Olen rasisti

Alkuun sananen Pariisista: minulla ei ole juuri kerrottavaa näistä ikävyyksistä. Minä, kuten kukaan Euroopan tilanteesta tietoinen, en ole tästä yllättynyt. En tule yllättymään myöskään sivullisiin muslimeihin kohdistuvista kostoiskuista. Kun etninen konflikti syvenee, muslimien katkeruus purkautuu uusina iskuina. Ja kantaväestö vastaa. Mikään ei tule yllättämään minua. Kuten myös odotettavaa, keskustelu siirtyi välittömästi metatasolle, jossa päähuoleksi nousi rasistien hyötyminen iskusta. No, huolehtikoot media siitä, jos se suvakkeja miellyttää. Kuitenkin siinä missä heidän ratkaisu on olla tekemättä mitään eli jatkaa lässytystä entiseen malliin, tahdon minä ratkaisuja: muslimit ulos Euroopasta.

…

Tunnustaudun rasistiksi, koska se on huomattavasti helpompaa kuin kiemurrella syytösten kanssa. Jippo on yksinkertainen: omi mikä tahansa epiteetti, jolla sinua yritetään leimata. Näin sinua ei voida enää sillä vahingoittaa. Niin kauan kuin koshervatiivit, eli mediamaineestaan huolestuneet mamukriitikot puolustautuvat rasistisyytösten edessä, niitä tullaan myös esittämään. Jokainen julkinen anteeksipyyntö ja irtisanoutuminen tulkitaan heikkoutena, eikä sitä jätetä rankaisematta. Vastapuolta ei kiinnosta oletko oikeasti katuva, se haluaa pääsi vadilla. Voit itse valita alistutko kiltisti median ja punikkiporvarien painostukselle, vai seisotko miehenä arvojesi takana.

Mutta asiassa on myös enemmän. Monet näkemykseni ovat tulkittavissa rasistisiksi. Asia riippuu kuitenkin siitä, miten määrittelee rasistin. Siksi kutsuisin itseäni mieluiten vain tribalistiksi ja nationalistiksi. Mutta ensin mainittu termi on suurimmalle osalle tuntematon ja siinä on selittelyn makua, joten rasisti on joka tapauksessa sopiva luonnehdinta minusta. Mitä se siis minun tapauksessani tarkoittaa? Otan avukseni Sarastus-lehden artikkelin aiheesta:

Olkoon lähtökohtana se, että oman rasistisuuteni aste voidaan määritellä tyydyttävästi vastaamalla kolmeen kysymykseen:

1. Onko minulla kielteisiä käsityksiä ei-valkoisista etnisistä ryhmistä, ja toiminko niiden mukaisesti käytännön elämässä?

2. Onko tällainen käyttäytyminen mielestäni oikeutettua?

3. Vihaanko esimerkiksi mustia, aasialaisia tai arabeja ja katsonko että valkoisilla on oikeus alistaa heidät?

Epäilemättä suvaitsevaisilla on omat määrittelynsä, mutta kieltäydyn pelaamasta niiden mukaan. Sen sijaan, että yrittäisin selitellä katuvani tiettyjä asenteitani, tahdon jäsentää niitä. Tältä pohjalta voin avoimesti perehtyä kysymyksiin, joista kahteen ensimmäiseen voin vastata myöntävästi ja viimeiseen kieltävästi. Minullahan ei ole korkea käsitys ihmisistä ylipäätänsä, en voisi kuvitella rakastavani ketään vain valkoihoisuuden vuoksi. Minulla on kielteisiä asenteita myös valkoisia ei-suomalaisia kohtaan sekä valkoisia suomalaisia kohtaan. Mutta he ovat huonoine puolineenkin tuttuja, ymmärrän paremmin valkoista suomalaista niin hyvässä kuin pahassa. Afrikkalaiset jäävät siis väistämättä oudommiksi, en tunne heidän ilojaan ja surujaan. Vain se, että he ovat ihmisiä, ei kerro paljoa. Kun katson afrikkalaista Suomessa, en voi välttyä ajatukselta että hän ei kuulu tänne. Hänen verensä ei ole tästä maasta tullut, se ei ole osa tantereen tarinaa. Aivan samaan tapaan ei valkoihoinen ole osa Afrikkaa, elonkehä on hänelle vieras. Mystinen näkökulmani ei ole rationaalinen, jolloin sitä olisi helppoa pilkata. En ole kuitenkaan kuullut rationaalista selitystä sille, miksi monietnisyys sinänsä olisi sen objektiivisempi toive. Miksi tilkkutäkki olisi parempi kuin muutaman värin kangas?  Jokaisen kannattaakin takoa kalloonsa tämä: tässä ei ole kysymys absoluuttisesta väärästä ja oikeasta vaan arvovalinnoista.

Hännikäinen ottaa esille näkökohdan, jonka minäkin voin allekirjoittaa: en haluaisi olla vähemmistössä omassa maassani. En ehdottomasti vastusta vähemmistöjen olemassaoloa sinänsä, enkä revi pelihousujani nähdessäni neekerin. En kuitenkaan tahdo heitä tuhansittain tänne. En olisi ilahtunut, jos oma lapseni seurustelisi neekerin kanssa. Vaikka tuskin tekisin asialle mitään, tahtoisin lapseni lähtökohtaisesti jatkavan suomalaista tai edes eurooppalaista verenperintöä. Mutta rajansa kaikella; ne, jotka pitävät ei-valkoisten kanssa perheen perustamista jonain rotupetturuutena, menevät liian pitkälle. Totesin jo, etten voisi rakastaa ketään vain valkoihoisuuden vuoksi, kuten en voisi myöskään vihata mustaihoisuuden vuoksi. Jokapäiväisessä elämässä kohtaan ihmiset siinä määrin yksilöinä, etten juuri näistä asioista välitä. Tunnen toki suurempaa epäluuloa mustaihoista kohtaan, varsinkin jos tämä on pukeutunut vastenmielisiin gangstakuteisiin. Leimallisesti afrikkalaisittain käyttäytyvät ja äänekkäät mustat herättävät lähinnä inhoa. Sen sijaan sivistynyt ja länsimaalaisittain käyttäytyvä musta jopa ilahduttaa, esimerkiksi eräs miellyttävimmistä kesän museovieraista oli Jenkkilästä saapunut neekeri. Hän muistutti viiksineen ja hattuineen vanhaa jazzmuusikkoa ja oli niin vilpittömän innoissaan museon nähtyään, että se suuresti piristi päivääni (amerikkalaiset asiakkaat olivat muutenkin varsin mukavia). Joka tapauksessa ei ihminen ole koskaan vain yksilö vaan myös kansansa ja rotunsa edustaja. Siksipä en haluaisi mistään hinnasta asua Afrikassa tai arabimaissa, poissa kaltaiseni piiristä. Jos joku siihen kykenee, olkoon näin. Veren vetovoima on kuitenkin suuri, eivätkä samanrotuiset maahanmuuttajatkaan syyttä hakeudu toistensa seuraan.

Haitallisena pidän minkäänlaista pakkomiellettä rotuun. Oli se sitten denialismia taikka apartheidia, on kyseinen ilmiö ennen kaikkea moderni. Nykymaailma on neuroottinen, mistä olen itse hyvä esimerkki. Aikamme ruokkii kaikkia kuviteltavissa olevia pakkoajatuksia, eikä saman mekanismin päteminen myös etnisissä kysymyksissä ole yllätys. Sekä fanaattisimmalle rasistille että antirasistille rotu on ajatuksia hallitseva idea, totaliteetti. Rasistille se on sitä suoraan, antirasistille epäsuorasti. Onkin vain huvittavaa, että kiivaimmin rodun merkitystä vähättelevät ovat niitä, jotka kiivaimmin pitävät melua roduista. Tämä denialismi ilmenee pahimmillaan ajatuksena rotujen fiktiivisyydestä ja samanaikaisena katumusharjoituksena kaikkia ”rodullistettuja” kohtaan. Tällaisista sepustuksista voi lukea, kuinka pelkkä hyvä käytös ei riitä, vaan myös ajatuksien täytyy olla linjassa liberaalin hegemonian kanssa. Väärä äänensävy keskustelussa tai minkäänlaiset ennakko-oletukset ovat virhetoimintoja, jotka täytyy uudelleenohjelmoinnissa siivota pois. Rukoilen ihmisten säilyttävän mielenterveytensä siinä määrin, että pysyttelevät kaukana antirasismin nimellä kulkevasta sairaudesta. On aivan suotavaa ja hyvien tapojen mukaista olla kertomatta rasistivitsejä vierasrotuisten seurassa, mutta ketä kiinnostaa kaveriporukan kesken lauotut hävyttömyydet? Antirasismi onkin ajatuskontrollia, jolla pyritään puritaanimaiseen sielun eheyteen; ajatukset ovat tekoja, ja jokainen joutuu antirasistisen kiirastulen läpi kävelemään. Sillä rasismi ja vain rasismi on perisynti, joka nurkkien takana vaanii.

Apartheidin kaltainen rotuajattelu ei ole sen vähempää järjetöntä. Rodun tai kansallisuuden määrittely tulisi jättää tietyiltä osin avoimeksi, tunnustaa käsitteiden myyttinen luonne. Rotutohtori sen sijaan pyrkii tämän kiistämään, koska uskoo järkeen ja eksaktiin määrittelyyn. Rodun ja kansan eksakti määrittely onkin sitten tie, joka johtaa kallonmittauksien kaltaisiin absurditeetteihin. Tuloksena on tarpeettomasti jaottelevaa lainsäädäntöä ja vainoa. Kuten niin moni muukin vitsaus, sai niin sanottu tieteellinen rasismi alkunsa valistuksen jälkeisellä vuosisadalla, utopioiden kulta-aikana. Rotuopit ovat modernia hapatusta, jonka kansallissosialistinen Saksa vei johdonmukaiseen huipentumaansa. Tämän huipennuksen myötä tieteellinen rasismi käytännössä katosi julkisesta keskustelusta, joskin sitä tapaa vieläkin oikeistolaisten puheissa. Ei niin, etteivät afrikkalaiset olisi eurooppalaisia tyhmempiä, faktat ovat faktoja. Näiden seikkojen ei tulisi kuitenkaan olla oleellisia rodustaan tietoiselle nationalistille. Emmehän halua myöskään kiinalaisten massiivista siirtolaistulvaa, vaikka he ovat keskimäärin jopa meitä älykkäämpiä. Tärkeintä on ajatus siitä, että kansoilla ja roduilla on omat karsinansa. Kulttuurivaihto ja siirtolaisuus voivat jatkua, kuten ne ovat aina jatkuneetkin, mutta eivät nykyisessä mittakaavassa. Jotkut sanovat tätä ajattelua entopluralismiksi, joka on eufemismi. Minä olen rehdisti kivenkova rasisti.

Jos ja kun moderni aika kotkotuksineen tulee päätepisteeseensä, löydetään kenties järki uudelleen. Valistus, joka lupasi järkeä, ei sitä tarjonnut. Se tarjosi mielettömyyksiä toisensa perään ja monin tavoin nykyistä rotuhysteriaa voi pitää loogisena jatkumona sitä edeltäneille kallonmittauksille. Ihminen on varsin kohtuuton olento, jolta keskitien vaatimus on kuin toivoisi hiljaisuutta tykistökeskityksessä. Mutta kenties meillä on juuri siksi muistutettu kohtuullisuuden hyveestä, sillä kertausta ei koskaan voi olla liikaa. Saksa on ollut vuosikymmenet polvillaan, hybristä seurasi nemesis. Ehkä uusi sukupolvi osaa ajatella asioista toisin ja ottaa uuden suunnan pelkän vastareaktion sijaan. Nimittäin, mitä liberaalimpi menneisyys, sitä fasistisempi tulevaisuus. Mutta: tämä ei ole mikään luonnonlaki ja siksi asioihin kannattaa vaikuttaa, ennen kuin ne alkavat vyöryä omalla painollaan. Elämme liberaalin suvaitsevaisuuden krapulavaihetta ja toivokaamme, että sitä seuraa muutakin kuin silkka kaaos ja väkivalta.

Sillä välin, Suomi suomalaisille ja rautaa rajalle!