Vain ruoalla
on väliä. En tiedä mitä kirjailija on ajatellut moista hahmoa luodessaan, mutta
itse samaistuin vahvasti, vaikka syönkin sangen vähän. Myös kirjailijoiden
keskenään pelaamasta ”vuotamisleikistä” sain makua aloitettuani blogini:
joidenkin henkilökohtaisimpien ja paljaimmillani kirjoittamieni tekstien
jälkeen tunsin oloni pahoinvoivaksi, kuin en olisi oma itseni kaiken
”vuotamisen” jälkeen. Ihmiselle ei ole luontaista antaa sisintään ulos
suodattamatta sitä ensin, siinä on jotain erittäin raastavaa, kuin tekisi
kirurgiaa itselleen.
”Lumikko ja yhdeksän muuta” oli erilainen kokemus, sitä on
syytä alleviivata. Ymmärsin, ettei tämä jäisi tähän, tätä on vielä saatava
lisää. Kirja oli lyhyt ja ytimekäs, se rakensi oudon ja surrealistisen
tunnelmansa hyvin ja laukaisi sen hienovaraisesti lopussa. Kirja alkoi hyvin arkisesta
tilanteesta, mistä on sittemmin tullut Jääskeläisten kirjojen tavaramerkki;
tunnelma ja tapahtumat suistuvat raiteiltaan kasvavalla käyrällä (kuten
kirjaimellisesti käy novellissa ”missä junat kääntyvät). Tosin ”Lumikossa” se
pysyy vielä jonkinlaisen ymmärryksen rajoissa, asiat eivät karkaa liian kauas.
Alla oleva kappale havainnollistaa kirjaa hyvin: tunnelma on outo ja
melankolinen, intensiteetti kasvaa loppua kohden. Mutta juuri sillä hetkellä,
kun voi odottaa todellisuuden räjähtävän, jännite raukeaa tyhjiin kohdassa 4:15.
Jäljellä jää vain muutama kaikuva kitaran sävel.
Devin Townsend - Coast
Devin Townsend - Coast
Seuraavassa romaanissa ”Harjukaupungin salakäytävät”
panoksia nostettiin. Meillä on arkinen lähtötilanne, kustantaja Olli Suominen
elää tylsääkin tylsempää elämäänsä Jyväskylässä perheensä kera. Vanha
lapsuudenihastus Kerttu Kara palaa kuvioihin ja sotkee Suomisen elokuvalliseen seikkailuun
Jyväskylän maagisissa paikoissa; niissä, missä merkityshiukkaset kasvattavat
todellisuuden painoa. Kirja liikkuu eri aikatasoissa, nykyisyydessä sekä Suomisen
lapsuudessa. Kirjailija kertoo lapsiporukan seikkailuista tavalla, johon
jokainen lapsuuden joskus kokenut voi samaistua. Jääskeläinen kuvailee noiden
kultaisten päivien kimaltavan puolen unohtamatta varjoisaa kääntöpuolta.
Lapsuuden seikkailut olivat ajattomia, ihastukset viattomia ja pulla tuoksui.
Mutta lapset ovat myös sadistisia pikkupsykopaatteja. Se aika ei ole niin
viatonta kuin haluaisimme myöntää, vaan olimme myös manipulatiivisia ja julmia.
Myös ikää karttuu ja kesäpäivät vähenevät. Magia katoaa ja seikkailunhalu
vaihtuu leipääntymiseksi. Ystäväpiiriin ulkopuolisena tullut Suomisen ihastus
saa julman käsittelyn muilta, mikä hajottaa koko porukan. Lapsuus on ohi.
(En voi olla tässä ohimennen miettimättä omaa lapsuuttani.
Ja nimenomaan sen päättymistä, koska minä tulin muita jäljessä. En suoraan
sanoen ole koskaan kokenut luopuneeni siitä. Laskettelin vielä 15-vuotiaana
ysiluokkalaisena pulkalla itseäni monta vuotta nuorempien seurassa. Vielä
19-vuotiaana leikin eräänlaista piilosleikkiä naapurieni kanssa! Kun käyn
lapsuudenkodissani, nukun teddykarhuni vieressä; sen saman, joka on ollut
minulla pikkuvauvasta asti. Olen aina viihtynyt itseäni nuorempien seurassa,
mitä ei varsinkaan teini-iässä moni tehnyt. Olen ollut kaikenikäisten kanssa,
en osaa välittää siitä. Mutta olen silti tullut ikään kuin jälkijunassa muihin
nähden. Mistään kehityshäiriöstä ei nyt ole kyse, älyllinen ja ruumiillinen
kehitykseni tapahtui juuri, kuten sen oli biologisesti tarkoituskin. Kyse oli
ennen kaikkea normeista piittaamattomuudesta. Minua ei kiinnostanut mitä
normaalilta teinipojalta odotettiin, tuskin olin siitä edes tietoinen. Elin
aivan omassa kuplassani vihjeettömänä ympäristön paineille. Kun muut lopettivat
leikkinsä epäcooleina, en tiedostanut asiaa. Minua ei kiinnostanut, tein mitä
lystäsin. Ja lopettivatko muutkaan niitä todella? Eivät, ne vain muuttivat
muotoaan. Nyt leikit olivat tietokone- tai konsolipelejä tai airsoftia. Muoto
oli siis eri, mutta intentio sama. Leikit jatkuivat muillakin, he vain tekivät
sitä mikä oli coolia. Sama adrenaliinihyöky, jonka muut saivat airsoftista,
minä sain piilosilla olemisesta. Siitä etsijänä väijymisestä ja itsensä
näkymättömäksi saamisen jännityksestä. Varmaan olisin airsoftistakin pitänyt,
en vain tullut kokeilleeksi. Tyydyin siis pelehtimään naapurustoni poikien
kanssa, jotka olivat minua nuorempia.
Ei käy kateeksi niitä, jotka päättivät seurata sosiaalista
normia ja aloittaa röökaamisen ja yleisen spedeilyn. Itse leikin lasten
leikkejä aikuiseksi asti ja leikkisin vieläkin. Voisin hankkia omia lapsia ihan
vain sillä tekosyyllä, että pääsisin taas pulkkamäkeen. Spedeily kavereiden
kesken on hauskaa, mutta ei jonain sosiaalisena riittinä. Ei käy kateeksi.)
”Harjukaupungin salakäytävät” pursuaa referensseistä
elokuviin, joita en ole suurinta osaa edes nähnyt. Tämä ei ole kuitenkaan
halpaa intertekstuaalisuutta, vaan liittyy vahvasti kirjan yhteen teemaan. Eli
missä määrin olisi tyydyttävä siihen mitä on, ja miksi emme saa koskaan
kylliksemme? Ja kuinka olisi, jos todellisuus todella olisi yhtä latautunutta
kuten elokuvissa? Olisikin mahtavaa, jos ”Salakäytävissä” mainittu ”Cinemaattinen
elämäntapa” julkaistaisiin oikeasti, siinä olisi hittituote.
”Salakäytävät” on monta astetta edellistä romaania nyrjähtäneempi,
se hajoaa surrealistisiin vyörytyksiin edellistä kirjaa raskaammalla
volyymilla. Niin sanotut Salakäytävät ovat todellisia, kaupunkia yhdistäviä
mysteerisiä merkityshiukkasten tihentymiä, joissa todellisuus vääristyy
pahemman kerran. Ja koko tämä maagis-surrealistinen sotku yhdistyy Olli
Suomisen ja Kerttu Karan rakkaustarinaan. Suomisen lapsuudenihastus ei ole
aivan sitä mitä voisi luulla, hänen alkunsa sijoittuu salakäytäviin ja toisen
hahmon kuolemaan. Kirjan tunnelma on edellistä romanttisempi ja tummempi. Tämän
luettuani en ihmetellyt, miksi ”Salakäytävät” nousi kirjabloggareiden
suosikiksi. Tästä naiset tykkäävät, hienoa romantiikkaa ilman imelyyttä. Pidin
tästä kirjasta edellistä enemmän, intensiteettiä oli nostettu ja sen mukana
myös rimaa. Kaikki oli nyt latautuneempaa, mysteeri ja surrealismi
kouriintuntuvampia. Jos tätä kuvaamaan sopisi jokin biisi, niin tuo tuolla alla. Kaikki on
edelleen melankolista, mutta nyt gotiikan perinteitä noudattaen traagisempaa ja
synkempää. Kirjasta on saatavilla kahta versiota erilaisilla lopuilla, molemmat
tyylikkäitä. Kumman lukija saa, on sattumasta kiinni.
Fields Of The Nephilim - For Her Light
Fields Of The Nephilim - For Her Light
Herra Jääskeläisen kolmas ja viimeisin romaani räjäytti
sitten pankin itselleni. Kaksi edellistä kirjaa ovat lupauksia, ”Sielut
kulkevat sateessa” niiden lunastus. Kaikki ne elementit, jotka edellisissä
kirjoissa ovat olleet läsnä, on nyt säädetty yhteentoista. Tämä on Tommi
Melenderin romaanin, ”Ranskalainen ystävä” ohella paras koskaan lukemani
suomalainen kaunokirja. Teemat eivät ole sen vaatimattomampia kuin elämän
tarkoitus, jumala ja maailmankaikkeus. Kirja alkaa arkisesti kuten muutkin
Jääskeläisen romaanit. Mutta kaikki se surrealismi ja mysteeri, joita
kirjailija vielä pidätteli edellisissä kirjoissaan, päästetään nyt irti.
Helvetti ja taivas riehuvat vapaana, tämä kirja syöksyy kiihtyvän raketin
lailla kaikkien todellisuushorisonttien tuolle puolen. Kun kuvasin kahta
edellistä kirjaa biiseillä, tarvitsee tämäkin omansa. Edelliset tunnusbiisit
pidättelevät, mutta tuo alapuolelta löytyvä ei. Kappaleen alun hermostunut staccato-kitarointi
kuvaa kirjan ahdistunutta alkutunnelmaa hyvin. Ja lopulta kaikki räjähtää,
verhot ja kulissit revitään kappaleiksi ja mysteeri paljastuu. Ja se kaikki
tieto on aivan lopussa hahmoillemme liikaa, he eivät kestä sitä. Siksi
tällainen hermoromahduksen soundtrack kuvaa yhtä romaanin aspektia
erinomaisesti.
Strapping Young Lad - Thalamus
Strapping Young Lad - Thalamus
”Sielut kulkevat sateessa” on Jääskeläisen romaaneista
pisin, monimutkaisin ja kunnianhimoisin. Luin sen silti liki yhdeltä istumalta,
se on hänen paras kirjansa. Tämä on kuin kruunu edellisten romaanien luomille
odotuksille, ehkä tätä voisi pitää eräänlaisena Jääskeläis-mytologian suurena
paljastuksena. Vaikka kolmella kirjalla ei ole mitään tarinallista yhteyttä,
sellaisen voi nähdä. Näemme siis kasvot mysteerin takana, aivan kuten Ripley
näkee Aliens-elokuvassa kaiken kauhun lähteen, sen mitä hän on tietämättään
pelännyt: kuningattaren.
”Sielut” käsittelee monia toisiinsa kytkeytyviä teemoja,
kuten uskontoa, tärkeimpiä elämänvalintoja ja ihmismieltä niiden takana. Yksi
mahtavimmista jutuista kirjassa ja missään kirjassa ikinä oli niin sanottu
”kertoja”: ulkopuolinen tarkkailija, joka tekee objektiivisia huomioita
hahmojen motiiveista ja mielenliikkeistä. Sen kuvailut olivat niin rehellisen
raadollisia, että pakottivat minut useaan otteeseen laskemaan kirjan käsistäni
antautuakseni itsereflektiolle. Tämä kertoja, jonka identiteetti on aluksi
hämärä, levittää hahmot eteemme kuin tekisi ruumiinavausta. Hänen metodinsa objektiivisuus ja armottomuus ovat kuin "Lumikon" vuotamispeli potenssiin kaksi. Sairaimmat ja usein
ne kiihottavimmat fantasiat paljastuvat kertojalle, hän näyttää hahmot kokonaisina.
He ovat inhimillisiä kaikessa viheliäisyydessään, arvokkuudessaan ja
ratkaisemattomassa ristiriitaisuudessaan. Minä olen edelleen ihastuksissani
tuosta elementistä kirjassa, ilman sitä se olisi paljon, paljon vähäisempi.
Olen kateellinenkin siitä, tuollaiset jutut haluaisi juuri itse keksiä.
Hahmot eivät ole erikseen pidettäviä tai vihattavia, he ovat
ihmisiä. Harvassa suomalaisessa kirjassa tai missään kirjassa ylipäätänsä ovat hahmot
olleet yhtä hienoja. Ja joillekin tämä on ollut jopa hieman epämiellyttävä
asia, olenpa kuullut mielipiteitä, ettei Judit ole kovin ”mukava” hahmo. Ei
varmaankaan, mutta itse kyllä pääsin täydellisesti hänen nahkoihinsa
heikkouksineen, perversioineen ja hyveineen päivineen. Hän rakastaa
vilpittömästi kummipoikaansa, mutta saa salaista ja suurta mielihyvää tämän
ihailusta. Hän on salaa tyytyväinen, että poika rakastaa tätä enemmän kuin
äitiään. Rakastellessaan Juditia kiihottaa ajatus siitä, että kummipoika
katselisi avaimenreiän takaa. Juditin ystävän Martan mielensisältö on vielä pimeämpää, mutta samaistun silti. Esimerkkejä piisaisi, tätä mielensisältöjen
estotonta levittämistä on välillä miltei piinallista lukea. Mutta ne antavat
myös kirjalle aivan välttämätöntä potkua. Sanotaanko tämä vielä kerran: kaikki
hahmot ovat ihmisiä, siis inhimillisiä. He ovat toivottoman ristiriitaisia
pahuutensa ja hyvyytensä puristuksessa, kukaan ei tyhjene yhteen ominaisuuteen.
Erinomaista jälkeä herra Jääskeläiseltä.
Kirja nostaa edetessään panoksia, ja alamme myös ymmärtää
kertojan tuonpuoleisen olemuksen. Hän vaikuttaa hienovaraisesti tapahtumien
kulkuun muuttaenkin niitä, kunnes lopussa hänen identiteettinsä paljastuu
kokonaisuudessaan. Ilmenee koko kirjan gnostilainen ajatus: jumala, joka on
olemassa, ei ole taivaan isä vaan jotain aivan muuta. Taivaan isä oli joskus,
mutta jätti maailman luomisen kesken. Jäljelle jäi vain tämä utelias
Lovecraft-mytologian perinteitä kunnioittava musta jumala, joka leikkii
ihmisillä outoa leikkiään. Hän ei ole paha, mutta rikkoo ja satuttaa heitä
prosessissa pahemman kerran. Tämä yliluonnollinen twisti tuo kirjaan myös
ironisen elementin; maailman tunnetuin ateisti Moreau tietää maailmankaikkeuden
olemuksen, joka ei ole ateistinen. Kirjassa pohditaankin uskonkysymyksiä riittämiin, ja toisinaan sorrutaan jopa hieman lapselliseen saarnaukseen. Kirjailija Jääskeläinen on itse agnostinen ateisti ja
useamman kerran hänen oma mielipiteensä hyppää selkeästi esiin erinäisissä
repliikeissä. Kirjailijan agnostismi ilmenee ennen kaikkea Juditin hahmossa,
joka uskoo sittenkin maailmankaikkeuden kätkevän jotakin positiivista. Mutta
kirjailijalla on kylliksi itseironian ja nyanssien tajua, jonka ansiosta hän ei
tule kirjan myötä esittäneeksi mitään teesiä, vaan jättää lukijalle joukon
kysymyksiä. Kirjan todellisuus on nimittäin kuin kreationistien oppikirjasta
kuudentuhannen vuoden ikäisine maapalloineen. Tämän voi tulkita ironisena
piikkinä ateisteille; kuinka suuri olisikaan heidän järkytyksensä, jos maailma
todella olisi kuten kreationistit väittävät. Ateisteille oma oikeassaolo on
tärkeää ja heidän psyykensä todennäköisesti hajoaisi näin valtavasta
eksistentiaalisesta kriisistä. Saman asian voi toisaalta tulkita piikkinä
kreationisteille; kuudentuhannen vuoden ikäinen todellisuus on itse asiassa
täysin keskeneräinen ja monin tavoin ”buginen” universumi, joka on sangen ikävä
paikka elää. Ihmissielun muokkausprosessissa syntyvät syväläiset, jotka ovat
jumalansa tykö halajavia tahdottomia zombeja, ovat selvä piikki uskonnollisen
ajattelun suuntaan. Sielu tai uskonnollinen ajattelu, kuten Jääskeläinen sen
esittää, on kuin symbolinen sairaus ihmisessä. Virus, joka saa ihmisen
luopumaan omasta identiteetistään ja tahdostaan tullakseen osaksi jumalaista
rakkautta. Ja tämä rakkaus ei ole nättiä ja valkohehkuista, vaan homeenhajuista
ja limaista. Koska se on jumalan olemus, hän tulee kirjassa nesteenä ja mustina
lonkeroina tähän maailmaan. Sielun olemasssaolo on kirjan maailmassa painajainen, vain tämä elämä merkitsee ja kuolema vapauttaa.
Eksistentialismin lisäksi kirjan kantavana teemana on
kirjallisuus itsessään. Tämä ilmenee muun muassa kertojan kaksoisroolina: hän
on samaan aikaan kirjaimellinen jumala, mutta myös symbolinen kirjailija. Hän
on kuin Flaubertin kuvailema tekstin näkymätön kaikkivaltias, joka vain on
tehnyt itsensä ja analyysinsa kaikille näkyväksi. Henkilöiden kokema elämä on rakennettu prosessi, jota kuitenkaan ei edes kaikkivaltias kirjalija-jumala voi täysin hallita. Kaikkein riemukkaimmin tämä
ilmenee lopun monologissa jumalan paljastettua itsensä päähenkilöille. Tekstin
voi lukea tarinallisella tasolla, jolloin se on jumalan tilitystä siitä, miten
hänkin haluaa tulla ymmärretyksi. Mutta sen voi tulkita myös hybriksessä olevan
kirjailijan vaatimuksena lukijalle rakastaa juuri häntä.
"Minunlaiseni haluavat ennen kaikkea tulla huomatuiksi. Noteeratuiksi. Palvotuiksikin.
Näyttäydymme aluksi työmme kautta, mutta jotain vastustamattoman kiehtovaa ja kiihottavaa on ajatuksessa, että astuisin paljaana ja mitään peittelemättä jonkun sellaisen eteen, johon olen vaikuttanut aiemmin vain välillisesti, aikaansaannoksieni takana piilotellen.
Koskettaisin ja tulisin kosketetuksi."
Näissä sanoissa tiivistyy yksi Jääskeläisen tuotannon läpäisevä teema: ihmisten halu näyttää itsensä sellaisina kuin ovat.
Kirja on täynnä viittauksia klassikoihin ja näkyvimmin H.P. Lovecraftiin, joka esiintyy jopa henkilönä takaumajaksossa. Salaperäinen Nomi on symbolinen lukija. Hän on ihminen, joka lukee ikuisesti. Tehän tiedätte miltä joku näyttää lukiessaan: hän ei ole vastaanottavainen ulkomaailmalle, hän on kuin uskonnolliseen rituaaliin keskittynyt. Nomi on ihminen, joka on ”lukutilassa” koko ajan, hänet on redusoitu yhteen funktioon. Kun normaali ihminen palaa arkielämään lukemisen keskeydyttyä, Nomille ei tätä siirtymää koidu. Hän on sitä miltä ihminen näyttäisi, jos elämä koostuisi vain kirjallisuudesta. Hänen olemuksensa on rakennettu sanoista ja tarinoista, verensäkin on mustetta. Hän on kirjavampyyri, joka imee elämää sivuilta.
"Minunlaiseni haluavat ennen kaikkea tulla huomatuiksi. Noteeratuiksi. Palvotuiksikin.
Näyttäydymme aluksi työmme kautta, mutta jotain vastustamattoman kiehtovaa ja kiihottavaa on ajatuksessa, että astuisin paljaana ja mitään peittelemättä jonkun sellaisen eteen, johon olen vaikuttanut aiemmin vain välillisesti, aikaansaannoksieni takana piilotellen.
Koskettaisin ja tulisin kosketetuksi."
Näissä sanoissa tiivistyy yksi Jääskeläisen tuotannon läpäisevä teema: ihmisten halu näyttää itsensä sellaisina kuin ovat.
Kirja on täynnä viittauksia klassikoihin ja näkyvimmin H.P. Lovecraftiin, joka esiintyy jopa henkilönä takaumajaksossa. Salaperäinen Nomi on symbolinen lukija. Hän on ihminen, joka lukee ikuisesti. Tehän tiedätte miltä joku näyttää lukiessaan: hän ei ole vastaanottavainen ulkomaailmalle, hän on kuin uskonnolliseen rituaaliin keskittynyt. Nomi on ihminen, joka on ”lukutilassa” koko ajan, hänet on redusoitu yhteen funktioon. Kun normaali ihminen palaa arkielämään lukemisen keskeydyttyä, Nomille ei tätä siirtymää koidu. Hän on sitä miltä ihminen näyttäisi, jos elämä koostuisi vain kirjallisuudesta. Hänen olemuksensa on rakennettu sanoista ja tarinoista, verensäkin on mustetta. Hän on kirjavampyyri, joka imee elämää sivuilta.
Tämäkään ei riitä kirjalle, vaan myös elämän ja kuoleman
kysymykset nousevat sivuille. Missä määrin kannattaa seurata normeja ja
odotuksia, eikä vain heittäytyä virtaan? Miksi häpeilemme ja epäröimme elää,
kun kuitenkin tekemättömät asiat ovat niitä, joita kadumme? Tämä on viimeinen
ajatus Juditin päässä hänen jouduttuaan kuolemanvaaraan, ja sen ansiosta hän
saa toisen tilaisuuden. Mutta missä määrin elämänhalukin on vain sairaimpien ja
vastenmielisimpien viettien ja biokemian tanssia? Täytämmekö velvollisuutemme ja
teeskentelemmekö moraalisia vain, koska odotamme nautintoa palkinnoksi? Kirjan
yksi henkilö, kuolemansairas poika Mauri on kenties hahmoista ehein. Hän on
hyväksynyt kuolemansa ja suhtautuu elämän iloihinkin tietyissä määrin
välinpitämättömästi. Edes hän ei ole kuitenkaan vapaa pakkomielteistä, sillä poikaa riivaa kova himo kummitätiään kohtaan. Mutta säröistään huolimatta hän on vähiten murheissaan, hän ei
ahdistu menetetyistä mahdollisuuksista Juditin tavoin. Hän ei välitä ateisti
Moreaun projektista ihmiskunnan pelastamiseksi itseltään, tai tarkemmin
sanottuna sielultaan. Mauri on tyyni ja hyväksyy maailman kuten se on.
Jos kirjan kokonaistunnelman voisi tiivistää, niin alla olevaan biisiin. En tiedä mistä siinä lauletaan, mutta tunnelma ja kappaleen nimi
sopivat kuin nenä päähän.
Thåström - Smaken Av Dig
Thåström - Smaken Av Dig
Kirjassa olisi toki paljon muutakin purtavaa, esimerkiksi
ystävyys Martan ja Juditin välillä. Tästä kirjasta riittää vaikka mitä
analysoitavaa pitkäksi aikaa, pitäisi oikeastaan lukea se uudestaan. Olen
lukenut sen vain kerran, jouluna 2013. Se oli harmaa ja sateinen joulu.
Aivan kuten oli harmaa ja sateinen myös sää kirjassa. Kävellessäni sateisella
ja pimeällä hautausmaalla rillit pisaroiden ja huurun peittäminä, olin
ajoittain varma että näin syväläisiä silmäkulmassani. Luin kirjan juuri oikeaan
aikaan, juuri oikeassa henkisessä tilanteessa. Olen itse ollut
eksistentialistisessa kriisissä viimeiset pari vuotta ja tämä kirja tuli siis
juuri oikeaan rakoon. Näinpä muuten itse kirjailijankin esiintymässä eräässä
tapahtumassa ja sain kirjaani nimmarin sekä omistuskirjoituksen. Kun kävelin
herra Jääskeläisen luokse, teki mieleni ensimmäiseksi sanoa: ”Mr. Jääskeläinen,
you’re shorter than I excpected”. Jätinpä kuitenkin sanomatta ja sain
nimmarini. Vaihdoin muutaman sanan, ja olisi mielelläni turissut enemmän. Mutta
kirjailija vaikutti sen näköiseltä, että halusi olla jo kotona. En ollut tästä
mitenkään pahoillani, kirjailijat tuppaavat olemaan introverttia sakkia. En
häirinnyt häntä sen enempää ja päästin hänet lähtemään.
Semmoinen on Jääskeläisen romaanituotanto, en tässä mene
hänen novellikokoelmaansa, joka sekin on erinomainen. Hän on
suosikkikirjailijoitani, ja tehnyt suuren vaikutuksen. Olen useampaan
kertaan nähnyt unia, jotka ovat kuin suoraan hänen romaaneistaan. Kerranpa oli
itse Jääskeläinen minun unessani. Oli eräs alkuperäiskäsikirjoitus romaanille,
jota ei koskaan julkaistu. Koko Suomi oli sen perässä, ja sattumoisin haltuuni
päätyi osa siitä. Olikohan niin, että itse Jääskeläinen antoi sen minulle.
Ainakin tapasin hänet sattumalta kahvilassa ja kysyttyäni, onko näitä osia
lisää, sain vain ovelan hymyn vastaukseksi. Kirjailijan poistuttua sain
kimppuuni muutaman viettelevän naishenkilön, jotka avuillaan koettivat
suostutella minut luovuttamaan käsikirjoituksen heille. Siihen uni taisikin loppua.
Siitä on jo vuosia, joten en muista kaikkea. Parhaiten mieleen jäänyt uni
tapahtui kuitenkin pari kuukautta Sielut kulkevat sateessa –kirjan luettuani.
Se on itse asiassa yksi voimakkaimmista unista, joita olen koskaan nähnyt. Jo
unessa muistan sanoneeni itselleni, ”tämä on kuin Jääskeläisen romaaneista”. En
kerro siitä enempää, paitsi että heräsin itkien. Ja samalla tajusin, ettei sitä
kohtausta ollutkaan missään Jääskeläisen kirjassa. Hitto, voin siis käyttää
sitä ihan omissa tarinoissani!
Ottaen huomioon kuinka omaperäinen ja mielikuvituksekas
kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen on, en ymmärrä miten hän ei ole saanut
enempää huomiota. Kaiken järjen mukaan tämän kaverin pitäisi olla
bestseller-listoilla, mutta todellisuudessa hän on sangen obskuuri nimi.
Hänellä on oma fanikuntansa, johon minäkin kuulun. Mutta se ei ole suuren
suuri, ja valtavirta pysyy kaukana. Suomessa ylipäätänsä on vaikea vakuuttaa
kriitikoita tai suurta yleisöä normaalista poikkeavalla kirjallisuudella,
varsikin jos se sisältää fantasia-aineksia. Jääskeläinen ei myöskään kirjoita
genrekirjallisuutta, joten se saattaa mennä scifinörteiltä ohitse. Hän on
väliinputoaja, hänelle ei ole löytynyt kotimaista ekologista lokeroa. Siksi
onkin positiivista, että hänen esikoisteostaan on alettu kääntää useille
kielille ja se on menestynyt Britanniassa kohtalaisesti. Ajattelin, että
”Sielut kulkevat sateeessa” –romaani olisi viimeistään taattu menestys, mutta
ei. Olen ostanut hänen uutuuskirjansa aina ”Harjukaupungin salakäytävistä”
asti, ja olen seurannut mielenkiinnolla, kuinka kirjat on otettu vastaan. Ja
joka kerta olen saanut pettyä, mitään suurta meteliä ei ole syntynyt. Vaikka
”Sielut” on Jääskeläisen kunnianhimoisin teos ja uskoin sen räjäyttävän pankin,
ei niin käynyt.
Herra Jääskeläinen teki pari päivää sitten kiintoisan tempun
julkaistessaan viimeisimmän romaaninsa ilmaiseksi E-kirjana. Lisäksi pari hänen
muutakin teostaan on saatavilla euron alehintaan. Joten nyt – sinä – joka et
ole Pasi Ilmari Jääskeläisen erinomaisia kirjoja lukenut, tässä on
tilaisuutesi. Lataa ja lue. Ja sitten osta kovakantinen. Minultakin löytyy
kaikki kirjat novellikokoelmaa lukuun ottamatta. Lataa ja lue tai osta ja lue. Kovakantinen on
aina paras, E-kirjaa voit lukea vaikka maistiaisena. Tämä kirjailija totisesti
ansaitsisi enemmän näkyvyyttä, antakaa sitä hänelle. Jos minä päättäisin,
kustantaisin miehelle merenrantahuvilan ja taiteilijaeläkkeen, jottei hänen
tarvitsisi päkistää äikänmaikkana ja kirjat syntyisivät nopeammin.
Seuraavaa kirjaa odotellessa. Mistä puheen ollen, olen
utelias sen suhteen. Yksi tie on nimittäin ”Sielujen” myötä kuljettu loppuun.
Enää ei voi panoksia kasvattaa, mittarit ja skaalat paukkuivat sellaisella
tavalla, ettei sitä voi ylittää. Jos tästä vielä yrittäisi laittaa isomman vaihteen,
koko kirja romuttuisi, eikä lopputuloksesta saisi enää kukaan selvää. Se
olisi neljännen ulottuvuuden kirjallisuutta, jota ei voisi kuolevainen
ymmärtää. Joten luulenpa seuraavan kirjan olevan maanläheisempi. Ei
maanläheinen aivan perinteisessä merkityksessä, mutta hieman vähemmän
ylitseampuva. Ja mainittu adjektiivi ei ole tässä yhteydessä moittiva,
”Sielujen” pitikin olla ylimapuva. Se vei loogiseen päätepisteeseen sen, minkä
”Lumikko ja yhdeksän muuta” aloitti. Nyt on aloitettava maan pinnalta, ja
odotan innolla loppuraporttia.
2 kommenttia:
Kiitos tästä, oli elähdyttävää lukea näin pitkä ja analyyttinen teksti. Inspiroi tämän neljännen romaanin kanssa kun tietää että jossain diggaillaan lopputuloksista.
Hoo, itse maestro paikalla! Kiitos kommentistasi.
Täällä odotellaan neljättä romaania uteliaana. Oletan, että se tulee olemaan jotain hieman hillitympää ja lyhyempi kuin edellinen. "Sieluista" ei oikein voi pistää isommaksi ainakaan.
Lähetä kommentti