Arjen Lucassen - Muusikoiden aatelia

Toissapäiväinen postaus johtaa mutkaista aasinsiltaa tähän kirjoitukseen. Mainitsin missanneeni ainutlaatuisen tilaisuuden nähdä yhden suosikkimuusikoistani livenä, herra Arjen Lucassenin. Kuka siis on tämä kaksimetrinen hippi? Hän on hollantilainen progemuusikko, syntyi 1960 ja tunnetaan parhaiten Ayreon-projektistaan. Hän on verrattain iäkäs, kuudetta kymmenettään elävä, mutta edelleen tuottelias muusikko. Hänen uransa käynnistyi tosin kauan ennen Ayreonin syntyä, jo teini-iässä syntyi päätös musiikille omistautumisesta. Monien nuorien tavoin hän tarttui 15-vuotiaana kitaraan opetellen "Smoke On The Waterin" riffin yhdellä kielellä. Ääni ja vimma veivät mennessään, koulussa kiinnosti enemmän oman bändin kanssa fiilistely kuin opiskelu. Sellaiset yhtyeet ja muusikot kuin Pink Floyd, Rush, Beatles, Led Zeppelin, Jethro Tull ja Andrew Lloyd Webber muiden muassa muodostivat hänen käsitystään hyvästä musiikista ja myös sanelivat suunnan hänen tulevaisuuden ambitioilleen.

Arjenin ensimmäinen vakava yritys luoda uraa oli hänen liittymisensä maanmiestensä muodostamaan tukkametalliyhtyeeseen, Bodineen vuonna 1982. Hänen kitaransoittotaitonsa vakuuttivat muut ja seuraavat neljä vuotta kuluivat levynteon ja keikkailun merkeissä, kunnes tuli aika vaihtaa toiseen tukkametallibändiin. Hänet otettiin Vengeancen (myös hollantilainen bändi) jäseneksi ja siitä alkoivat Arjenin villit vuodet. Eli perus rock’n’roll-elämää, joka merkitsi jatkuvaa kiertämistä, juhlimista, kiertämistä, juhlimista ja joskus levyntekoakin. Huolimatta siitä, ettei pitkässä juoksussa viihtynyt bändissä, Arjen hoiti keihäsmiehen pestinsä bändin hajoamiseen asti. Kiertue-elämässä oli omat viihdyttävät puolensakin, mutta samojen kappaleiden soittaminen illasta ja vuodesta toiseen ja ainainen biletys eivät oikein sopineet hänelle. Vaikka hän piti yhtyeensä musiikista, oli sen ilmaisu sittenkin rajoittunutta. Hän yritti laajentaa bändin musiikillista repertuaaria ja toi viimeiselle levylle mukaan syntetisaattoritkin, mutta kompromisseja tehtiin liikaa. Vuonna 1992 bändi teki jäähyväiskiertueen ja pani pillit pussiin. Arjen, joka oli viimein omillaan, pani saman tien hösseliksi ja julkaisi 1994 sooloalbumin ”Pools Of Sorrow, Waves Of Joy”. Levy oli eklektinen sekoitus mitä erilaisimpia tyylejä ja floppasi radiosoitosta huolimatta. Hänellä oli ollut liikaa intoa ja liian vähän suuntaa. Epäonnistuminen kaiveli mieltä ja Arjen teki päätöksen laittaa kaiken yhden kortin varaan: seuraavaan levyyn hän heittäisi kaiken peliin, tiivistäisi kaiken mitä hän rakastaa musiikissa. Syteen tai saveen, lopputulos määrittelisi hänen uransa suunnan tai tekisi siitä lopun.

Vuonna 1995 hänellä oli sitten käsissään ajan oloihin nähden käsittämätön konsepti, progressiivinen rock-ooppera nimeltään ”Ayreon – The Final Experiment”. Useimmat levy-yhtiöt näyttivät Arjenille saman tien ovea, nythän oli grungen ja hip-hopin valta-aika. Reaktiot olivat huvittuneita ja torjuvia, kunnes löytyi se yksi levy-yhtiö, joka ymmärsi herra Lucassenin potentiaalin. Ja kuinkas sitten kävikään, levy alkoi odottamattomasti menestyä. Epäonnistumaan tuomittu projekti alkoi todella myydä, ja kysyntä kasvoi. Ihmiset halusivat lisää, ja yhdeksi albumiksi tarkoitettu projekti laajeni koko uran jatkuvaksi tarinaksi. ”Final Experimentia” seurasi vaatimattomammin menestynyt ”Actual Fantasy”, mutta sen jälkeinen levy räjäytti pankin taas. ”Into The Electric Castle” on modernin progen kulmakiviä, ja b-luokan scifileffan juonella varustettu seikkailualbumi. Jo ensimmäisestä Ayreon-levyllä tapana ollut useiden vokalistien käyttäminen muuttui suunnitelmallisemmaksi, tiettyjen laulajien esittäessä tiettyä hahmoa. Tästä Ayreon tuli myös osaltaan tunnetuksi, levyillä vieraili tunnettuja laulajia ja instrumentalisteja kuten mm. Fish (ex-Marillion), Bruce Dickinson (Iron Maiden), Mikael Åkerfeldt (Opeth), Russel Allen (Symphony X), Floor Jansen (ex-After Forever, Nightwish), kitaristi Gary Wehrkamp (Shadow Gallery) ja synisti Jens Johansson (ex-Yngwie Malmsteen, Stratovarius). Listaa vierailleista muusikoista voi vilkuilla täällä.

Levyt seurasivat toisiaan, 1998 ilmestyneen ”Into The Electric Castlen” jälkeen on julkaistu viisi Ayreon-albumia, joista viimeisin 2013. Lisäksi Lucassen on tehnyt muita projekteja kuten suoraviivaisempaa metallia Star One-kokoonpanossa, tunnelmallisempaa Floyd-tyyliä Guilt Machinessa ja goottimeininkiä Steam Of Passionissa. Vuonna 2012 hän julkaisi ensimmäisen omaa nimeään kantavan soololevyn vuoden 1994 jälkeen. Ja maaliskuun lopulla julkaistaan Arjenin ja Anneke van Giersbergenin yhteisprojektin, The Gentle Stormin ensilevy, jonka merkeissä he tekivät duona akustisia keikkoja.

Itse törmäsin Arjen Lucassenin musiikkiin ensi kertaa syksyllä 2010. Kuulemani levy oli Star One-livealmbumi, jonka avausraita herätti välittömästi huomioni. Siinä yhdistyivät kaikki elementit, joista musiikissa pidän. Tuntui, että olin löytänyt kadoksissa olleen sukulaisen, jotain tällaista olin tiedostamattani etsinyt, mutten ollut käsiini saanut. Kyseinen kappale oli tämä (studioversio):

Pelkästään analogisilla syntetisaattoreilla rakennettu intro "Lift-Off" on musiikkia täydellisimmillään. Korvani olivat sulaa mehiläisvahaa, kusin hunajaa. Minä rakastan ja rakastan tuollaista saundia, se kuulostaa niin massiiviselta ja luo kaiullaan ison avaruuden tuntua, koko huone täyttyy ääniaalloista. Instrumentit on hyvin valittu, scifimäinen alkumelodia soitetaan Minimoogin tuottamalla siniaallolla. Melodia on tuettu synabassolla (mahdollisesti Minimoog, analoginen syntsa vähintään) ja Solina String Ensemblen kevyellä jousimatolla. Sama melodia vaihdetaan hennosta siniaallosta paksuun saha-aaltoon, jolla kuulijaa kohotetaan ylemmäs (kiinnittäkä huomiota myös taustalla tuikkiviin arpeggioihin). Kohdassa 0:31 käynnistyy lyhyestä juoksutuksesta toinen melodia, edelleen saha-aallolla tuotettuna (eri tavoin modifioitu, lähde Minimoog tai jokin toinen analoginen). Melodiaa stemmataan mellotronin kuoroäänillä, viimeistään siinä alkaa tajuntani hämärtyä. Tästä ei musiikki paremmaksi muutu, juuri tässä tiivistyy ”Sense of wonder”, jota lähes kaikesta taiteesta etsin.

Intro-osuus päättyy juhlalliseen sointuun, mistä musiikki liukuu varsinaiseen kappaleeseen nimeltään ”Set Your Controls”. Biisi polkaistaan käyntiin Deep Purplemaisella bluesrock-rifillä, jota Hammond A-100 ja kitara takovat yhdessä. Biisi kulkee jouhevasti retro-scifin merkeissä, lauletut osuudet muistuttavat minua jostain tyylistä tai bändistä, jota en osaa nyt paikallistaa. Kappaletta on koristettu muutamilla osuvilla sooloilla; 3:25 cembaloarpeggiota ja 3:55 kunnon Moog-juoksutusta. 5:16 Hammondin ja kitaran unisonina soitetut arpeggiot ja 6:17 Jens Johanssonin tavaramerkkisaundillaan soittama kelpo soolo. Intron ollessa täydellinen on loput kappaleesta viihdyttävää avaruusrallia; ”Space Metal” kuten albumin nimikin jo lupaa.

Olin siis melko lailla myyty Star One-albumista. Tutustuin seuraavaksi tietysti Ayreoniin ja sen moninaisiin muotoihin, olin löytänyt jotain juuri oikeaa juuri oikeaan aikaan. Vaikka Ayreonin konseptin voi nähdä juustoisena, ei musiikissa ole mitään idioottimaista tai alhaista. Se on paikoin kompleksista ja ennen kaikkea melodista ja monipuolista. Arjen Lucassenin parhaita ominaisuuksia on hänen korvansa hyville melodioille, harmonioille ja saundeille. Hän on taitava studiomies, joka ottaa instrumenteistaan ja vehkeistään kaiken irti. Hän käyttää ja myös soittaa vähän kaikkea, mikä osaltaan luo rikkautta ja vaihtelua äänimaailmaan. Arjen Lucassenin musiikki on täydellinen antiteesi kaikelle itsetarkoituksellisen primitiiviselle ja tasapaksusti tuotetulle kamalle kuten punkille ja grungelle. Ja mikä tärkeintä, hänelle kikkailu ei ole itseisarvo, vaan hänen kädenjäljistään kuultaa valtava rakkaus musiikkiin. Hän ei ole mikään suuri säveltäjä, mutta sitäkin suurempi musiikin rakastaja. Hänen konseptinsa ovat lapsellisia, mutta vilpittömiä. Lucassenin musiikissa on suuri sielu, hän on totisesti aikamme parhaita muusikoita.

Samaistun kaveriin myös henkilökohtaisella tasolla. Hän on kuvannut olevansa erakko, joka ei paljoa talonsa ulkopuolelle astu. Ayreonin menestys on taannut hänelle mahdollisuuden keskittyä vain säveltämiseen, minkä vuoksi hänen ei tarvitse uhrata aikaa kiertueille. Hän on scifinörtti, joka rakasti lapsena Star Trekkiä ja joka antaa nörttiytensä näkyä musiikissaankin. Arjen on uskaltanut luopua kaikesta turhasta keskittyäkseen olennaiseen, sellaista minä arvostan taiteilijoissa ja ihmisissä muutenkin. Sukulaissielu totisesti!

Hänen listansa omistamistaan syntetisaattoreista saa veden kielelleni:

Analog:
Hammond A100 & Leslie 122
Solina String ensemble
Mini Moog
Prophet 5
Oberheim OB 8
MKS 80 Roland Superjupiter
Juno 60
Arp Pro Soloist
Korg MS 20

Digital:
Roland JP8000
Roland JV1080
EMU Vintage Keys
Akai Sampler s5000
Kawai K4
Kurzweil 1000 PX
Nordlead 3

Arjenilla on tietty rutiini astuessaan studioon: hän polvistuu Minimooginsa edessä, ja ymmärrän kyllä miksi. Hän haaveili vuosien ajan sen saamisesta ja osti levyjäkin, jos sillä vain sattui kuulumaan kyseistä soitinta. Vasta liki nelikymppisenä hänen toiveensa toteutui, ja hän löysi oman Mooginsa. Hullu olisi se, joka ei varjelisi sitä aarteenaan.

Arjen ja juhlan musiikkia jo vuodesta 1995. Vain herra Lucassenilta, tutustu jo tänään. Et tiedä mitä olet missannut, osta levy, osta kaksi.