sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Suomen David Lynch



Suomessa on koko joukko kirjallisia nimiä, jotka kaikki tietävät. Heidän lärvinsä ovat kaikille tuttuja, he pyörivät lehdissä, Uutisvuodossa ja tietokoneesi ruudulla. He myyvät. Löytyy myös joukko, jotka ovat kasvottomia nimiä. He ovat niitä kirjailijoita, joita kaverisi on suositellut sinulle. Olet kuullut heidän nimensä, mutta et ole lukenut heidän kirjojaan tai ottanut heistä enempää selvää. Hekin myyvät. Ja sitten löytyy vain harvojen ja vihittyjen salaisuudeksi jääneitä nimiä. Heitä on saattanut välähtää lehdissä, radiossa ja jopa televisiossa. Silti kukaan ei tiedä heidän nimiään, eivätkä ihmiset muista heidän kirjaansa, joka arvosteltiin Hesarissa. He eivät myy. Yksi tällainen kirjailija on Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Jääskeläinen on paras suomalainen romaanikirjailija ja yksi keskeisimpiä kirjailijoita minulle. Löysin hänet kesällä 2009, kun halusin tietää enemmän reaalifantasiasta. Suomenkielisessä Wikipedia-artikkelissa oli aiheesta lyhyt esittely sekä reaalifantasian nimiin vannovien kirjailijoiden lista. Yksi heistä oli Jääskeläinen, jonka blogiin päädyin samaiselta sivulta. Jo blogin perusteella tiesin heti, että olin törmännyt johonkin kiinnostavaan. Kyseinen blogi katosi sittemmin, mutta muistan lukeneeni sitä mielihalulla. Tieni vei siis pian kirjastoon, mistä käsiini päätyi esikoisromaani ”Lumikko ja yhdeksän muuta”. Kirja oli itselleni jotain ennen kokematonta, siinä yhdistyi saumattomasti monia itselleni mieluisia elementtejä. Jääskeläinen kirjoitti älykkäästi ja viihdyttävästi. Oli kuin olisin lukenut David Lynchia ekstranyrjähtäneisyydellä ja huumorilla maustettuna. En ollut koskaan tavannut kirjassa hahmoa, joka teki syömisestä elämisen tarkoituksen kuten kirjailija Talvimaa. Ja silti siinä oli jotain järkeä, joinakin kyllästyneinä hetkinä ja nälkäisenä tunnen, kuinka ruoka on totisesti kaiken alku ja loppu. Vain ruoalla on väliä. En tiedä mitä kirjailija on ajatellut moista hahmoa luodessaan, mutta itse samaistuin vahvasti, vaikka syönkin sangen vähän. Myös kirjailijoiden keskenään pelaamasta ”vuotamisleikistä” sain makua aloitettuani blogini: joidenkin henkilökohtaisimpien ja paljaimmillani kirjoittamieni tekstien jälkeen tunsin oloni pahoinvoivaksi, kuin en olisi oma itseni kaiken ”vuotamisen” jälkeen. Ihmiselle ei ole luontaista antaa sisintään ulos suodattamatta sitä ensin, siinä on jotain erittäin raastavaa, kuin tekisi kirurgiaa itselleen.

”Lumikko ja yhdeksän muuta” oli erilainen kokemus, sitä on syytä alleviivata. Ymmärsin, ettei tämä jäisi tähän, tätä on vielä saatava lisää. Kirja oli lyhyt ja ytimekäs, se rakensi oudon ja surrealistisen tunnelmansa hyvin ja laukaisi sen hienovaraisesti lopussa. Kirja alkoi hyvin arkisesta tilanteesta, mistä on sittemmin tullut Jääskeläisten kirjojen tavaramerkki; tunnelma ja tapahtumat suistuvat raiteiltaan kasvavalla käyrällä (kuten kirjaimellisesti käy novellissa ”missä junat kääntyvät). Tosin ”Lumikossa” se pysyy vielä jonkinlaisen ymmärryksen rajoissa, asiat eivät karkaa liian kauas. Alla oleva kappale havainnollistaa kirjaa hyvin: tunnelma on outo ja melankolinen, intensiteetti kasvaa loppua kohden. Mutta juuri sillä hetkellä, kun voi odottaa todellisuuden räjähtävän, jännite raukeaa tyhjiin kohdassa 4:15. Jäljellä jää vain muutama kaikuva kitaran sävel.

Devin Townsend - Coast

Seuraavassa romaanissa ”Harjukaupungin salakäytävät” panoksia nostettiin. Meillä on arkinen lähtötilanne, kustantaja Olli Suominen elää tylsääkin tylsempää elämäänsä Jyväskylässä perheensä kera. Vanha lapsuudenihastus Kerttu Kara palaa kuvioihin ja sotkee Suomisen elokuvalliseen seikkailuun Jyväskylän maagisissa paikoissa; niissä, missä merkityshiukkaset kasvattavat todellisuuden painoa. Kirja liikkuu eri aikatasoissa, nykyisyydessä sekä Suomisen lapsuudessa. Kirjailija kertoo lapsiporukan seikkailuista tavalla, johon jokainen lapsuuden joskus kokenut voi samaistua. Jääskeläinen kuvailee noiden kultaisten päivien kimaltavan puolen unohtamatta varjoisaa kääntöpuolta. Lapsuuden seikkailut olivat ajattomia, ihastukset viattomia ja pulla tuoksui. Mutta lapset ovat myös sadistisia pikkupsykopaatteja. Se aika ei ole niin viatonta kuin haluaisimme myöntää, vaan olimme myös manipulatiivisia ja julmia. Myös ikää karttuu ja kesäpäivät vähenevät. Magia katoaa ja seikkailunhalu vaihtuu leipääntymiseksi. Ystäväpiiriin ulkopuolisena tullut Suomisen ihastus saa julman käsittelyn muilta, mikä hajottaa koko porukan. Lapsuus on ohi.

(En voi olla tässä ohimennen miettimättä omaa lapsuuttani. Ja nimenomaan sen päättymistä, koska minä tulin muita jäljessä. En suoraan sanoen ole koskaan kokenut luopuneeni siitä. Laskettelin vielä 15-vuotiaana ysiluokkalaisena pulkalla itseäni monta vuotta nuorempien seurassa. Vielä 19-vuotiaana leikin eräänlaista piilosleikkiä naapurieni kanssa! Kun käyn lapsuudenkodissani, nukun teddykarhuni vieressä; sen saman, joka on ollut minulla pikkuvauvasta asti. Olen aina viihtynyt itseäni nuorempien seurassa, mitä ei varsinkaan teini-iässä moni tehnyt. Olen ollut kaikenikäisten kanssa, en osaa välittää siitä. Mutta olen silti tullut ikään kuin jälkijunassa muihin nähden. Mistään kehityshäiriöstä ei nyt ole kyse, älyllinen ja ruumiillinen kehitykseni tapahtui juuri, kuten sen oli biologisesti tarkoituskin. Kyse oli ennen kaikkea normeista piittaamattomuudesta. Minua ei kiinnostanut mitä normaalilta teinipojalta odotettiin, tuskin olin siitä edes tietoinen. Elin aivan omassa kuplassani vihjeettömänä ympäristön paineille. Kun muut lopettivat leikkinsä epäcooleina, en tiedostanut asiaa. Minua ei kiinnostanut, tein mitä lystäsin. Ja lopettivatko muutkaan niitä todella? Eivät, ne vain muuttivat muotoaan. Nyt leikit olivat tietokone- tai konsolipelejä tai airsoftia. Muoto oli siis eri, mutta intentio sama. Leikit jatkuivat muillakin, he vain tekivät sitä mikä oli coolia. Sama adrenaliinihyöky, jonka muut saivat airsoftista, minä sain piilosilla olemisesta. Siitä etsijänä väijymisestä ja itsensä näkymättömäksi saamisen jännityksestä. Varmaan olisin airsoftistakin pitänyt, en vain tullut kokeilleeksi. Tyydyin siis pelehtimään naapurustoni poikien kanssa, jotka olivat minua nuorempia.

Ei käy kateeksi niitä, jotka päättivät seurata sosiaalista normia ja aloittaa röökaamisen ja yleisen spedeilyn. Itse leikin lasten leikkejä aikuiseksi asti ja leikkisin vieläkin. Voisin hankkia omia lapsia ihan vain sillä tekosyyllä, että pääsisin taas pulkkamäkeen. Spedeily kavereiden kesken on hauskaa, mutta ei jonain sosiaalisena riittinä. Ei käy kateeksi.)

”Harjukaupungin salakäytävät” pursuaa referensseistä elokuviin, joita en ole suurinta osaa edes nähnyt. Tämä ei ole kuitenkaan halpaa intertekstuaalisuutta, vaan liittyy vahvasti kirjan yhteen teemaan. Eli missä määrin olisi tyydyttävä siihen mitä on, ja miksi emme saa koskaan kylliksemme? Ja kuinka olisi, jos todellisuus todella olisi yhtä latautunutta kuten elokuvissa? Olisikin mahtavaa, jos ”Salakäytävissä” mainittu ”Cinemaattinen elämäntapa” julkaistaisiin oikeasti, siinä olisi hittituote.

”Salakäytävät” on monta astetta edellistä romaania nyrjähtäneempi, se hajoaa surrealistisiin vyörytyksiin edellistä kirjaa raskaammalla volyymilla. Niin sanotut Salakäytävät ovat todellisia, kaupunkia yhdistäviä mysteerisiä merkityshiukkasten tihentymiä, joissa todellisuus vääristyy pahemman kerran. Ja koko tämä maagis-surrealistinen sotku yhdistyy Olli Suomisen ja Kerttu Karan rakkaustarinaan. Suomisen lapsuudenihastus ei ole aivan sitä mitä voisi luulla, hänen alkunsa sijoittuu salakäytäviin ja toisen hahmon kuolemaan. Kirjan tunnelma on edellistä romanttisempi ja tummempi. Tämän luettuani en ihmetellyt, miksi ”Salakäytävät” nousi kirjabloggareiden suosikiksi. Tästä naiset tykkäävät, hienoa romantiikkaa ilman imelyyttä. Pidin tästä kirjasta edellistä enemmän, intensiteettiä oli nostettu ja sen mukana myös rimaa. Kaikki oli nyt latautuneempaa, mysteeri ja surrealismi kouriintuntuvampia. Jos tätä kuvaamaan sopisi jokin biisi, niin tuo tuolla alla. Kaikki on edelleen melankolista, mutta nyt gotiikan perinteitä noudattaen traagisempaa ja synkempää. Kirjasta on saatavilla kahta versiota erilaisilla lopuilla, molemmat tyylikkäitä. Kumman lukija saa, on sattumasta kiinni.

Fields Of The Nephilim - For Her Light

Herra Jääskeläisen kolmas ja viimeisin romaani räjäytti sitten pankin itselleni. Kaksi edellistä kirjaa ovat lupauksia, ”Sielut kulkevat sateessa” niiden lunastus. Kaikki ne elementit, jotka edellisissä kirjoissa ovat olleet läsnä, on nyt säädetty yhteentoista. Tämä on Tommi Melenderin romaanin, ”Ranskalainen ystävä” ohella paras koskaan lukemani suomalainen kaunokirja. Teemat eivät ole sen vaatimattomampia kuin elämän tarkoitus, jumala ja maailmankaikkeus. Kirja alkaa arkisesti kuten muutkin Jääskeläisen romaanit. Mutta kaikki se surrealismi ja mysteeri, joita kirjailija vielä pidätteli edellisissä kirjoissaan, päästetään nyt irti. Helvetti ja taivas riehuvat vapaana, tämä kirja syöksyy kiihtyvän raketin lailla kaikkien todellisuushorisonttien tuolle puolen. Kun kuvasin kahta edellistä kirjaa biiseillä, tarvitsee tämäkin omansa. Edelliset tunnusbiisit pidättelevät, mutta tuo alapuolelta löytyvä ei. Kappaleen alun hermostunut staccato-kitarointi kuvaa kirjan ahdistunutta alkutunnelmaa hyvin. Ja lopulta kaikki räjähtää, verhot ja kulissit revitään kappaleiksi ja mysteeri paljastuu. Ja se kaikki tieto on aivan lopussa hahmoillemme liikaa, he eivät kestä sitä. Siksi tällainen hermoromahduksen soundtrack kuvaa yhtä romaanin aspektia erinomaisesti.

Strapping Young Lad - Thalamus

”Sielut kulkevat sateessa” on Jääskeläisen romaaneista pisin, monimutkaisin ja kunnianhimoisin. Luin sen silti liki yhdeltä istumalta, se on hänen paras kirjansa. Tämä on kuin kruunu edellisten romaanien luomille odotuksille, ehkä tätä voisi pitää eräänlaisena Jääskeläis-mytologian suurena paljastuksena. Vaikka kolmella kirjalla ei ole mitään tarinallista yhteyttä, sellaisen voi nähdä. Näemme siis kasvot mysteerin takana, aivan kuten Ripley näkee Aliens-elokuvassa kaiken kauhun lähteen, sen mitä hän on tietämättään pelännyt: kuningattaren.

”Sielut” käsittelee monia toisiinsa kytkeytyviä teemoja, kuten uskontoa, tärkeimpiä elämänvalintoja ja ihmismieltä niiden takana. Yksi mahtavimmista jutuista kirjassa ja missään kirjassa ikinä oli niin sanottu ”kertoja”: ulkopuolinen tarkkailija, joka tekee objektiivisia huomioita hahmojen motiiveista ja mielenliikkeistä. Sen kuvailut olivat niin rehellisen raadollisia, että pakottivat minut useaan otteeseen laskemaan kirjan käsistäni antautuakseni itsereflektiolle. Tämä kertoja, jonka identiteetti on aluksi hämärä, levittää hahmot eteemme kuin tekisi ruumiinavausta. Hänen metodinsa objektiivisuus ja armottomuus ovat kuin "Lumikon" vuotamispeli potenssiin kaksi. Sairaimmat ja usein ne kiihottavimmat fantasiat paljastuvat kertojalle, hän näyttää hahmot kokonaisina. He ovat inhimillisiä kaikessa viheliäisyydessään, arvokkuudessaan ja ratkaisemattomassa ristiriitaisuudessaan. Minä olen edelleen ihastuksissani tuosta elementistä kirjassa, ilman sitä se olisi paljon, paljon vähäisempi. Olen kateellinenkin siitä, tuollaiset jutut haluaisi juuri itse keksiä.

Hahmot eivät ole erikseen pidettäviä tai vihattavia, he ovat ihmisiä. Harvassa suomalaisessa kirjassa tai missään kirjassa ylipäätänsä ovat hahmot olleet yhtä hienoja. Ja joillekin tämä on ollut jopa hieman epämiellyttävä asia, olenpa kuullut mielipiteitä, ettei Judit ole kovin ”mukava” hahmo. Ei varmaankaan, mutta itse kyllä pääsin täydellisesti hänen nahkoihinsa heikkouksineen, perversioineen ja hyveineen päivineen. Hän rakastaa vilpittömästi kummipoikaansa, mutta saa salaista ja suurta mielihyvää tämän ihailusta. Hän on salaa tyytyväinen, että poika rakastaa tätä enemmän kuin äitiään. Rakastellessaan Juditia kiihottaa ajatus siitä, että kummipoika katselisi avaimenreiän takaa. Juditin ystävän Martan mielensisältö on vielä pimeämpää, mutta samaistun silti. Esimerkkejä piisaisi, tätä mielensisältöjen estotonta levittämistä on välillä miltei piinallista lukea. Mutta ne antavat myös kirjalle aivan välttämätöntä potkua. Sanotaanko tämä vielä kerran: kaikki hahmot ovat ihmisiä, siis inhimillisiä. He ovat toivottoman ristiriitaisia pahuutensa ja hyvyytensä puristuksessa, kukaan ei tyhjene yhteen ominaisuuteen. Erinomaista jälkeä herra Jääskeläiseltä.

Kirja nostaa edetessään panoksia, ja alamme myös ymmärtää kertojan tuonpuoleisen olemuksen. Hän vaikuttaa hienovaraisesti tapahtumien kulkuun muuttaenkin niitä, kunnes lopussa hänen identiteettinsä paljastuu kokonaisuudessaan. Ilmenee koko kirjan gnostilainen ajatus: jumala, joka on olemassa, ei ole taivaan isä vaan jotain aivan muuta. Taivaan isä oli joskus, mutta jätti maailman luomisen kesken. Jäljelle jäi vain tämä utelias Lovecraft-mytologian perinteitä kunnioittava musta jumala, joka leikkii ihmisillä outoa leikkiään. Hän ei ole paha, mutta rikkoo ja satuttaa heitä prosessissa pahemman kerran. Tämä yliluonnollinen twisti tuo kirjaan myös ironisen elementin; maailman tunnetuin ateisti Moreau tietää maailmankaikkeuden olemuksen, joka ei ole ateistinen. Kirjassa pohditaan paljon uskonkysymyksiä, ja toisinaan sorrutaan jopa hieman lapselliseen saarnaukseen, mikä lienee kirjan ainoa miinus. Kirjailija Jääskeläinen on itse agnostinen ateisti ja useamman kerran hänen oma mielipiteensä hyppää selkeästi esiin erinäisissä repliikeissä. Kirjailijan agnostismi ilmenee ennen kaikkea Juditin hahmossa, joka uskoo sittenkin maailmankaikkeuden kätkevän jotakin positiivista. Mutta kirjailijalla on kylliksi itseironian ja nyanssien tajua, jonka ansiosta hän ei tule kirjan myötä esittäneeksi mitään teesiä, vaan jättää lukijalle joukon kysymyksiä. Kirjan todellisuus on nimittäin kuin kreationistien oppikirjasta kuudentuhannen vuoden ikäisine maapalloineen. Tämän voi tulkita ironisena piikkinä ateisteille; kuinka suuri olisikaan heidän järkytyksensä, jos maailma todella olisi kuten kreationistit väittävät. Ateisteille oma oikeassaolo on tärkeää ja heidän psyykensä todennäköisesti hajoaisi näin valtavasta eksistentiaalisesta kriisistä. Saman asian voi toisaalta tulkita piikkinä kreationisteille; kuudentuhannen vuoden ikäinen todellisuus on itse asiassa täysin keskeneräinen ja monin tavoin ”buginen” universumi, joka on sangen ikävä paikka elää. Ihmissielun muokkausprosessissa syntyvät syväläiset, jotka ovat jumalansa tykö halajavia tahdottomia zombeja, ovat selvä piikki uskonnollisen ajattelun suuntaan. Sielu tai uskonnollinen ajattelu, kuten Jääskeläinen sen esittää, on kuin symbolinen sairaus ihmisessä. Virus, joka saa ihmisen luopumaan omasta identiteetistään ja tahdostaan tullakseen osaksi jumalaista rakkautta. Ja tämä rakkaus ei ole nättiä ja valkohehkuista, vaan homeenhajuista ja limaista. Koska se on jumalan olemus, hän tulee kirjassa nesteenä ja mustina lonkeroina tähän maailmaan. Sielun olemasssaolo on kirjan maailmassa painajainen, vain tämä elämä merkitsee ja kuolema vapauttaa.

Eksistentialismin lisäksi kirjan kantavana teemana on kirjallisuus itsessään. Tämä ilmenee muun muassa kertojan kaksoisroolina: hän on samaan aikaan kirjaimellinen jumala, mutta myös symbolinen kirjailija. Hän on kuin Flaubertin kuvailema tekstin näkymätön kaikkivaltias, joka vain on tehnyt itsensä ja analyysinsa kaikille näkyväksi. Henkilöiden kokema elämä on rakennettu prosessi, jota kuitenkaan ei edes kaikkivaltias kirjalija-jumala voi täysin hallita. Kaikkein riemukkaimmin tämä ilmenee lopun monologissa jumalan paljastettua itsensä päähenkilöille. Tekstin voi lukea tarinallisella tasolla, jolloin se on jumalan tilitystä siitä, miten hänkin haluaa tulla ymmärretyksi. Mutta sen voi tulkita myös hybriksessä olevan kirjailijan vaatimuksena lukijalle rakastaa juuri häntä.

"Minunlaiseni haluavat ennen kaikkea tulla huomatuiksi. Noteeratuiksi. Palvotuiksikin.

Näyttäydymme aluksi työmme kautta, mutta jotain vastustamattoman kiehtovaa ja kiihottavaa on ajatuksessa, että astuisin paljaana ja mitään peittelemättä jonkun sellaisen eteen, johon olen vaikuttanut aiemmin vain välillisesti, aikaansaannoksieni takana piilotellen.

Koskettaisin ja tulisin kosketetuksi."

 
Näissä sanoissa tiivistyy yksi Jääskeläisen tuotannon läpäisevä teema: ihmisten halu näyttää itsensä sellaisina kuin ovat.

Kirja on täynnä viittauksia klassikoihin ja näkyvimmin H.P. Lovecraftiin, joka esiintyy jopa henkilönä takaumajaksossa. Salaperäinen Nomi on symbolinen lukija. Hän on ihminen, joka lukee ikuisesti. Tehän tiedätte miltä joku näyttää lukiessaan: hän ei ole vastaanottavainen ulkomaailmalle, hän on kuin uskonnolliseen rituaaliin keskittynyt. Nomi on ihminen, joka on ”lukutilassa” koko ajan, hänet on redusoitu yhteen funktioon. Kun normaali ihminen palaa arkielämään lukemisen keskeydyttyä, Nomille ei tätä siirtymää koidu. Hän on sitä miltä ihminen näyttäisi, jos elämä koostuisi vain kirjallisuudesta. Hänen olemuksensa on rakennettu sanoista ja tarinoista, verensäkin on mustetta. Hän on kirjavampyyri, joka imee elämää sivuilta.

Tämäkään ei riitä kirjalle, vaan myös elämän ja kuoleman kysymykset nousevat sivuille. Missä määrin kannattaa seurata normeja ja odotuksia, eikä vain heittäytyä virtaan? Miksi häpeilemme ja epäröimme elää, kun kuitenkin tekemättömät asiat ovat niitä, joita kadumme? Tämä on viimeinen ajatus Juditin päässä hänen jouduttuaan kuolemanvaaraan, ja sen ansiosta hän saa toisen tilaisuuden. Missä määrin elämänhalukin on vain sairaimpien ja vastenmielisimpien viettien ja biokemian tanssia? Täytämmekö velvollisuutemme ja teeskentelemmekö moraalisia vain, koska odotamme nautintoa palkinnoksi? Kirjan yksi henkilö, kuolemansairas poika Mauri on kenties hahmoista ehein. Hän on hyväksynyt kuolemansa ja suhtautuu elämän iloihinkin tietyissä määrin välinpitämättömästi. Jos hänellä on jokin toive, niin se on päästä pukille kummitätinsä Juditin kanssa, jota hän rakastaa pakkomielteisesti. Mutta säröistään huolimatta hän on vähiten murheissaan, hän ei ahdistu menetetyistä mahdollisuuksista Juditin tavoin. Hän ei välitä ateisti Moreaun projektista ihmiskunnan pelastamiseksi itseltään, tai tarkemmin sanottuna sielultaan. Mauri on tyyni ja hyväksyy maailman kuten se on.

Jos kirjan kokonaistunnelman voisi tiivistää, niin alla olevaan biisiin. En tiedä mistä siinä lauletaan, mutta tunnelma ja kappaleen nimi sopivat kuin nenä päähän.

Thåström - Smaken Av Dig

Kirjassa olisi toki paljon muutakin purtavaa, esimerkiksi ystävyys Martan ja Juditin välillä. Tästä kirjasta riittää vaikka mitä analysoitavaa pitkäksi aikaa, pitäisi oikeastaan lukea se uudestaan. Olen lukenut sen vain kerran, eli jouluna 2013. Se oli harmaa ja sateinen joulu. Aivan kuten oli harmaa ja sateinen myös sää kirjassa. Kävellessäni sateisella ja pimeällä hautausmaalla rillit pisaroiden ja huurun peittäminä, olin ajoittain varma että näin syväläisiä silmäkulmassani. Luin kirjan juuri oikeaan aikaan, juuri oikeassa henkisessä tilanteessa. Olen itse ollut eksistentialistisessa kriisissä viimeiset pari vuotta ja tämä kirja tuli siis juuri oikeaan rakoon. Näinpä muuten itse kirjailijankin esiintymässä eräässä tapahtumassa ja sain kirjaani nimmarin sekä omistuskirjoituksen. Kun kävelin herra Jääskeläisen luokse, teki mieleni ensimmäiseksi sanoa: ”Mr. Jääskeläinen, you’re shorter than I excpected”. Jätinpä kuitenkin sanomatta ja sain nimmarini. Vaihdoin muutaman sanan, ja olisi mielelläni turissut enemmän. Mutta kirjailija vaikutti sen näköiseltä, että halusi olla jo kotona. En ollut tästä mitenkään pahoillani, kirjailijat tuppaavat olemaan introverttia sakkia. En häirinnyt häntä sen enempää ja päästin hänet lähtemään.

Semmoinen on Jääskeläisen romaanituotanto, en tässä mene hänen novellikokoelmaansa, joka sekin on erinomainen. Hän on suosikkikirjailijoitani, ja tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Olen useampaan kertaan nähnyt unia, jotka ovat kuin suoraan hänen romaaneistaan. Kerranpa oli itse Jääskeläinen minun unessani. Oli eräs alkuperäiskäsikirjoitus romaanille, jota ei koskaan julkaistu. Koko Suomi oli sen perässä, ja sattumoisin haltuuni päätyi osa siitä. Olikohan niin, että itse Jääskeläinen antoi sen minulle. Ainakin tapasin hänet sattumalta kahvilassa ja kysyttyäni, onko näitä osia lisää, sain vain ovelan hymyn vastaukseksi. Kirjailijan poistuttua sain kimppuuni muutaman viettelevän naishenkilön, jotka avuillaan koettivat suostutella minut luovuttamaan käsikirjoituksen heille. Siihen uni taisikin loppua. Siitä on jo vuosia, joten en muista kaikkea. Parhaiten mieleen jäänyt uni tapahtui kuitenkin pari kuukautta Sielut kulkevat sateessa –kirjan luettuani. Se on itse asiassa yksi voimakkaimmista unista, joita olen koskaan nähnyt. Jo unessa muistan sanoneeni itselleni, ”tämä on kuin Jääskeläisen romaaneista”. En kerro siitä enempää, paitsi että heräsin itkien. Ja samalla tajusin, ettei sitä kohtausta ollutkaan missään Jääskeläisen kirjassa. Hitto, voin siis käyttää sitä ihan omissa tarinoissani!

Ottaen huomioon kuinka omaperäinen ja mielikuvituksekas kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen on, en ymmärrä miten hän ei ole saanut enempää huomiota. Kaiken järjen mukaan tämän kaverin pitäisi olla bestseller-listoilla, mutta todellisuudessa hän on sangen obskuuri nimi. Hänellä on oma fanikuntansa, johon minäkin kuulun. Mutta se ei ole suuren suuri, ja valtavirta pysyy kaukana. Suomessa ylipäätänsä on vaikea vakuuttaa kriitikoita tai suurta yleisöä normaalista poikkeavalla kirjallisuudella, varsikin jos se sisältää fantasia-aineksia. Jääskeläinen ei myöskään kirjoita genrekirjallisuutta, joten se saattaa mennä scifinörteiltä ohitse. Hän on väliinputoaja, hänelle ei ole löytynyt kotimaista ekologista lokeroa. Siksi onkin positiivista, että hänen esikoisteostaan on alettu kääntää useille kielille ja se on menestynyt Britanniassa kohtalaisesti. Ajattelin, että ”Sielut kulkevat sateeessa” –romaani olisi viimeistään taattu menestys, mutta ei. Olen ostanut hänen uutuuskirjansa aina ”Harjukaupungin salakäytävistä” asti, ja olen seurannut mielenkiinnolla, kuinka kirjat on otettu vastaan. Ja joka kerta olen saanut pettyä, mitään suurta meteliä ei ole syntynyt. Vaikka ”Sielut” on Jääskeläisen kunnianhimoisin teos ja uskoin sen räjäyttävän pankin, ei niin käynyt.

Herra Jääskeläinen teki pari päivää sitten kiintoisan tempun julkaistessaan viimeisimmän romaaninsa ilmaiseksi E-kirjana. Lisäksi pari hänen muutakin teostaan on saatavilla euron alehintaan. Joten nyt – sinä – joka et ole Pasi Ilmari Jääskeläisen erinomaisia kirjoja lukenut, tässä on tilaisuutesi. Lataa ja lue. Ja sitten osta kovakantinen. Minultakin löytyy kaikki kirjat novellikokoelmaa lukuun ottamatta.  Lataa ja lue tai osta ja lue. Kovakantinen on aina paras, E-kirjaa voit lukea vaikka maistiaisena. Tämä kirjailija totisesti ansaitsisi enemmän näkyvyyttä, antakaa sitä hänelle. Jos minä päättäisin, kustantaisin miehelle merenrantahuvilan ja taiteilijaeläkkeen, jottei hänen tarvitsisi päkistää äikänmaikkana ja kirjat syntyisivät nopeammin.

Seuraavaa kirjaa odotellessa. Mistä puheen ollen, olen utelias sen suhteen. Yksi tie on nimittäin ”Sielujen” myötä kuljettu loppuun. Enää ei voi panoksia kasvattaa, mittarit ja skaalat paukkuivat sellaisella tavalla, ettei sitä voi ylittää. Jos tästä vielä yrittäisi laittaa isomman vaihteen, koko kirja romuttuisi, eikä lopputuloksesta saisi enää kukaan mitään selvää. Se olisi neljännen ulottuvuuden kirjallisuutta, jota ei voisi kuolevainen ymmärtää. Joten luulenpa seuraavan kirjan olevan maanläheisempi. Ei maanläheinen aivan perinteisessä merkityksessä, mutta hieman vähemmän ylitseampuva. Ja mainittu adjektiivi ei ole tässä yhteydessä moittiva, ”Sielujen” pitikin olla ylimapuva. Se vei loogiseen päätepisteeseen sen, minkä ”Lumikko ja yhdeksän muuta” aloitti. Nyt on aloitettava maan pinnalta, ja odotan innolla loppuraporttia.

2 kommenttia:

pazi-i-j kirjoitti...

Kiitos tästä, oli elähdyttävää lukea näin pitkä ja analyyttinen teksti. Inspiroi tämän neljännen romaanin kanssa kun tietää että jossain diggaillaan lopputuloksista.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hoo, itse maestro paikalla! Kiitos kommentistasi.

Täällä odotellaan neljättä romaania uteliaana. Oletan, että se tulee olemaan jotain hieman hillitympää ja lyhyempi kuin edellinen. "Sieluista" ei oikein voi pistää isommaksi ainakaan.