Poliittisista vihollisista

Valtakunnanääliö Tiina Rosenbergin ja poliitikko Oras Tynkkysen keskustelutuokio radiossa on herättänyt huvittuneita reaktioita, eikä ihan syyttä. Taas näemme yhden suvaitsevaisen osoittamassa suvaitsemattomuuttaan ja äärimmäistä absolutismiaan. Juuri Rosenbergin kaltaiset panevat kynät sauhuamaan teloituskäskyjä allekirjoittaakseen, jos vain pääsisivät valtaan.

Luonteenpiirteet sikseen, tajusin nimittäin että Rosenbergillä on kuin onkin pointti. Hän korosti kahta asiaa: sitä, ettei kompromissi voi olla politiikan lähtökohta, ja ettei liian erimielisten kanssa kannata keskustella. Eihän tuohon voi muuta kuin nyökytellä hyväksyvästi. Lähtökohtana ei voi olla kompromissi, vaan omien tavoitteiden ajaminen. Rosenbergkin tajuaa, että käytännön politiikka johtaa joka tapauksessa kompromisseihin, joten niihin ei pidä varta vasten tähdätä. Erimielisten - sikäli kuin he edustavat aivan toista laitaa - kanssa käyty keskustelu on ajanhukkaa. Oras Tynkkynen taas korosti sovinnollisuuden merkitystä ja puheyhteyden säilyttämistä kaikkiin. Tynkkysellä vaikuttaisi tässä kohtaa olevan kuitenkin väärinkäsitys, jonka yritän selittää.

Mitä tulee yksityiselämään ja arkipäivän kanssakäymiseen ihmisten kanssa, ovat sovinnollisuus ja hyvä käytös välttämättömiä. Tunnen monin eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Itse asiassa oikein kukaan ystävänikään ei jaa kaikkia ajatuksiani, kukaan ihminen tuskin jakaa. Tämä ei silti ehkäise mielekästä kanssakäymistä, ideologiset erot eivät paljoakaan ystävyydessä paina. En välitä siitä, onko joku feministi, kommunisti vai randilainen objektivisti. Tärkeintä on se, ettei ole kusipää ja kusipäitähän löytyy joka aatesuuntauksesta. En voi olla kaikkien kaveri, mutta lähtökohtaisesti pyrin tulemaan jokaisen kanssa toimeen. Edellä sanomani on itsestäänselvyys, mutta tähdennän sitä pointtini vuoksi.

Poliittisessa päätöksenteossa eivät nimittäin vallitse samat periaatteet kuin arkielämässä. Osoittaa poliitikolta hyvää asennetta, mikäli tulee juttuun erimielistenkin kanssa. Mutta tällä ei ole paljoa tekemistä päätöksentekoprosessin kanssa, jossa sovitaan koko valtakuntaa koskevista asioista. Arkielämässäsi ei mielipiteilläsi ole väliä, pystyt pelaamaan pingistä sellaisenkin kanssa, joka on jokaisesta poliittisesta kysymyksestä eri mieltä kanssasi. Mutta kuinka voit tehdä päätöksiä tällaisen ihmisen kanssa? Jos mielipiteet ja arvot ovat vastakkaiset, onko edes kompromissi mahdollinen? Monilla liberaaleilla (eli vihreillä ja vasemmistolaisilla) tuntuu olevan sellainen käsitys, että kaikki erimielisyydet ja vastakkainasettelut ovat ratkaistavissa. Jos poliittinen vastustajasi on mukava ihminen, teet johtopäätöksen, että voit automaattisesti päätyä yksimielisyyteen hänen kanssaan. Moinen harha johtuu vain kyvyttömyydestä tehdä eroa yksityiselämän ja politiikan välille, kuten olen edellä kuvannut.

Koko poliittisella kentällä tulisi sisäistää poliittisen vihollisen käsite. Se tarkoittaa sitä, että tietyn rajan jälkeen erimielisyydet nousevat ylittämättömiksi. Se tarkoittaa, ettei tietyn pisteen jälkeen ole saavutettavissa yksimielisyyttä ja siksi myös keskustelun jatkaminen on turhaa. Arvojen ollessa liian etäällä toisistaan, pienin yhteinen nimittäjä redusoituu yhdentekevään seikkaan, mikä ehkäisee mielekkään päätöksenteon. Siksi liberaalien keskustelua ja yhteisymmärrystä korostavasta hengestä olisi tässä suhteessa päästävä eroon. Tämä ajattelu nimittäin heijastui viimeisimmässä hallituksessamme, joka koostettiin hyvin erilailla ajattelevista puolueista ja ihmisistä. Olemme nyt nähneet, mihin tämä tie vei; tuloksena oli halvaantunut ja kyvytön hallitus, emmekä halua kulkea samaa tietä uudelleen.

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa, ettei poliittinen vihollinen ole sama asia kuin totaalinen vihollinen. Jos joku onkin poliittinen vihollisesi, sen ei tarvitse merkitä välirikkoa. Voit suhtautua tai oikeastaan sinun on syytä suhtautua vastustajaasi kunnioituksella. Voit viettää iltaa tai käydä lenkillä poliittisen vihollisesi kanssa. Jos hyväksyy eron yksityisen ja poliittisen välillä, hyväksyy myös tämän – ehkä hupsulta kuulostavan – tilanteen (ajatus vihollisen kanssa veljeilemisestä tuntuu epäintuitiiviselta, mutta ”poliittinen vihollinen” on vain sana, jolla on spesifi merkitys). Tiina Rosenberg edustaa taas totalitaarista ajattelutapaa ja siinä tulee ero hänen ja minun välille. Hänelle erimielisyys merkitsee totaalista vihollisuutta, toisen kanssa ei kommunikoida missään tilanteessa. Hän sanoo ”herranjumala”, kun kuulee Oras Tynkkysen tulevan juttuun Jussi Halla-ahon kanssa. Katsokaas, Halla-aho edustaa Rosenbergille absoluuttista pahaa, jonka kanssa ei vain voida tehdä päätöksiä, vaan joka tulee aktiivisesti eristää ja ehkä jopa tuhota yhteiskunnasta.

Kultainen keskitie, sanon minä. Yhteistyöllä on rajansa, ja vastapuolen kanssa keskusteluun käytetty aika on usein ajanhukkaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi laittaa itsensä ihmistapojen ulkopuolelle. Arkielämään kuuluvat käytöstavat ja toisten kunnioitus, vaikka jälkimmäinen ei Rosenbergin kaltaisten osalta luonnistukaan. Kunnioitus on nimittäin mahdollista vain molemminpuolisena.

EDIT. Kannattaa lukea Mika Keräsen kirjoitus samaisesta teemasta.