Muukalaisinvaasion dilemma

Kymmenientuhansien ihmisten vyöry asetti niin nuivan kuin suvaitsevan kansanosan oikeasti tärkeiden kysymysten äärelle. Juuri niiden kysymysten, joita on senkin jälkeen vältelty. Melua on pidetty hyödyistä ja haitoista, oikeuksista ja sopimuksista. Relevantteja seikkoja kaikki, mutta sittenkään ne eivät tavoita tilanteen syvintä olemusta. Kysymys on eksistentiaalinen, eli voiko kansakuntamme jatkaa olemassaoloaan ja millä hinnalla?

Muukalaisten – niin, joku voisi kysyä miksi puhun muukalaisista enkä pakolaisista tai vastaavista. Kukaan blogiani lukeva tuskin ajattelee asiaa, mutta joku tavanomaiseen kielenkäyttöön tottunut pitäisi tällaista läpeensä pahansuopana. Minulle on toki sama ovatko tulijat pakolaisia, työperäisiä muuttajia vai ketä. He ovat aina ulkopuolisia siis muukalaisia. Tässä on ilmeinen arvolataus, he ovat jotain muuta kuin me. He eivät ole väistämättä huonompia kuin me, vain vieraita. Käytän ilmaisua ja vastaavia juuri siinä toivossa, että ne alentaisivat muiden kynnystä käyttää niitä. Uussuomalaisten kaltaiset kiertoilmaisut ovat tietoista sumutusta todellisen merkityksen kätkemiseksi. Asioista tulee puhua niiden oikeilla nimillä.

Kuitenkin asiaan: muukalaisten työllistyminen ei ole ratkaisevinta. Sillä on painoarvoa, mutta enemmän painoarvoa on sillä että tulijat ovat Lähi-idästä ja Afrikasta. En tosin loppupeleissä haluaisi edes satoja tuhansia kiinalaisia, vaikka he kaikki työllistyisivät. Tahdon maani pysyvän ennen kaikkea suomalaisena, jolloin sen etnistä rakennetta ei voi sotkea miten tahtoo. Joku tietysti huomauttaa, riittäisikö muutama kymmenen tuhatta irakilaista sen muuttamiseen? Paha vain, että tuossa oletetaan muukalaisvirran jo loppuneen. Paine todellisuudessa kasvaa ja hyöky rajojemme yli hidastui lähes yksinomaan siitä syystä, että muut Euroopan maat ryhtyivät toimeen. Tulijoita olisi edelleen vaikka muille jakaa, eikä tämänhetkisen ja maltillisemman virran jatkuminen ole mitenkään varmaa. Ainakaan moisen oletuksen varalle ei voi kestävää politiikkaa rakentaa, ja esimerkiksi Tanska on kaukaa viisas kiristäessään maahantulon ehtoja jo ennakkoon. Brace for impact!

Tulevaisuudessa on odotettavissa entistä suurempia pakolaismääriä väestön kasvaessa ja ristiriitojen kärjistyessä kolmansissa maissa. Samalla kärjistyvät sisäiset ristiriidat kotona Euroopassa ja vastakkainasettelu muukalaisten ja kantaväestön kanssa tulee aina vain näkyvämmäksi. Jos voisimme tunnustaa tilanteen kroonisen luonteen, lupaukset pikaisista ja helpoista ratkaisuista saisi unohtaa. Jos voisimme tunnustaa tilanteen nollasummapeliksi, pääsisimme kenties vihdoin asioiden ytimeen. Toisin kuin jotkut uskottelevat, kaikki eivät voi voittaa. Joku maksaa, joko me tai he. Joku maksaa sanan vihoviimeisessä merkityksessä, eli olemassaolollaan. Tämä on koko sotkun perimmäinen dilemma, johon oikeiden kysymysten polulla lopulta päätyy.

On maahanmuuttokriitikoita, jotka kuvittelevat tiukan maahanmuuttolinjan ja ihmisoikeuksien olevan sovitettavissa. Osa uskoo tähän kenties vilpittömin motiivein, osa valehtelee. Ristiriita nationalismin ja universaalien oikeuksien välillä ei voisi olla räikeämpi, jompikumpi saa joustaa. Itsehän en arvota humanistista öyhötystä liian korkealle, sillä ihmisoikeudet eivät ole sama asia kuin oikea ja väärä. Kuitenkin juuri oikeasta ja väärästä on tässä kysymys ja erinäiset sopimukset ovat vain toimineet kanavana kiistoille oikeutuksesta. Kun katsotaan siis syvemmälle paperilappusten ohi, katsotaan tähän: kuinka pitkälle voimme mennä suojellaksemme kansaamme? Kun siis päätämme karkottaa ihmisiä pois, käännyttää heitä ja sulkea rajamme, tuomitsemme ainakin osan heistä kuolemaan. Muukalaisten joukossa on kaikkien onnenonkijoiden muassa myös lukemattomin määrin niitä, jotka ovat todellisessa vaarassa kotimaissaan. Mihin vedämme rajan? Ajammeko automaattisesti kaikki pois ja vain suljemme silmämme siltä, mitä heille tapahtuu. Vai päästämmekö heitä rajojemme sisäpuolelle, pitäisikö pelastaa edes osa? Mikä riittää, promille vai kaikki? Jos uskomme voivamme tehdä mitä tahansa kansamme eteen, ei mikään määrä ruumiita ja väkivaltaa olisi liikaa. Kansanmurha olisi vain keino muiden joukossa. Harvat uskaltavat toivoa kaikkea tuota ääneen, mutta sitäkin useampi salaa. Olen itsekin pahimmillani ajatellut, että ehkä muukalaisten täyteen sullotut veneet Välimerellä voisi ampua kulkumatkalla seulaksi. Se varmasti pysäyttäisi liikkeen! Mutta: johonkin on raja vedettävä. Joku sanoi, että hirviöitä vastaan on voitava taistella muuttumatta hirviöksi. Vai onko sittenkin niin, että joskus on muututtava hirviöksi. Onko niin, että kansakuntien ja heimojen on viime kädessä lunastettava olemassaolonsa tuhoamalla vihollinen. Pakanamoraaliin tämä sopisi ristiriidattomasti, mutta se ei tunnu oikealta minulle. Olenko kristillisen kulttuurin hapattama, ehkä olenkin. Tämä on eettinen dilemma, josta nationalistinen puoli ei pääse eroon.

Kansan etninen yhtenäisyys on viime kädessä abstraktio. Voidaanko abstraktion edestä uhrata loputtomasti konkreettisia ihmisiä? Se, joka vastaa myöntävästi, teeskentelee tai on paatunut. Mutta kansa itsessään ei ole vain abstraktio vaan kokoelma eläviä ihmisiä, jotka ovat me ja siten etusijalla. Miten siis konkreettisesti voisimme torjua muukalaisia ilman, että muuttuisimme ihmispaholaisiksi. Olen esimerkiksi mielissäni siitä, että turvapaikan saamisen ehtoja on kiristetty. Nähdäkseni niitä ei edes ole kiristetty lähimainkaan tarpeeksi, mutta silti on tapahtunut jotain outoa. Sen sijaan, että katsottaisiin kukin tapaus huolella läpi, tehdään karkotuspäätöksiä ajan puutteen takia käytännössä satunnaisesti. Jos siis ihmisiä lähetetään suoraan kuolemanvaaraan, onko tämä oikein? Ei se ole. Vaikka karkotettavat muukalaiset pyritään palauttamaan oman maansa turvallisimmille alueille, virheitä kuitenkin tulee ja he kärsivät. Alla eräitä esimerkkejä karkotetuista tai pian karkotettavista:

Afgaaninaisen karkotus.

Irakilaismiehen karkotus.

Toisen irakilaismiehen karkotus.

Irakilaisen perheenäidin karkotus.

Kurdi-isän karkotus.

Nigerialsinaisten karkotus.

Kahdessa ensin mainitussa tapauksessa karkotetut on mahdollista palauttaa ilman, että he joutuisivat välittömään kuolemanvaaraan. Mutta perhe- ja sukusiteistään irrotettu nainen turvakodissa tai samaan tapaan juuriltaan irrotettu mies vieraalla alueella eivät voi rakentaa itselleen tulevaisuutta. Kolmannessa tapauksessa mies joutui vakavaan vaaraan kristityn vaimonsa vuoksi, ehkä hänelle olisi tullut suoda turvapaikka? Neljäs ja viides tapaus ovat taas mieltä vailla sikäli, että olisi fiksumpaa karkottaa koko perhe tai jättää heidät Suomeen kuin ajaa vain toinen vanhemmista ulos. Perhe on kuitenkin tekijä, joka on tällaisille ihmisille kenties ainoa turvaverkko ja hidaste miesten radikalisoitumiselle. Viimeinen tapaus on siitä kiintoisa, että käännytetyt joutuvat vaille turvaa jo Italiassa. Eikö Eurooppakaan ole enää turvallinen?

Miten näitä tapauksia voisi käsitellä oikeudenmukaisesti? Miten on yhdistettävissä rajat kiinni-politiikka ja moraali. Tietenkin lähimmäisten asettaminen etusijalle on itsessään moraalista. Mutta on jälleen kysyttävä, kuinka pitkälle voimme mennä? Lähtisin itse siitä, että oikeusvaltioperiaatetta pyrittäisiin noudattamaan myös muukalaisten kohdalla mahdollisimman pitkälle. Olisi järkevintä internoida koko porukka keskitysleireille, joista he eivät pääse karkuun ja joissa kukin tapaus voitaisiin käydä läpi yksilökohtaisesti. Se olisi aikaa vievää, mutta tarpeellista ihmishenkiä maksavien virheiden välttämiseksi. Olisi samanaikaisesti noudatettava tiukkaa linjaa ja kyettävä joustamaan. Pidän nimittäin lakeihin takertumista vahingollisena tapana. Eivät maallemme haitalliset pakolaissopimukset tai oma lainsäädäntömmekään saa olla esteenä järjenkäytölle. On siis typerää hajottaa perhe lakipykälän vuoksi tai evätä naiselta turvapaikka vain, koska tämä ei ole vaarassa poliittisen vainon vuoksi; jos hänen oma perheensä uhkaa joka tapauksessa tappaa hänet, mitä eroa olisi lopputuloksella?

Muukalaisten lajittelussa vaadittaisiin myös jonkinlaista hierarkioiden tajua. Ne, joita vastaan otetaan, saisivat olla kokonaisia perheitä tai vähintään äitejä lapsineen. Yksinäiset miehet olisi syytä käännyttää pääosin automaattisesti, mikä myös tekisi perheenyhdistämisestä pitkälti tarpeetonta. Miehet ovat vaarallisimpia niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Perhe taustatukena vähentäisi radikalisoitumishaluja ainakin jonkin verran, mutta iso joukko irrallisia 15-40-vuotiaita miehiä on varma aikapommi. Perheiden muodostama uhka näkyy taas pitkällä aikavälillä, kun toinen polvi radikalisoituu ja myös muuttaa maan etnistä rakennetta. Tätä uhkaa olisi kuitenkin helpompi hallita päättämällä millaisissa volyymeissa näitä perheitä maahamme päästetään ja aggressiivisella kulttuuriassimilaatiolla. Syksyllä 2015 tilanne hoidettiin niin päin persettä kuin mahdollista ja rajojemme sisäpuolelle päästettiin iso tukku nuoria miehiä, joista olisi päästävä pääosin eroon. On siis kyseenalaista, voimmeko enää edes päästä tilanteeseen, jossa huolellisesti valikoisimme pakolaisiksi hyväksyttäviä perheitä.

Mutta dilemma on ja pysyy. Voimme ottaa muukalaisia pakolaisina tänne, maamme kyllä kestää etnisten vähemmistöjen olemassaoloa. Mutta se kestää niitä vain, jos ne ovat pieniä. Voimme auttaa vain tiettyyn rajaan asti. Lopulta tulee piste, jossa joudumme käännyttämään yhä suuremman ja suuremman joukon ihmisiä varmaan kuolemaan, mikäli haluamme jatkaa olemassaoloamme. Tietenkin voimme auttaa myös rajojemme ulkopuolella ja nimenomaan siellä (apu suoraan kriisialueille on paras keinomme auttaa niitä ihmisiä ja myös vähentää muuttopainetta). Sillekin on silti rajansa. Mihin vedämme rajan, se on aikamme tärkeimpiä eettisiä ongelmia. Se on ratkaisematon ristiriita, mitään loppuun saakka hyvää ratkaisua ei ole. Se on kammottava asia. Olen joskus sanonut, että olemme julmien ratkaisujen edessä. Että muiden kuollessa on itse jatkettava elämää. Mutta se on liikaa, mieli ei kestä tällaisia ristiriitoja.

Ehkä suvaitsevaiset ovatkin oikeassa ja heillä on tarjota ratkaisu? Mutta ei, suvaitsevaisessa leirissä ei ole myöskään ajateltu implikaatioita loppuun saakka. Hyvin harva jos kukaan on siellä uskaltanut kysyä, mihin asti voimamme riittävät. Yhä useampi on sentään lakannut vetoamasta muukalaisiin rikkautena ja vain puhuu velvollisuudestamme auttaa. Uskon, että suurin osa heistä tarkoittaa hyvää. He näkevät sen aivan todellisen kärsimyksen, minkä kourissa kolmannen maailman maat ovat. Vain paatunut ihminen ei ajattele, voisiko sitä jotenkin lievittää. Osa taas ei ole aivan niin vilpitöntä, he ajavat ennen kaikkea monikulttuurista, abstraktia painajaistaan. He kyllä osaavat tivata meiltä nationalisteilta, kuinka monen avuntarvitsijan olemme valmiita uhraamaan. Se on erittäin aiheellinen ja painava kysymys. He eivät kuitenkaan uskalla kysyä itseltään, kuinka paljon raiskauksia, ryöstöjä, murhia ja yleistä viheliäisyyttä vähemmistöjen taholta on hyväksyttävissä monikulttuurisen unelman eteen. Ääneen lausumattomana olettamuksena on, että monikulttuurinen harmonia lopulta toteutuu ja ikävyydet ovat sen väistämättömiä kasvukipuja (tietenkään se ei lopulta toteudu). Ääneen he ovat sanoneet, että pakolaisten joukossa on mätämunia eikä sille vain voi mitään. Toisin sanoen, muutamien suomalaisten hyvinvointi on uhrattavissa auttaaksemme isompaa joukkoa muukalaisia. Itse vedän rajan mieluummin siihen, että ennemmin annan ulkolaisten kuin suomalaisten kärsiä. Mutta, dilemma koskee minuakin. Miten paljon he voivat kärsiä?

Ei ole suvaitsevaista, joka olisi koskaan sanonut kuinka paljon maahamme suunnilleen muukalaisia mahtuisi. Miten se olisikaan mahdollista, kun he eivät uskalla asiaa ajatella. Nimittäin sinä hetkenä, kun he tunnustaisivat rajojen olemassaolon, he tunnustaisivat tämän: osa pakolaisista on jätettävä kuolemaan. Siksi monet uskottelevat kykymme kantavan loputtomiin. On totta, että Suomella on runsaasti resursseja. Mutta mitä sen jälkeen, kun varastot tyhjenevät. Kuka leipoo leipää tyhjästä? Mitä sen jälkeen, kun muukalaisia tulee miljoona, ei vaan kuusi miljoonaa? Tämän ”rajattoman rakkauden” puolestapuhujat omaavat salaisen marttyyrimentaliteetin. Koska olemme etuoikeutettuja länsimaalaisia ja siis syntisiä, olisi vain jaloa uhrata koko kansakuntamme muiden eteen. Vaikka maamme runnottaisiin hiekkaneekerien jalkojen alle, olisimme ainakin auttaneet. Vaikka emme tuhouduttuamme auttaisi enää ketään ja vaikka hiekkaneekerit eivät varmuudella auta ketään, kaikki olisi ollut oikein.

”Tietenkään ei Suomeen tulisi miljoonia pakolaisia”, sanoisi joku vastaan. Ja tuskin tuleekaan, Euroopan rajat sulkeutunevat lopullisesti ennen kuin se olisi mahdollista. Tuossa vastaväitteessä on kuitenkin se implisiittinen olettamus, että auttaisimme vain rajojemme sisäpuolelle päässeitä. Eikö meidän rajattomilla resursseillamme pitäisi aktiivisesti haalia pakolaisia ympäri maailmaa? Pakolainen, joka ei vain pääse Suomeen, olisi edelleen avuntarpeessa. Jos autamme yhtä pakolaista, mutta jätämme toisen kuolemaan vain koska tämä ei päässyt rajojemme sisäpuolelle, eikö tämä olisi väärin? Ja etnomasokistimme löytää vastauksen kehitysavusta. Rajat tulevat siinäkin vastaan, mitä sen jälkeen? Etnomasokisti jatkaisi hyväksi havaitulla linjallaan. Tausta-ajatus on, että eläisimme jalossa köyhyydessä ja kurjuudessa syntiemme tähden. Rehellinen suvaitsevainen kuitenkin tiedostaisi dilemman: joko on uhrattava koko Suomi tai autettava vain joitakin pakolaisia.

Dilemmaa ei kukaan pääse karkuun, rajanvedosta on kaikki kiinni. Vain abstrakti periaate, että jokaista on autettava tai vaihtoehtoisesti ei ketään, on varmasti väärin. Tahdon myös uskoa, että suurin osa ihmisistä tämän todella tajuaa. Tämän tekstin on tarkoitus vain havainnollistaa dilemman filosofista spektriä. Koska harva tuskin todella sijoittuu kumpaakaan teoreettiseen ääripäähän, on ongelma konkreettinen: mihin vedämme rajan?