Arvojen metamorfoosi

Arvoilla on sitkeä taipumus muuttua valintakysymyksistä tosiasioiksi. Tällainen tilanne syntyy, kun mistä tahansa ideasta tulee niin vahva paradigma, että sitä ei käytännössä kyseenalaisteta. Kolme hyvää esimerkkiä ilmiöstä ovat monikulttuurisuus, feminismi ja talouskasvu.

Joskus aikoinaan monikulttuurisuudesta (tai monikultturismista) puhuttiin ideologiana, jolla tavoiteltiin erilaisten arvojen rinnakkaisuutta samassa yhteiskunnassa. Tässä Riikka Purran hyvässä kirjoituksessa on esimerkkejä viime vuosikymmenen takaisesta tutkimuskirjallisuudesta, ja ne eivät jätä juuri tulkinnanvaraa:

Monikultturismi sisältää usein ääneen lausumattoman
yhdistelmän sitä, mitä on ja sitä, mitä pitäisi olla. [Termi]
on siis sekä analyyttinen käsite että normatiivinen
ohjenuora.

Monikultturismi tarkoittaa monietnisten yhteiskuntien
julkishallinnon toteuttamaa lähestymistapaa, jolla
pyritään ohjaamaan kulttuurista moninaisuutta niin, että
kulttuurierojen arvostus ja suvaitsevaisuus toimivat
kaikkien osapuolten välillä. Monikultturismi takaa, että kaikki kansalaiset voivat pitää identiteettinsä.

Monikulttuurisuus viittaa kulttuurisen moninaisuuden
huomioimiseen ja arvostamiseen globaalia humaanisuutta
ja yhteiskunnallista järjestystä lisäävästi ja rikastavasti.

Vain yhdessä näistä määritelmistä mainitaan monikulttuurisuus jonain muunakin kuin yksiselitteisenä arvovalintana. Tämä oli aikaa, kun sana ei ollut kaikkien huulilla eikä YLE:n doktriiniin kirjattuna. Mutta hegemoniat vaihtuvat, ja kuin huomaamatta oli jo kyse itsestäänselvyydestä, jota ei tohdittu kritisoida. Kuitenkin vasta viimeisen vuoden aikana julkinen diskurssi on ottanut käänteen, jossa käsitteen aiemmat merkitykset on tarkoituksella unohdettu. Kun peli on alkanut uhkaavasti pyöriä suvaitsevaisten päädyssä, on siirretty maalitolppia. Niinpä he voivat sanoa, ”ettei kukaan koskaan puhunut eri normeista ja laeista eri ihmisille”. Monikulttuurisuus ei katsokaas ole ideologiaa vaan faktoja, jotka eri kulttuurien olemassaolo todistaa. Niinpä se, joka kritisoi monikulttuurisuutta, kritisoi todellisuutta ja on päästänsä vialla. Eihän kukaan muu kuin psykoottinen kiistä todellisuutta ympärillään.

Feminismin suhteen ei tilanne ole enää yhtä selvä, mutta samanlaista tendenssiä on siinäkin havaittavissa. Nimittäin naistutkimuksen (vai onko se sukupuolentutkimus nykyään) nimellä kulkeva ideologinen mädätys on saanut ainakin Suomessa kulkea pitkään tieteen kaavussa. Näin ollen feminismin kriitikot leimataan joissakin yhteyksissä kreationistien veroisiksi höperehtijöiksi, joiden argumentteja ei tarvitse edes kuunnella. Kätevää, eikö? Monikulttuurisuuden vastustajana olet sekopää ja feminismin vastustajana tiedettä ymmärtämätön idiootti. Jos vastustat molempia, olet sekopäinen idiootti ja todennäköisesti vielä natsi. No, tosimies kohauttaa moisille moukkamaisuuksille olkiaan; koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. Viimeinen virhe, jonka kansallismielinen voi tehdä, on alkaa pelata vastustajien säännöillä tai vaatia näitä muuttamaan kielenkäyttöään suosiollisemmaksi. Armopaloja ei tule ja kansallismielisen tehtävä on keskittyä asiaansa. Kun valta aihtuu, alkavat suvakit pelata meidän säännöillämme.

Talouskasvun suhteen tilanne on ongelmallisin. Siinä missä monikulttuurisuudella ja feminismillä on alati kasvavat ja äänekkäät oppositiot, on talouskasvu lähes kyseenalaistamaton paradigma. Luet sitten vasemmistolaisen taikka oikeistolaisen kirjoituksia ja oli lehti mikä hyvänsä, on näkökulmana aina talouskasvun välttämättömyys. Käytännössä vain ympäristöradikaalit eri poliittisissa ryhmittymissä kyseenalaistavat tämän premissin. Olemme niin tottuneita ajattelemaan kasvun pakkoa elimellisenä osana yhteiskuntiamme, ettemme usko selviävämme ilman sitä. Ja tässä on totuutta, sillä talouden rakenteet toimivat kyseisen oletuksen varassa. Ilman kasvua infrastruktuurimme ennemmin tai myöhemmin kokisi romahduksen, sillä globaali kapitalismi elää ahmimisesta. Se toimii kuin sotavaltio, jonka on kustannettava oma elintasonsa jatkuvilla uusilla valloituksilla. Tällä logiikalla toimi esimerkiksi natsi-Saksa, joka eli yltäkylläisyydessä valloitetuilta alueilta ryöstetyillä varannoilla. Pohjimmiltaan kyse on osin ihmisluonnon kyltymättömyydestä ja roolistamme kuluttajina; meille on vaikeaa, ellei mahdotonta elää tasapainossa luonnon kanssa. Käytännössä se onnistuu pienellä populaatiolla ja vaatimattomalla elintasolla. Mutta ihmiskunnan historia ennen teollistumisen aikaa osoittaa, että vaihtoehto on olemassa. Niin sanottua talouskasvua ei ennen sitä ollut, ja materiaalisesti elimme nykytilanteeseen verrattuna staasissa:

...

Lienee mahdotonta osoittaa mitään tarkkaa ajanhetkeä, jolloin arvovalinnoista tuli välttämättömyyksiä. Se on jatkuvaa prosessia, joka todennäköisesti tapahtuu kaikkien hegemonioiden kohdalla. On ihmisiä, jotka eivät kykene kuvittelemaan maailmaa ilman feminismiä, monikulttuurisuutta ja talouskasvua. Eikä siinä mitään, kaikki on kiinni omista premisseistä. Jos on sisäistänyt tarinan jonkin ideologian deskriptiivisestä luonteesta maailman selittäjänä, on aivan loogista ajatella edustavansa väistämättömän muutosta. En väitä, ettei omassa ajattelussani olisi piirteitä tästä; pidänhän ihmiskuntaa monin tavoin viheliäisenä ja väkivaltaisena joukkona, joka ei koskaan tule elämään keskenään harmoniassa. Tämä lähtöasetelma asettaa puitteet omalle ajattelulleni, enkä ole siis näin ollen objektiivinen. Toki näkemystäni puoltaa esimerkiksi pitkä historia, mutta esimerkiksi nationalismini on arvovalinta. Oma valtio omalle kansalle ei ole historiallinen väistämättömyys, kuten se ei ole välttämättömyyskään. Nationalismi voi toimia yhdessä paikassa ja jossain toisessa taas ei. Vastustajani epäilemättä uskovat sen olevan pelkästään huonoa ja näin olkoon. Argumentteja voidaan puolin ja toisin heittää, mutta viime kädessä tämä on valtakamppailua. Tätä ei ratkaista retoriikalla eikä tilastoilla, tämä ratkaistaan politiikalla. Ja jos politiikka ei riitä, siirrytään sen jatkeeseen eli väkivaltaan. Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään. Demokratia toimii tasan niin kauan kuin neuvottelupöydässä saadaan molemmin puolin päätöksiä aikaiseksi. Sillä hetkellä, kun jompikumpi osapuoli ei enää saa asiaansa edistettyä, kaivetaan radikaalimmat keinot naftalista.

Taistelu jatkuu ja vahvin voittakoon.