Vuosikatsaus blogiini

Jahaas, vuosi on siitä kun blogin avasin, näin se aika kuluu. Perustukset laskin jo aiemmin, mutta päivittämisen aloitin viime vuoden marraskuussa. Alusta asti olivat kirjoitukseni eklektistä haahuilua aiheesta toiseen, eikä suuntaa meinannut löytyä. Näin vuoden jälkeen voin tyytyväisenä todeta, että sitä suuntaa on aivan yhtä vähän kuin alussakin. Lukijoita on kertynyt tästä huolimatta matkan varrella muutama, mistä olen iloinen. Kommenttejakin tulee tuon tuosta, joskin varsinaista palautetta blogista kokonaisuudessaan ei ole juuri tullut. Haluaisinkin kuulla, miten tällainen aiheesta toiseen poukkoilu ihmisistä tuntuu, onko se kiinnostavaa vai rasittavaa? Tekstien lukijamääristäkin voi toki päätellä yhtä sun toista; itseäni kiinnostavat pakkomiellekirjoitukset saavat vähemmän lukijoita kuin raflaavat mamukirjoitukset. Ei tässä sinänsä mitään, hieman ennalta-arvattavaa vain.

Blogiini on saavuttu kaikennäköisillä hakusanoilla, joista kuitenkin korostuu alapääosasto. Muutamia esimerkkejä:

vaimo nuoletti

himokas opettaja

Anoin miehelle pillua (kryptisyydessään kiinnostava; onko kyseessä typo vai tarkoituksellinen ilmaus?)

runkkaus pukkari

munaton mies unessa

runkkareiden aika

Muita esimerkkejä:

unilaakson turinat

överiä haaveilua

pakonomainen haaveilu

asmr

kihelmöintiä päälaella

hakaristi

mikä pakkomielle on nykiä itseään

korppi on oikeus
matti nykänen vs lauri karhuvaara

Kestosuosikkeja hakusanoista ovat haaveiluun ja blogin nimeen liittyvät, niitä tupsahtelee tuon tuosta. Natsiaiheisia on yllättävän vähän, vähemmän kuin toivoisin näkeväni. Lähinnä se on sitä wanhaa tuttua "hakaristiä".

...

Vaikea on sanoa näin kirjoittajana, onko teksteissäni tapahtunut lainkaan evoluutiota. Alkuaikojen tekstejä on vaikea lukea tai edes silmäillä, mutta vahva vuodatuksenomaisuus niissä korostuu. Se oli luultavasti sitä vaihetta, kun höyrykattilan paine oli suurimmillaan ja sen oli vain purkauduttava johonkin; se mitä tuli ulos tuli kenties kaoottisemmassa ja hysteerisemmässä asussa kuin sen jälkeen. En tosin väitä, että tekstini olisivat muuttuneet radikaalisti. Varsin nopeassa tahdissa ne edelleen syntyvät, enkä panosta liikaa muotoon ja kieliasuun. Tiettyä standardia pyrin luonnollisesti pitämään yllä ihan siksikin, että kynä ei pääsisi liikaa tylsistymään. Blogi ei ole kuitenkaan se päätavoite, vaan kirjojen synnyttäminen.

Sitä mukaa, kuin on kirjoituksia tänne tullut ulos, ovat myös ajatukseni tietyistä aiheista päässeet jäsentymään. Jossain asioissa ne ovat myös muuttuneet. Harvoin kirjoitukseni ovat lopullisia julistuksia siitä, mitä asiasta ajattelen. Enemminkin niihin tulisi suhtautua ajatuskokeina ja tiettyjen mielentilojen heijastumina. Ne syntyvät tasan tietyssä tilanteessa ja ajassa, ja siksi jotkut tekstini tuntuvat jo lähes oudoilta, ”minäkö tuon kirjoitin”? Esimerkiksi feminismiä tulin käsitelleeksi varsin paljon ja huomaan asenteeni jo muuttuneen sitä kohtaan. Mielipiteeni siitä on toki edelleen sama: se on roskaa. Mutta huomaan projisoineeni aiheeseen sellaista vihaa, mikä on kenties liittynyt enemmän itseeni kuin feminismiin. Joistakin teksteistä paistaa kaiken järkevänkin puheen alta itsesääli ja suuri viha; minua on selvästi vituttanut todella, todella paljon. Naisettomuudesta kumpuava raivo on ollut helppoa fokusoida yhteen kohteeseen ja viholliseen, joka näytti olevan syypää ongelmiini; vaikka kaiken aika rationaalisesti tiedostin olevani viime kädessä itse vastuussa tilanteestani, oli sitä lähes mahdotonta hyväksyä tunnetasolla. Olen kuitenkin alkanut todella ymmärtää, että naisettomuuteni on oma valinta eikä mitään pakkoselibaattia, josta miesasiamiehet usein puhuvat, todella ole. Jos naista ja parisuhdetta kaipaan, on se lopulta vain ja ainoastaan itsestäni kiinni. Joo, luonteeni ei ehkä ole sopivin naistenmetsästykseen ja ihmissuhdepeleihin. Mutta se tarkoittaa vain suurempaa ponnistelua omalta osaltani, simple as that. Kukaan ei tuo minulle saavutuksia tarjottimella. Mitä ”saavutus” ilman kamppailua edes tarkoittaisi, ei sellaista olekaan. Tämän kaiken tajuaminen on vähentänyt vitutustani huomattavasti. Kun kyse ei ole avuttomuudestani vihollisen armoilla, kyse on valinnasta. Minä elän tavallani, koska tahdon sitä. Se on joko tai; parisuhteen tavoittelu tai kirjoittaminen, en voi jakaa voimiani molempien kesken. Kirjoittaminen merkitsee uhrausta ja näin olkoon. Jos joskus mieleni muuttuu, on asia omassa kädessäni. Toki minua vituttaa aika ajoin edelleen ja raskaasti, en pääse vihastani ja sapestani eroon noin vain. Mutta yritän kanavoida tämän energian luovaan työhön surkuttelun sijasta.

Feminismin ryöpytyksen ohella käsittelin alkuaikoina myös Venäjää, johon en ole sen jälkeen oikeastaan palannut. Venäjä-teksteihini olen edelleen varsin tyytyväinen, niitä oli helpompi kirjoittaa selkeällä mielellä vähäisemmän tunnelatauksen takia. Kyseisen maan tilanne, eivätkä mielipiteeni ole ratkaisevasti muuttuneet, joten en tällä hetkellä keksi lisäraportoitavaa. Mielenterveyteen ja psykologiaan liittyvät aiheet ovat olleet myös yksi tärkeä lanka läpi blogini. Näiden suhteen on asenteeni muuttunut kenties eniten. Esimerkiksi HSP-teema eli erityisherkkyys sylettää minua. Kaiken kun pitää olla niin erityistä nykyään. Oikein HSP, mitä muuta hienoa olitkaan? Kun googlaa aiheesta, päätyy kaikenkarvaisiin lässyttäviin artikkeleihin herkkyyden rikkaudesta ja muuhun self-help –roskaan. Eikö voitaisi puhua vain herkkyydestä? Kyllä, olen herkkä ja siinä se. Käytännössä se tarkoittaa, että olen hermoheikko työn vieroksuja. Onhan herkkyydessä puolensa, mutta enpä ole esimerkiksi empaattisuudestani huolimatta useinkaan auttamassa ihmisiä ensimmäisinä. Kyllä olen joskus kastematoja tien varrelta pelastanut, mutten ihmisiä. Mitä hyötyä siis todeta olevansa empaattinen ja voivansa samaistua ihmisiin, jos ei todella tee heidän eteensä mitään. Minä elän varsin itsekästä elämää. Vietän leijonaosan ajastani omissa maailmoissani, enkä juuri piittaa kenestäkään. Muuan ystäväni sanoi vuosia sitten, että toverit ovat tärkein asia hänelle. Itse ajattelin, että tärkeintä on mielikuvitus eivätkä toiset ihmiset. Eipä ole siis herkkyydessäni juuri mitään ihannoitavaa eikä mitään erityistä. Elän abstraktioiden maailmassa, jossa todellisilla ihmisillä ja heidän elämillään ei ole juuri sijaa.

MBTI:n kanssa minulla oli hetken pakkomielle. Minua miellytti sen sisäinen logiikka ja systemaattisuus. Kun lisäksi tyypit vaikuttivat vastaavan suht hyvin reaalimaailman kanssa, oli helppoa ajatella että ”tämähän toimii”. En kuitenkaan enää jaksa ajatella asiaa juuri. Aiheelle omistautuneet foorumit ja ekspertit ovat ikävällä tavalla haudanneet päänsä systeemin syövereihin ja peilaavat koko maailmaa typologian kautta. Sellainen on paitsi harhaista myös rasittavaa. Ihmisen mieltä ei voi typistää joihinkin intromortti-ekstrovertti –akseleille tai kognitiivisin funktioihin. Ei, etteikö mitään vastaavuutta löytyisi. Mutta typologiaa ei kannata ottaa liian vakavissaan, enemmän sillä on viihdearvoa; esimerkiksi fiktiohahmojen tyypittely käy mukavasta huvista ja huomaan edelleen analysoivani elokuvia ja sarjoja katsellessani hahmojen toimintaa ja asenteita typologian läpi. Siinä onkin MBTI:n käyttöarvo. Työelämään tai muuallekaan ei tällaista kevyttä hömppää pitäisi missään nimessä tunkea sen enempää kuin musteläiskätestejä, jotka ovat vielä pahempaa hömppää.

Neuroottisuus on toki edelleen validi kategoria ja kuvaa minua varsin hyvin. Siihen ei liity mitään glooriaa, jota jotkut psyykkisistä häiriöistä hakevat. Neuroottisuus on vain skeidaa ja suurin tulppani kaikelle luovuudelle. Voi olla, että se on osaltaan ruokkinut tiettyä luovuutta jo edesmenneessä basillifobiassani ja vainoharhoissani; ne nimittäin johdattelevat varsin mutkikkaisiin ja uskomattomiin päättelyketjuihin, joissa on kuitenkin vissi logiikka mukana. Mutta ei se silti mukavaa ole, eikä yhteen ajatukseen jumittuminen vie mihinkään suuntaan. Neuroottisuuden alalajina oleva pakonomainen haaveilu on myös kaksipiippuinen juttu; haaveilu itsessään on eräänlaista luovaa toimintaa, mutta vain ajatuksen tasolle jäädessään se ei konkretisoidu miksikään järkeväksi vaan on pahimmillaan silkkaa ajanhukkaa ja tyhjäntoimittamista.

...

Mamuilusta, islamista, kansallismielisyydestä, musiikista, elokuvista, runkkauksesta ja ties mistä on tullut kirjoiteltua. Ei huolta, linja(ttomuus) jatkuu tulevaisuudessakin. Hihassa on jos jonkinnäköistä juttua ja aihiota, sanomiset eivät ole loppumassa kesken. Ekshibitionismia en ole viime aikoina juuri harrastanut, mikä asiantila pitänee korjata. Kyllähän kaikkea kivaa löytyy kun vain kaivelee.

Vessasanomien kanssa on ollut vähä näin ja niin. Sopivaa draivia tuottaa sinne tekstiä ei ole oikein löytynyt, enkä oikein tiedä enää mitä ajatella koko hommasta. Siellä on joitain hauskoja rivejä, mutta useimmiten kaikki vaikuttaa vain hävettävän huonolta. Säkeet syntyvät tietyissä mielentiloissa ja ajassa, enkä oikein itsekään osaa sanoa, mitä olen kullakin yrittänyt sanoa. Sen jatkosta en osaa sanoa, ja eipä sillä juuri lukijoitakaan ole. Se oli alusta alkaenkin oheistuote pikemmin kuin rinnakkaisjulkaisu. No, aika näyttää…joka tapauksessa myös kiitos lukijoille ja blogikollegoille tähänastisesta taipaleesta. Pidetään voiman pimeän puolen lippu korkealla.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin toivotan tummaa alkanutta marraskuuta.