Jahaas, vuosi on siitä kun blogin avasin, näin se aika
kuluu. Perustukset laskin jo aiemmin, mutta päivittämisen aloitin viime vuoden
marraskuussa. Alusta asti olivat kirjoitukseni eklektistä haahuilua aiheesta
toiseen, eikä suuntaa meinannut löytyä. Näin vuoden jälkeen voin tyytyväisenä
todeta, että sitä suuntaa on aivan yhtä vähän kuin alussakin. Lukijoita on
kertynyt tästä huolimatta matkan varrella muutama, mistä olen iloinen.
Kommenttejakin tulee tuon tuosta, joskin varsinaista palautetta blogista kokonaisuudessaan
ei ole juuri tullut. Haluaisinkin kuulla, miten tällainen aiheesta toiseen
poukkoilu ihmisistä tuntuu, onko se kiinnostavaa vai rasittavaa? Tekstien
lukijamääristäkin voi toki päätellä yhtä sun toista; itseäni kiinnostavat
pakkomiellekirjoitukset saavat vähemmän lukijoita kuin raflaavat
mamukirjoitukset. Ei tässä sinänsä mitään, hieman ennalta-arvattavaa vain.
Blogiini on saavuttu kaikennäköisillä hakusanoilla, joista
kuitenkin korostuu alapääosasto. Muutamia esimerkkejä:
vaimo nuoletti
himokas opettaja
Anoin miehelle pillua (kryptisyydessään kiinnostava; onko
kyseessä typo vai tarkoituksellinen ilmaus?)
runkkaus pukkari
munaton mies unessa
runkkareiden aika
Muita esimerkkejä:
unilaakson turinat
överiä haaveilua
pakonomainen haaveilu
asmr
kihelmöintiä päälaella
hakaristi
mikä pakkomielle on nykiä itseään
korppi on oikeus
matti nykänen vs lauri karhuvaara
matti nykänen vs lauri karhuvaara
Kestosuosikkeja hakusanoista ovat haaveiluun ja blogin nimeen liittyvät, niitä tupsahtelee tuon tuosta. Natsiaiheisia on yllättävän vähän,
vähemmän kuin toivoisin näkeväni. Lähinnä se on sitä wanhaa tuttua "hakaristiä".
...
Vaikea on sanoa näin kirjoittajana, onko teksteissäni
tapahtunut lainkaan evoluutiota. Alkuaikojen tekstejä on vaikea lukea tai edes
silmäillä, mutta vahva vuodatuksenomaisuus niissä korostuu. Se oli luultavasti
sitä vaihetta, kun höyrykattilan paine oli suurimmillaan ja sen oli vain
purkauduttava johonkin; se mitä tuli ulos tuli kenties kaoottisemmassa ja
hysteerisemmässä asussa kuin sen jälkeen. En tosin väitä, että tekstini
olisivat muuttuneet radikaalisti. Varsin nopeassa tahdissa ne edelleen syntyvät,
enkä panosta liikaa muotoon ja kieliasuun. Tiettyä standardia pyrin
luonnollisesti pitämään yllä ihan siksikin, että kynä ei pääsisi liikaa
tylsistymään. Blogi ei ole kuitenkaan se päätavoite, vaan kirjojen
synnyttäminen.
Sitä mukaa, kuin on kirjoituksia tänne tullut ulos, ovat
myös ajatukseni tietyistä aiheista päässeet jäsentymään. Jossain asioissa ne
ovat myös muuttuneet. Harvoin kirjoitukseni ovat lopullisia julistuksia siitä,
mitä asiasta ajattelen. Enemminkin niihin tulisi suhtautua ajatuskokeina ja
tiettyjen mielentilojen heijastumina. Ne syntyvät tasan tietyssä tilanteessa ja
ajassa, ja siksi jotkut tekstini tuntuvat jo lähes oudoilta, ”minäkö tuon
kirjoitin”? Esimerkiksi feminismiä tulin käsitelleeksi varsin paljon ja huomaan
asenteeni jo muuttuneen sitä kohtaan. Mielipiteeni siitä on toki edelleen sama:
se on roskaa. Mutta huomaan projisoineeni aiheeseen sellaista vihaa, mikä on
kenties liittynyt enemmän itseeni kuin feminismiin. Joistakin teksteistä
paistaa kaiken järkevänkin puheen alta itsesääli ja suuri viha; minua on
selvästi vituttanut todella, todella paljon. Naisettomuudesta kumpuava raivo on
ollut helppoa fokusoida yhteen kohteeseen ja viholliseen, joka näytti olevan
syypää ongelmiini; vaikka kaiken aika rationaalisesti tiedostin olevani viime
kädessä itse vastuussa tilanteestani, oli sitä lähes mahdotonta hyväksyä
tunnetasolla. Olen kuitenkin alkanut todella ymmärtää, että naisettomuuteni on
oma valinta eikä mitään pakkoselibaattia, josta miesasiamiehet usein puhuvat,
todella ole. Jos naista ja parisuhdetta kaipaan, on se lopulta vain ja
ainoastaan itsestäni kiinni. Joo, luonteeni ei ehkä ole sopivin
naistenmetsästykseen ja ihmissuhdepeleihin. Mutta se tarkoittaa vain suurempaa
ponnistelua omalta osaltani, simple as that. Kukaan ei tuo minulle saavutuksia
tarjottimella. Mitä ”saavutus” ilman kamppailua edes tarkoittaisi, ei sellaista
olekaan. Tämän kaiken tajuaminen on vähentänyt vitutustani huomattavasti. Kun
kyse ei ole avuttomuudestani vihollisen armoilla, kyse on valinnasta. Minä elän
tavallani, koska tahdon sitä. Se on joko tai; parisuhteen tavoittelu tai
kirjoittaminen, en voi jakaa voimiani molempien kesken. Kirjoittaminen
merkitsee uhrausta ja näin olkoon. Jos joskus mieleni muuttuu, on asia omassa
kädessäni. Toki minua vituttaa aika ajoin edelleen ja raskaasti, en pääse
vihastani ja sapestani eroon noin vain. Mutta yritän kanavoida tämän energian
luovaan työhön surkuttelun sijasta.
Feminismin ryöpytyksen ohella käsittelin alkuaikoina myös
Venäjää, johon en ole sen jälkeen oikeastaan palannut. Venäjä-teksteihini olen
edelleen varsin tyytyväinen, niitä oli helpompi kirjoittaa selkeällä mielellä
vähäisemmän tunnelatauksen takia. Kyseisen maan tilanne, eivätkä mielipiteeni
ole ratkaisevasti muuttuneet, joten en tällä hetkellä keksi lisäraportoitavaa. Mielenterveyteen
ja psykologiaan liittyvät aiheet ovat olleet myös yksi tärkeä lanka läpi
blogini. Näiden suhteen on asenteeni muuttunut kenties eniten. Esimerkiksi
HSP-teema eli erityisherkkyys sylettää minua. Kaiken kun pitää olla niin erityistä
nykyään. Oikein HSP, mitä muuta hienoa olitkaan? Kun googlaa aiheesta, päätyy
kaikenkarvaisiin lässyttäviin artikkeleihin herkkyyden rikkaudesta ja muuhun
self-help –roskaan. Eikö voitaisi puhua vain herkkyydestä? Kyllä, olen herkkä
ja siinä se. Käytännössä se tarkoittaa, että olen hermoheikko työn vieroksuja.
Onhan herkkyydessä puolensa, mutta enpä ole esimerkiksi empaattisuudestani
huolimatta useinkaan auttamassa ihmisiä ensimmäisinä. Kyllä olen joskus
kastematoja tien varrelta pelastanut, mutten ihmisiä. Mitä hyötyä siis todeta
olevansa empaattinen ja voivansa samaistua ihmisiin, jos ei todella tee heidän
eteensä mitään. Minä elän varsin itsekästä elämää. Vietän leijonaosan ajastani
omissa maailmoissani, enkä juuri piittaa kenestäkään. Muuan ystäväni sanoi
vuosia sitten, että toverit ovat tärkein asia hänelle. Itse ajattelin, että
tärkeintä on mielikuvitus eivätkä toiset ihmiset. Eipä ole siis herkkyydessäni
juuri mitään ihannoitavaa eikä mitään erityistä. Elän abstraktioiden
maailmassa, jossa todellisilla ihmisillä ja heidän elämillään ei ole juuri sijaa.
MBTI:n kanssa minulla oli hetken pakkomielle. Minua
miellytti sen sisäinen logiikka ja systemaattisuus. Kun lisäksi tyypit
vaikuttivat vastaavan suht hyvin reaalimaailman kanssa, oli helppoa ajatella
että ”tämähän toimii”. En kuitenkaan enää jaksa ajatella asiaa juuri. Aiheelle
omistautuneet foorumit ja ekspertit ovat ikävällä tavalla haudanneet päänsä
systeemin syövereihin ja peilaavat koko maailmaa typologian kautta. Sellainen
on paitsi harhaista myös rasittavaa. Ihmisen mieltä ei voi typistää joihinkin
intromortti-ekstrovertti –akseleille tai kognitiivisin funktioihin. Ei, etteikö
mitään vastaavuutta löytyisi. Mutta typologiaa ei kannata ottaa liian
vakavissaan, enemmän sillä on viihdearvoa; esimerkiksi fiktiohahmojen
tyypittely käy mukavasta huvista ja huomaan edelleen analysoivani elokuvia ja
sarjoja katsellessani hahmojen toimintaa ja asenteita typologian läpi. Siinä
onkin MBTI:n käyttöarvo. Työelämään tai muuallekaan ei tällaista kevyttä hömppää
pitäisi missään nimessä tunkea sen enempää kuin musteläiskätestejä, jotka ovat vielä
pahempaa hömppää.
Neuroottisuus on toki edelleen validi kategoria ja kuvaa
minua varsin hyvin. Siihen ei liity mitään glooriaa, jota jotkut psyykkisistä
häiriöistä hakevat. Neuroottisuus on vain skeidaa ja suurin tulppani kaikelle
luovuudelle. Voi olla, että se on osaltaan ruokkinut tiettyä luovuutta jo
edesmenneessä basillifobiassani ja vainoharhoissani; ne nimittäin johdattelevat
varsin mutkikkaisiin ja uskomattomiin päättelyketjuihin, joissa on kuitenkin
vissi logiikka mukana. Mutta ei se silti mukavaa ole, eikä yhteen ajatukseen
jumittuminen vie mihinkään suuntaan. Neuroottisuuden alalajina oleva
pakonomainen haaveilu on myös kaksipiippuinen juttu; haaveilu itsessään on
eräänlaista luovaa toimintaa, mutta vain ajatuksen tasolle jäädessään se ei
konkretisoidu miksikään järkeväksi vaan on pahimmillaan silkkaa ajanhukkaa ja
tyhjäntoimittamista.
...
Mamuilusta, islamista, kansallismielisyydestä, musiikista, elokuvista, runkkauksesta
ja ties mistä on tullut kirjoiteltua. Ei huolta, linja(ttomuus) jatkuu
tulevaisuudessakin. Hihassa on jos jonkinnäköistä juttua ja aihiota, sanomiset
eivät ole loppumassa kesken. Ekshibitionismia en ole viime aikoina juuri
harrastanut, mikä asiantila pitänee korjata. Kyllähän kaikkea kivaa löytyy
kun vain kaivelee.
Vessasanomien kanssa on ollut vähä näin ja niin. Sopivaa
draivia tuottaa sinne tekstiä ei ole oikein löytynyt, enkä oikein tiedä enää
mitä ajatella koko hommasta. Siellä on joitain hauskoja rivejä, mutta
useimmiten kaikki vaikuttaa vain hävettävän huonolta. Säkeet syntyvät tietyissä
mielentiloissa ja ajassa, enkä oikein itsekään osaa sanoa, mitä olen kullakin
yrittänyt sanoa. Sen jatkosta en osaa sanoa, ja eipä sillä juuri lukijoitakaan
ole. Se oli alusta alkaenkin oheistuote pikemmin kuin rinnakkaisjulkaisu. No,
aika näyttää…joka tapauksessa myös kiitos lukijoille ja blogikollegoille tähänastisesta taipaleesta. Pidetään voiman pimeän puolen lippu korkealla.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin toivotan tummaa alkanutta
marraskuuta.
5 kommenttia:
Ihan ok blogi ollut seurata tähän asti. Jos palautetta pitää antaa, niin toivon, että olisi enemmän kuvia ja videoita niissä raamatun pitkissä postauksissa, koska olen itse ns. visuaalinen oppija.
Minulle on sopinut se hyvin, että on vähän erilaista settiä. Tullut asmr:ää kokeiltua nimenomaan tätä kautta, vaikka blogistin mielestä varmaan väärinkäytänkin sitä...
Tämä blogi erottuu juuri noiden aiheiden takia maahanmuuttokriittisistä blogeista, se on paljon henkilökohtaisempi. Nuo kaikenlaiset paljastukset ovat kiinnostavia, välillä voi samaistua ja välillä sitten ei, mutta ainakin pääsee kurkistelemaan. Pitää myös arvostaa rohkeutta. Uteliaana odotan lisää ekshibitionismia :). Erityisesti naissuhteissa samaistuminen on ollut vahvaa, vaikka ollaan vähän eri tilanteissa ja oma suhtautumiseni erilainen.
Jos jotain tiettyä aihepiiriä pitäisi ehdottaa, niin elokuva-arvioita tai kokemuksia lisää jos vaan tykkäät ja jaksat sellaisia tehdä. Itselleni elokuvat ovat tärkeä viihdemuoto, vaikka makuni on ehkä erikoinen, mutta niin kuvittelisin blogistillakin olevan.
Propsit siitä, että Sarastukseen olet saanut kirjoituksia, jos pitää valita Sarastuksen ja ehdotuksieni väliltä niin kirjoita sinne. Mutta tietysti sinne tehtävä asiateksti on eri juttu kuin joku elokuva-arvio.
Iltaa Anolle ja Curufinille.
Ano: saas nähdä. Tykkään käyttää kuvia säästeliäästi, silloin tällöin. Toki voisin koettaa esimerkiksi linnkien kautta kuvia tai videoita laittaa.
Curufin: Kyllä noita elokuviakin tulen täällä käsittelemään. Oikeastaan haluaisinkin kirjoittaa niistä vähän lisää, mutten aina saa aikaiseksi vaan sorrun kommentoimaan päiväpolitiikan tyhjänpäiväisyyksiä. Pitäisi laittaa prioriteetit kuntoon.
Sarastukseen toki jatkan kirjoittamista sitä mukaa, kuin sinne sopivia juttuja keksin.
Curufinia myötäilen ja sanon, että henkilökohtaisuutta arvostan blogissasi eniten - joskaan en niinkään "tirkistelläkseni" vaan ihan siksi, että sen myötä välittyy tietty autenttisuus, aitous. Minä muistaakseni eksyin blogiisi joidenkin kouluammuskelupostauksiesi tiimoilta, joissa taisit sanoa näkeväsi itsesi helposti ajatumassa samaan tilaan, kuin kouluampujat ja perään tuli vielä satunnaisia fantasioita teon suorittamisesta (plus muita sadistisia fantasioita), niin tämän poliittisen korrektiuden mädättämänä aikana sitä oli niin neekerillisen virkistävä lukea. Että joku sentään viitsii kirjoittaa mitä ajattelee.
Että minä ainakin luen mieluusti mitä tahansa häröilyä - blogi on oiva meedia kaikenlaiselle vuodatukselle - mutta kyllä minua ilahduttaa myös se, että järkesi juoksee varsin liukkaasti, kun sille päälle satut ja kaippa se yliopisto-opiskelijana on hyvä silloin tällöin kieltään terotella. Lukijana en lähtisi niin vaatimuksia esittämään, vaan oleellisempaa on kirjoittaa niin kuin itse tarpeelliseksi kokee, siis kyräillä, räjähdellä tai ejakuloida silloin kun täytyy.
Mystisesti laitan vielä mystisen kirjasuosituksen, mikäli ei ole jo tuttu: Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. Se jotain ihan muuta, jopa aivan täysin mahdotonta, mutta luulisin, että sinulla olisi sellainen mielenlaatu, joka siitä saisi jotain irti.
Hyvää myöhäisiltaa kaleidoskooppiliianpitkänimikirjoitettavaksi.
Sitä kouluampujatekstiä oli samaan aikaan tuskallista ja neekerillisen helpottavaa kirjoittaa. En ole sitä sen jälkeen juuri vilkuillut, joten en oikein edes muista mitä kaikkea tuli sanottua. Yritin ainakin olla kaunistelematta asiaa tai olla tekeytymättä uhriksi.
Että minä ainakin luen mieluusti mitä tahansa häröilyä - blogi on oiva meedia kaikenlaiselle vuodatukselle - mutta kyllä minua ilahduttaa myös se, että järkesi juoksee varsin liukkaasti
No alusta asti olen pyrkinyt tuomaan tänne muutakin kuin häröilyä. Rutiininomainen sekoilu on vain väsyttävää :p
Tuo Kortteisen teos on tuttu sikäli, että olen lukenut siitä mutten sitä. Luulen, että jossain vaiheessa voisin koettaa, kaverin maanisuudessa on jotain tuttua. Toisaalta jos kirjoitustyyli on yhtään samanlaista kuin hänen livejournal-blogissaan, en oikein tiedä.
Lähetä kommentti