Hollantilaisesta hipistä pääsemme johdonmukaisesti tämänpäiväiseen
tekstiin, joka on ensimmäinen levyarvosteluni. Tai arvostelu ei ole välttämättä
mielekäs nimike, kritiikitön ylistys ja hekumointi ovat lähempänä totuutta.
Arjen Lucassen tähdittää ensimmäistä jaksoa, ja luonnollisesti aloitamme siitä
käänteentekevästä albumista, josta hänen uransa todella käynnistyi. Siis arvon
naiset ja herrat, valokeilassa tänään Ayreon – The Final Experiment.
Ayreon ei ollut Arjenin ensimmäinen yritys soolomuusikkona,
sitä edelsi Anthony-nimikkeen alla kulkenut albumi, jolla hän lauloi ja soitti
pääosan instrumenteista itse. Albumi oli sekava kasa eri tyylejä eikä
menestynyt. Tämä johti päätökseen tehdä yksi ja viimeinen albumi, joka olisi
juuri sellainen kuin hän haluaisi. Ei kompromisseja, jos se jäisi viimeiseksi
levyksi, olisi se ainakin komea loppu uralle. Tähän albumiin hän latasi kaiken
mitä osasi, yhdisti rakastamansa tyylit sulavaksi kokonaisuudeksi. Oli
uskaliasta edes yrittää rock-oopperan luomista tuona aikana, mutta se, mikä
tulee sydämestä, ei katso trendejä. Ja kenties ihmiset aistivat musiikin
vilpittömyyden. Kun laatu ja rehellisyys kohtaavat, sen huomaa. Ja siihen useat
menestystarinat perustuvat. Ei tuollaisella musiikilla toki MTV:en päästä,
mutta se ei ollut tarkoituskaan. Levy menestyi ja mahdollisti Ayreon-projektin
jatkamisen tulevaisuudessakin.
Levyn teko oli iso investointi, Arjen möi oman kämppänsäkin
saadakseen rahalliset resurssit kasaan. Albumilla hän käytti ensi kertaa
kosketinsoittimia suuressa mittakaavassa, Hammond-urut ja Minimoog ovat muun
muassa läsnä (viimeksi mainitun hän joutui vielä lainaamaan nauhoitusta
varten). Hän pestasi kasan laulajia ja instrumentalisteja sisältöä
laventaakseen, suurimman osan soittimista ja osan lauluosuuksista hän nauhoitti
kuitenkin omakätisesti (multi-instrumentalistin etuja). Ajatus useiden
laulajien käyttämisestä perustui haluun säveltää rock-ooppera, päällimmäisenä
innoittajana Jesus Christ Superstar. Mahtipontisen musiikin kruunaa vielä
scifiä ja fantasiaa yhdistelevä tarina sokeasta trubaduurista. Tarina on
kiehtova, vaikka sen ilmaisu ei ole kummoista; Arjen Lucassen ei ole koskaan
ollut kaksinen sanoittaja. Mutta väliäkö sillä, musiikki on aina etusijalla.
Ja seuraavaksi vuorossa koko jutun pihvi, käyn albumin läpi
kappale kappaleelta. Näin sitä mennään:
Mitä olisi fantasiatarina ilman eeppistä introa? Äänitehosteet
kuulostavat siltä kuin olisin saapunut keskelle tieteiselokuvaa, jo nuo
ensimmäiset suhinat kuullessani tiesin rakastavani tuota levyä. Tuskin kukaan
muu ymmärtää, kuinka hyvältä nuo retroscifistä tutut pulputukset ja
kilinät kuulostavat, ne asettavat tunnelman lähtöasemiin (yksityiskohta: ajassa
0:46 kohoava kuoronuotti on mannaa, musiikissa saisi olla enemmän tuollaista).
Kuuluu puhetta, kas, sehän on itse velho Merlin, joka kertoo meille missä
mennään: vuonna 2084 maapallo on tuhon partaalla, ja tiedemiehet ryhtyvät
viimeiseen yritykseen estääkseen tulevaisuutta tapahtumasta. He lähettävät
telepaattisia viestejä ajassa taaksepäin varoittaakseen ihmiskuntaa. Nuo
viestit vastaanottaa päähenkilömme - sokea trubaduuri - joka elää kuningas
Arthurin ajan Englannissa. Ja hän on Ayreon!
Hoplaa, johdannosta pääsemme itse musiikkiin, joka
räjäytetään eeppisellä fanfaarilla käyntiin. Kyllä nyt kelpaa, tämä levy tulisi
hemmotteleman minua ennennäkemättömästi. Prologin musiikillinen osuus on kooste
muun levyn teemoista erinäisillä instrumenteilla ja saundeilla varioituina.
2:00 jyhkeä Moog-basso ja kappaleen nro. 12 teema soitettuna sekä 2:35 prologin
päättävä muhkea fanfaari saivat minut viimeistään laukeamaan. Kuinka hitossa
loput albumista voisi enää vakuuttaa, kun jo intro on näin perkeleen hyvä?
Todellakin, tämä on parhaita aloituksia millekään levylle koskaan. Niin paljon
ja paljon inspiraatiota olen saanut siitä omiin tarinoihinkin ja kuvitelmiini.
Magnificent, bellissimo!
”Let us go back to…the dark ages”. Raita kaksi on levyn
ensimmäinen varsinainen kappale ja millainen kappale! Alkusanat johdattavat
tummaan ambient-osuuteen, jota on akustisella kitaralla ja syntetisaattoreilla
tyylikkäästi maustettu. Aivan mainiota, tästä ei atmosfääri parane, olen transsissa.
1:23 hiipivä ja tuulen lailla soiva synamatto ja hento siniaallon vihellys johdattavat
akustisen kitaran sointiin ja viimein ensimmäinen laulettu säe pääsee ilmoille.
Tämä on paras osuus biisissä, musiikin tiheyttä kasvatetaan koko ajan
(yksityiskohta 3:13: taustalla resonoiva matala synamatto on upea. Vittu, tässä
levyssä olisi esimerkki kaikille, kuinka tuottaa hyvä saundi). Pidän siitä,
kuinka teemamelodia soitetaan joka säkeen jälkeen matalammasta oktaavista ja
paksummalla saundilla. Viimein bändisoittimet iskevät kehiin ja tunnelma
muuttuu eri suuntaan. Tempo pysyy hitaana ja kuulemme kelpo Hammond-soolon,
joka muistuttaa 70-luvun progesta. Seuraa lyhyt kitarasoolo ja loppuun
kappaletta kohotetaan synabrassilla, kunnes musiikki katkeaa akustisen kitaran
dissonanttisiin säveliin.
Jumalaisen hyvä biisi, kaikki on kohdillaan. Tuotanto,
musiikki, laulajat vetävät täydet pisteet kotiin. Pidän siitä, kuinka tässä
yhdistyy vanhan progen saundi biisin alussa kuultuun elektronisen ambientiin.
Tämä on suosikkibiisini, itse asiassa se on yksi parhaita
biisejä ikinä. Matalat kuoroäänet pohjustavat musiikin, joka kuuluu albumin
raskaampaan osastoon. Pidän rytmistä, jota en suoraan sanottuna osaa kuvailla,
kuunnelkaa itse. Syntetisaattorin muutamaan venytettyyn nuottiin perustuva
alkuriffi johdattaa nopeasti ensimmäiseen säkeeseen, jonka esoteerinen melodia
iskee hermoihini täysillä. Laulaja Lenny Wolfin epätoivoisen sävyinen ääni
tukee tunnelmaa juuri oikealla tavalla, tuopa mukaan myös ripauksen Led
Zeppeliniä (yksityiskohta: säkeistön laulumelodiaa seuraa syntetisaattori
unisonissa. Pidän siitä, kuinka saundi tuplataan oktaavilla 0:43, se antaa
lisää musiikille. Moinen detalji voi kuulostaa mitättömältä, muttei ole. Joskus
kuuntelen syntetisaattoreita laulua enemmän, kyseinen kohta lumoaa minut aina.
Jos siis olet muusikko ja mietit kannattaako yksityiskohdan lisäys, niin voin
sanoa: kyllä kannattaa! Yksityiskohdat silloin, kun ne tuovat lisää eivätkä
hukuta muuta alleen, ovat aina rikkautta. Rakastan yksityiskohtia musiikissa
yli kaiken. Detaljeja, detaljeja lisää.). Kertosäkeistö on tehty dialogin muotoon,
solisti ja naislaulaja vuorottelevat. Kitarasoolo on paras koko levyllä, juuri
oikea saundi ja oikeat sävelet. Kunnon kaiku ja eksoottinen skaala takaavat
mystisen lopputuloksen, tällainen ruokkii mielikuvitustani. Viimeisen kertsin
myötä pääsemme loppuosuuteen, joka koostuu syna- ja kitarasooloilusta. Kunnon
tiluttelua, paras kohta alkaa 4:12. Biisi paketoidaan lyhyellä kitarasoololla
tilavan kuorosaundin säestämänä ja loppuun iskevä kadenssi.
Kyllä lähtee, täydet 5/5. Esoteerisen tunnelmansa vuoksi tämä
on oivaa materiaalia tietyntyyppiseen fantasiointiin ja ruokkii hyviä ideoita.
Yhdistelmä Led Zeppelinmäistä sointia loppuosion progressiivisempaan
sooloiluun.
Nyt on vuorossa hidastuminen, seuraa syntikoilla tuotettu
sinfoninen alustus. Tunnelma on odottava, jotain on selvästi tapahtumassa.
Synat hiljenevät, ja torvet töräyttävät keskiaikahenkisen melodian. Tämä
meneekin hilpeämmissä tunnelmissa, biisi rakentuu hitaasti akustisen kitaran ja
sähkiksen vuorotellessa, selvää progea siis (yksityiskohta: 2:06 akustisen
kitaran soinnut tuplataan syntikalla, mikä luo kiintoisan efektin). Kaikki
hiljenee hieman, ja mellotronihuilut ilmoittavat uuden teeman. Akustinen kitara
ottaa komennon ja ensimmäinen säkeistö käynnistyy. Biisi soljuu eteenpäin
säkeiden ja kertosäkeiden seuratessa toisiaan, kunnes se alkaa polveilla ja
rönsyillä. 6:44 saavumme ilmeisesti keskiaikaisille markkinoille, väkijoukot
käyvät hurjina. Keskiaikamelodia toistetaan ja biisi saa uuden käänteen temmon
kiihtyessä. Seuraa urkuja, kitarasooloja, synasooloja. 8:36 bassoloolo vetää
koko homman rokiksi, seuraa kitararevittelyjä sekä 8:54 jumalaisen hyvä
Moog-soolo. Melkoista hurlumhei-ravia, mutta minä innostun. 9:52 sitten
ikävästi latistaa koko biisin, tämä lienee ainoa kertakaikkinen virhe levyllä.
Raskas metallikohta leikkaa aivan tyhjästä, se ei sovi biisiin. Se kuulostaa
hupsulta ja olisi voitu korvata järkevämmällä ratkaisulla.
Hyvä biisi, koko levyn pisin. Intro on hienosti rakennettu,
ja biisi kehittyy hitaasti mutta varmasti. Paljon prosessoitavaa korville,
hyviä sooloja ja saundeja. Loppu hieman pilaa biisiä, mutta se ei ole onneksi
liian pitkä ja sen voi skipata tarpeen vaatiessa. Parhaimmatkaan levyt eivät
ole vailla epätäydellisyyksiä.
Tunnelma rauhoittuu riehakkaan riehumisen jälkeen. Akustinen cembalolla, poikkihuilulla ja
pizzicato-jousilla säestetty laulu maalailee keskiaikaisia linnoja ja
prinsessoja. Tästä ei ole paljoakaan sanottavaa, pidän tästä kovin.
Tuotannollisesti taas erinomaista laatua, muheva kaiku kasvattaa sointia
(yksityiskohta: säkeistössä on laulussa kaikuefekti, kertsissä saundi on
kuivempi kontrastia luodakseen. Hyvä ratkaisu). Koska biisi on akustinen, on
saundi kuitenkin ilmava ja antaa pienen hengähdystauon ennen seuraavaa rallia.
Vuorossa on eeppistä menoa power-metallin kuuloisissa
merkeissä. Pääriffi on jyhkeä fanfaari, yhtään vähäeleisempi ei olisi
kelvannut. Laulajan ääni muistuttaa 80-luvun hyvistä puolista ja cembalolla
ryyditetty säkeistö on ehtaa ritariromantiikkaa. Säkeistöt ja kertosäkeet
tulevat ja menevät ja 2:30 pääsemme C-osaan, jossa tunnelma hieman asettuu
(yksityiskohta: 2:54 tuo pienen pieni huiluosuus on todellinen kirsikka kakun
päällä, ilma sitä biisi olisi hivenen huonompi). 70-luvun henkeä noudatteleva
pieni urkusoolo ja akustista kitarointia, kunnes jouset saattelevat pääriffin
myötä takaisin ratsun selkään. Vielä yhdet rymistelyt ja biisi on paketissa.
Tämä valittiin aikoinaan singlebiisiksi levyltä, enkä
ihmettele miksi. Suoraviivainen kappale, mutta eeppinen ja melodinen. Juuri sopivaa taustamusiikkia Prinssi Peloton
-sarjakuviin.
Ja jälleen tunnelma rauhoittuu akustisissa merkeissä.
Alkunäppäily muistuttaa Pink Floydin biisistä ”Good Bye Blue Sky”, ja muutenkin
koko on kuin toiselta vuosikymmeneltä. Rakastan sitä kuinka säkeistön
lauluosuuksia on prosessoitu reilulla flanger-efektillä, kunnes kertosäkeessä
ääni yllättäen laajenee ja täyttää koko tilan. Yksi todiste herra Lucassenin
tyylitajusta ja tuotantokyvyistä, tämä biisi on yksi parhaiten saundaavia koko
levyltä. Lyhyt makupala, mutta melodinen ja rauhallinen (yksityiskohta: tykkään
taustalla ujeltavista syntikkaäänistä kuten kohdassa 1:23, todella
sympaattisia).
Hieno biisi kautta rantain, 5/5.
Yksi levyn kohokohdista, tässä tunnelma nousee jälleen
huippuunsa. Syntikkapulputukset saavat seurakseen yksinkertaisen, mutta vitun
hienon kuuloisen melodian. Taustalta hiipii kiivaasti sykkivä synabassso melodian
häipyessä pois kuuluvista. Jouset liittyvät mukaan ja säkeistö käynnistyy.
Hieman kuin kuiskien tai pelokkaasti lauletun säkeistön taustalla kulkee
synabrassin soinnut, jotka sopivat tähän täydellisesti. Kuinka taaskin onnistui
löytymään juuri oikeanlainen ääni? Tämän miehen on pakko olla nero, vaikka hän
sen itse kiistääkin. Jouset vaihtavat dissonanssiin (yksityiskohta:
vokoodereilla lausuttu ”computer” saundaa makeesti, kompjuutöö) ja
naislaulaja astuu ääneen. En tiedä miten hänen ääntään on prosessoitu, mutta se
luo mielikuvan vastatuuleen huutavasta ihmisestä. En tiedä miksi, mutta silti
se kuulostaa. Kuin joku huutaisi tuuleen. Bändisoittimet lyövät sisään ja
musiikki muuttuu astetta raskaammaksi. Näissä merkeissä se rymistelee loppuun
asti, kitarat ja syntikat ovat kerrostettuna massiiviseksi valliksi.
Tämä oli yksi eniten vaikutuksen tehneistä kappaleista,
scifistinen saundi ja synkkä tunnelma ruokkivat aina mielikuvitustani. Juuri
tästä pidän tässä albumissa, se on yhdistelmä modernia ja vanhaa saundia.
Cembalot ja jousisoittimet ovat yhdessä syntetisaattoreiden kanssa.
Tämä biisi on hieman omituisempi. Se käynnistyy oikein
hitaasti, alkuun kuuluu vain konetuliaseiden tulitusta ja Hammond-urkujen matalaa
murinaa. Tähän liittyvät pian basson ja kitaran slide-tyylinen sointi.
Riffi muistuttaa minua taas jostain tutusta, mutta en osaa sanoa mistä. Laulut
ovat osittain puhelaulua, jossa kertoja kuvaa tulevaisuuden sotaa
(yksityiskohta: tykkään kuinka laulaja vetää kohdan 2:20, siinä on lyhyt hetki
magiaa). Tempo on laahaava, mikä sopii pahanenteiseen tunnelmaan, joka
naislaulajan komppaamassa kertosäkeessä muuttuu kaipaukseksi. Musiikillisesti tämä
on simppeli kappale, mutta erilainen muuhun albumiin nähden.
Hyvä biisi, vaikkakaan ei suosikkejani. Seuraa jouhevasti
edellisen kappaleen tunnelmaa, joskin vain hitaammassa temmossa.
Aaltojen liplatus johdattaa meidät riffiin, joka on silkkaa
Rushia. Kuorosaundia on liitetty oheen, tämä alkaa helvetin lupaavasti!
Säkeistössä laulun taustalla kulkee choruksella varustettu synamatto, joka
vaihtuu arpeggioon. Pidän tavasta, jolla tämän on laulettu, kertosäkeessä
toistetaan pääriffi. 2:54 seuraa pitkä osuus kitara-arpeggiota. Viimeinen
kertosäe saapuu ja biisi on paketissa (yksityiskohta: 4:43 tuo pieni
synamelodia on taas oikeassa paikassa. Kun biisi loppuu, odotan aina sitä. Ja
tietty myös kuorosaundia 4:49).
Tämä muistuttaa tyyliltään klassista progea. Alun pääriffin
saundi on tuontoarvoiltaan täyttä helmeä, en muista kuulleeni missään albumilla
viimeisen vuosikymmene aikana vastaavaa. Vaikka se ei välttämättä ihmeitä
vaadikaan, kuulostaa se paremmalta kuin ylikompressoitu scheisse.
Vuorossa taas hitaampi biisi, tämä alkaa kiinnostavalla
tavalla. Ohjelmoitu sekvenssi (yksityiskohta: tykkään siitä matalasta
saundista, aivan kuin suuren laivan runko kumahtaisi) johdattaa psykedeeliseen
tunnelmaan, tässä kuuluu 60-luku joka sävelellä. Kertosäe tosin muistuttaa
70-luvun musikaaleista, mikä ei ole yllätys Arjen Lucassenin musiikkimaun
tuntien. Tuotannoltaan hieman hillitympi, tämä ei lähde missään vaiheessa
todella paisumaan isoksi. Akustiset kitarat, sähkökitarat ja mellotron soivat
nätisti. Pidän noista harmonioista, joita kuuluu esim. 2:55.
Tämä kappale on ehkä vähiten suosikkini koko levyltä. Se ei
tarkoita, etten pitäisi siitä. Tämä on hyvä biisi ja seuraa tunnelmaa
sulavasti.
Nyt polkaistaan taas isompi vaihde päälle. Kaikuva riffi
synabrassin viitoittamana ja päälle massiivinen synabasso, taputtelen taas
käsiäni yhteen. Ja kuulkaas laulua, tältä kuulostaa vihainen velho. Tämä on
hauska biisi, tuo huumoria mukaan levylle. Kertosäe kuulostaa ritarien
kuorolta, ja sitten keskiaikafiilistelyä 1:18 (yksityiskohta: 2:45 alkava
loppuosio kuulostaa juuri oikealta, koska melodia on tuplattu pizzicatolla.
Juuri näin!).
Loppupuoliskon parempia biisejä, keskiaikavibansa ja
huumorinsa vuoksi hyvä esitys. Ja tuotantoarvot ovat taas kerran timanttia,
kuten aina.
Huilumelodia vie meidät traagisempiin tunnelmiin,
päähenkilöllemme on tapahtumassa jotakin. Tämä liikkuu jälleen vanhahtavissa
merkeissä, laulumelodiassa on jotain musikaalinomaista. Tykkään tuosta
saundinavihdoksesta 0:31 (yksityiskohta: 0:34 huiluluritus kiinnittää aina
huomioni, tärkeä kohta. Tärkeä, koska…en osaa kuvailla). 1:25 bändisoittimet
liittyvät musiikkiin ja atmosfääri kasvaa. Kitarasoolo, syntetisaattoreita ja
jousia, eli kaikki olennainen on kasassa. Lopun kruunaa vielä oopperalaulajan
lyhyt osuus, oikea mauste.
And now for something completely different. Kuten nimikin
antaa osviittaa, on tämä surullinen ja haikea pianokappale poikkihuilun kera.
Kohdassa 1:04 ääni hienosti kasvaa taustalle liittyvän synamaton tukemana,
kunnes se taas vähän hiljenee Minimoogin ottaessa huilun paikan. Upea kohta,
kaiutettu kanttiaalto soi taianomaisesti. Vaikka Moog on elektroninen soitin,
on aina hämmästyttävää kuinka orgaaninen ääni siitä lähteekään (yksityiskohta:
2:03 taustalle ilmaantuu mellotron omaleimaisella saundillaan täydentäen tämän
kauniin kappaleen soitinkirjon. Jos tämä olisi ollut vain pianolla vedetty,
lopputulos olisi ollut huomattavasti tylsempi. Ja rakastan muuten tuon
kaltaisia loppuja, joka tuosta 2:38 alkaa.).
Lopun biiseistä tämä on minulle kohokohta, Ayreonin
joutsenlaulu. Saundi on kohdillaan ja tämä seuraa tunnelmassa johdonmukaisesti
edellisestä kappaleesta. Tämä on Lucassenin yksi vahvuuksia, luoda soljuvasti
eteneviä albumeja.
Viimeinen kappale käynnistyy akustisella kitaralla ja siirtyy
pahanenteisemmäksi (yksityiskohta: 0:16 nuo kaksi nuottia ja äkillinen äänen
laajentuminen iskevät hienosti). Dynamiikka tässä kappaleessa on hyvin tehty,
hiljaisemmasta säkeistöstä siirrytään suureen ja mahtavaan kertosäkeistöön.
Kappale on tehty vuoropuheluksi Merlinin ja Ayreonin välillä, suuri kertosäe on
tietysti varattu mahtavalle velholle. 2:30 alkaa uusi osio, Ayreon on kuollut
ja Merlin katuu ratkaisuaan. Seuraa pitkä loppusoitto ja levyllä laulaneet
esittävät säkeen vuoron perään. 5:30 alkaa epilogi, joka koostuu satunnaisista
ja prosessoiduista sampleista ympäri levyä ja paikoillaan leijailevasta
kuorosävelestä. ”The outcome of the final experiment has now been placed in
your hands” sanoo Merlin ja kuulemme viimeiseksi vaimenevan seinäkellon tikitystä.
Lähtölaskenta tulevaisuudelle…
Kappale on sopiva levyn lopetusbiisiksi, pidin eniten
oikeastaan epilogiosuudesta. Sen saundi kiehtoi minua ja tykkään siitä kellosta
siellä lopussa, vaikka kyseessä on pikku yksityiskohta. Kaikki nuo pienet jutut
tekevät levystä kuitenkin täysiverisen tarinan ja jumalainen musiikki lennättää
mielikuvitustani. Siitä minä nautin.
Loppusanat:
The Final Experiment on parhaita olemasssaolevia levyjä ja
iso kulmakivi oman elämäni soundtrackissa. Tämä on objektiivisestikin katsoen
tärkeä albumi, se elvytti aikoinaan rock-oopperoiden perinteen. Se on
hallitusti rakennettu kokonaisuus eri tyylejä ja pettämätöntä korvaa hyville
melodioille ja saundeille. Toista samanlaista levyä ei ole tehty, edes Arjen
itse ei ole vastaavaan pystynyt. Tämä on hänen tuotantonsa kruunu, vaikka
helmiä hän on tämänkin jälkeen tehnyt. Levyllä on muutamia puutteita ja omasta
mielestäni parhaat biisit löytyvät alkupäästä. Yhtään huonoa kappaletta ei
albumilla ole, mutta loppuosio ei yllä samoihin ekstaattisiin sfääreihin kuin
alku. Mutta täydellisiä levyjä ei olekaan ja sellaisenaan tämä levy muodostaa
erinomaisen kokonaisuuden, jonka mielellään kuuntelee alusta loppuun.
Progressiivisen rockin klassikko, hyvän musiikin kulmakivi. Mahtava albumi.
EDIT. Unohtui mainita, että rakastan albumin kansitaidetta. Yksi hienoimpia kansia koskaan, värit ovat juuri oikein. Syvänsininen meri, yksinäinen linna ja punainen taivas. Silmä on ehkä vähän outo yksityiskohta, mutta tarkemmin ajatellen kyllä sopii.
EDIT. Unohtui mainita, että rakastan albumin kansitaidetta. Yksi hienoimpia kansia koskaan, värit ovat juuri oikein. Syvänsininen meri, yksinäinen linna ja punainen taivas. Silmä on ehkä vähän outo yksityiskohta, mutta tarkemmin ajatellen kyllä sopii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti