sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Muukalaisinvaasion dilemma

Kymmenientuhansien ihmisten vyöry asetti niin nuivan kuin suvaitsevan kansanosan oikeasti tärkeiden kysymysten äärelle. Juuri niiden kysymysten, joita on senkin jälkeen vältelty. Melua on pidetty hyödyistä ja haitoista, oikeuksista ja sopimuksista. Relevantteja seikkoja kaikki, mutta sittenkään ne eivät tavoita tilanteen syvintä olemusta. Kysymys on eksistentiaalinen, voiko kansakuntamme jatkaa olemassaoloaan ja millä hinnalla?

Muukalaisten – niin, joku voisi kysyä miksi puhun muukalaisista enkä pakolaisista tai vastaavista. Kukaan blogiani lukeva tuskin ajattelee asiaa, mutta joku tavanomaiseen kielenkäyttöön tottunut pitäisi tällaista läpeensä pahansuopana. Minulle on toki sama ovatko tulijat pakolaisia, työperäisiä muuttajia vai ketä. He ovat aina ulkopuolisia siis muukalaisia. Tässä on ilmeinen arvolataus, he ovat jotain muuta kuin me. He eivät ole väistämättä huonompia kuin me, vain vieraita. Käytän ilmaisua ja vastaavia juuri siinä toivossa, että ne alentaisivat muiden kynnystä käyttää niitä. Uussuomalaisten kaltaiset kiertoilmaisut ovat tietoista sumutusta todellisen merkityksen kätkemiseksi. Asioista tulee puhua niiden oikeilla nimillä.

Kuitenkin asiaan: muukalaisten työllistyminen ei ole ratkaisevinta. Sillä on painoarvoa, mutta enemmän painoarvoa on sillä että tulijat ovat Lähi-idästä ja Afrikasta. En tosin loppupeleissä haluaisi edes satoja tuhansia kiinalaisia, vaikka he kaikki työllistyisivät. Tahdon maani pysyvän ennen kaikkea suomalaisena, jolloin sen etnistä rakennetta ei voi sotkea miten tahtoo. Joku tietysti huomauttaa, riittäisikö muutama kymmenen tuhatta irakilaista sen muuttamiseen? Paha vain, että tuossa oletetaan muukalaisvirran jo loppuneen. Paine todellisuudessa kasvaa ja hyöky rajojemme yli hidastui lähes yksinomaan siitä syystä, että muut Euroopan maat ryhtyivät toimeen. Tulijoita olisi edelleen vaikka muille jakaa, eikä tämänhetkisen ja maltillisemman virran jatkuminen ole mitenkään varmaa. Ainakaan moisen oletuksen varalle ei voi kestävää politiikkaa rakentaa, ja esimerkiksi Tanska on kaukaa viisas kiristäessään maahantulon ehtoja jo ennakkoon. Brace for impact!

Tulevaisuudessa on odotettavissa entistä suurempia pakolaismääriä väestön kasvaessa ja ristiriitojen kärjistyessä kolmansissa maissa. Samalla kärjistyvät sisäiset ristiriidat kotona Euroopassa ja vastakkainasettelu muukalaisten ja kantaväestön kanssa tulee aina vain näkyvämmäksi. Jos voisimme tunnustaa tilanteen kroonisen luonteen, lupaukset pikaisista ja helpoista ratkaisuista saisi unohtaa. Jos voisimme tunnustaa tilanteen nollasummapeliksi, pääsisimme kenties vihdoin asioiden ytimeen. Toisin kuin jotkut uskottelevat, kaikki eivät voi voittaa. Joku maksaa, joko me tai he. Joku maksaa sanan vihoviimeisessä merkityksessä, eli olemassaolollaan. Tämä on koko sotkun perimmäinen dilemma, johon oikeiden kysymysten polulla lopulta päätyy.

On maahanmuuttokriitikoita, jotka kuvittelevat tiukan maahanmuuttolinjan ja ihmisoikeuksien olevan sovitettavissa. Osa uskoo tähän kenties vilpittömin motiivein, osa valehtelee. Ristiriita nationalismin ja universaalien oikeuksien välillä ei voisi olla räikeämpi, jompikumpi saa joustaa. Itsehän en arvota humanistista öyhötystä liian korkealle, sillä ihmisoikeudet eivät ole sama asia kuin oikea ja väärä. Kuitenkin juuri oikeasta ja väärästä on tässä kysymys ja erinäiset sopimukset ovat vain toimineet kanavana kiistoille oikeutuksesta. Kun katsotaan siis syvemmälle paperilappusten ohi, katsotaan tähän: kuinka pitkälle voimme mennä suojellaksemme kansaamme? Kun siis päätämme karkottaa ihmisiä pois, käännyttää heitä ja sulkea rajamme, tuomitsemme ainakin osan heistä kuolemaan. Muukalaisten joukossa on kaikkien onnenonkijoiden muassa myös lukemattomin määrin niitä, jotka ovat todellisessa vaarassa kotimaissaan. Mihin vedämme rajan? Ajammeko automaattisesti kaikki pois ja vain suljemme silmämme siltä, mitä heille tapahtuu. Vai päästämmekö heitä rajojemme sisäpuolelle, pitäisikö pelastaa edes osa? Mikä riittää, promille vai kaikki? Jos uskomme voivamme tehdä mitä tahansa kansamme eteen, ei mikään määrä ruumiita ja väkivaltaa olisi liikaa. Kansanmurha olisi vain keino muiden joukossa. Harvat uskaltavat toivoa kaikkea tuota ääneen, mutta sitäkin useampi salaa. Olen itsekin pahimmillani ajatellut, että ehkä muukalaisten täyteen sullotut veneet Välimerellä voisi ampua kulkumatkalla seulaksi. Se varmasti pysäyttäisi liikkeen! Mutta: johonkin on raja vedettävä. Joku sanoi, että hirviöitä vastaan on voitava taistella muuttumatta hirviöksi. Vai onko sittenkin niin, että joskus on muututtava hirviöksi. Onko niin, että kansakuntien ja heimojen on viime kädessä lunastettava olemassaolonsa tuhoamalla vihollinen. Pakanamoraaliin tämä sopisi ristiriidattomasti, mutta se ei tunnu oikealta minulle. Olenko kristillisen kulttuurin hapattama, ehkä olenkin. Tämä on eettinen dilemma, josta nationalistinen puoli ei pääse eroon.

Kansan etninen yhtenäisyys on viime kädessä abstraktio. Voidaanko abstraktion edestä uhrata loputtomasti konkreettisia ihmisiä? Se, joka vastaa myöntävästi, teeskentelee tai on paatunut. Mutta kansa itsessään ei ole vain abstraktio vaan kokoelma eläviä ihmisiä, jotka ovat me ja siten etusijalla. Miten siis konkreettisesti voisimme torjua muukalaisia ilman, että muuttuisimme ihmispaholaisiksi. Olen esimerkiksi mielissäni siitä, että turvapaikan saamisen ehtoja on kiristetty. Nähdäkseni niitä ei edes ole kiristetty lähimainkaan tarpeeksi, mutta silti on tapahtunut jotain outoa. Sen sijaan, että katsottaisiin kukin tapaus huolella läpi, tehdään karkotuspäätöksiä ajan puutteen takia käytännössä satunnaisesti. Jos siis ihmisiä lähetetään suoraan kuolemanvaaraan, onko tämä oikein? Ei se ole. Vaikka karkotettavat muukalaiset pyritään palauttamaan oman maansa turvallisimmille alueille, virheitä kuitenkin tulee ja he kärsivät. Alla eräitä esimerkkejä karkotetuista tai pian karkotettavista:

Afgaaninaisen karkotus.

Irakilaismiehen karkotus.

Toisen irakilaismiehen karkotus.

Irakilaisen perheenäidin karkotus.

Kurdi-isän karkotus.

Nigerialsinaisten karkotus.

Kahdessa ensin mainitussa tapauksessa karkotetut on mahdollista palauttaa ilman, että he joutuisivat välittömään kuolemanvaaraan. Mutta perhe- ja sukusiteistään irrotettu nainen turvakodissa tai samaan tapaan juuriltaan irrotettu mies vieraalla alueella eivät voi rakentaa itselleen tulevaisuutta. Kolmannessa tapauksessa mies joutui vakavaan vaaraan kristityn vaimonsa vuoksi, ehkä hänelle olisi tullut suoda turvapaikka? Neljäs ja viides tapaus ovat taas mieltä vailla sikäli, että olisi fiksumpaa karkottaa koko perhe tai jättää heidät Suomeen kuin ajaa vain toinen vanhemmista ulos. Perhe on kuitenkin tekijä, joka on tällaisille ihmisille kenties ainoa turvaverkko ja hidaste miesten radikalisoitumiselle. Viimeinen tapaus on siitä kiintoisa, että käännytetyt joutuvat vaille turvaa jo Italiassa. Eikö Eurooppakaan ole enää turvallinen?

Miten näitä tapauksia voisi käsitellä oikeudenmukaisesti? Miten on yhdistettävissä rajat kiinni-politiikka ja moraali. Tietenkin lähimmäisten asettaminen etusijalle on itsessään moraalista. Mutta on jälleen kysyttävä, kuinka pitkälle voimme mennä? Lähtisin itse siitä, että oikeusvaltioperiaatetta pyrittäisiin noudattamaan myös muukalaisten kohdalla mahdollisimman pitkälle. Olisi järkevintä internoida koko porukka keskitysleireille, joista he eivät pääse karkuun ja joissa kukin tapaus voitaisiin käydä läpi yksilökohtaisesti. Se olisi aikaa vievää, mutta tarpeellista ihmishenkiä maksavien virheiden välttämiseksi. Olisi samanaikaisesti noudatettava tiukkaa linjaa ja kyettävä joustamaan. Pidän nimittäin lakeihin takertumista vahingollisena tapana. Eivät maallemme haitalliset pakolaissopimukset tai oma lainsäädäntömmekään saa olla esteenä järjenkäytölle. On siis typerää hajottaa perhe lakipykälän vuoksi tai evätä naiselta turvapaikka vain, koska tämä ei ole vaarassa poliittisen vainon vuoksi; jos hänen oma perheensä uhkaa joka tapauksessa tappaa hänet, mitä eroa olisi lopputuloksella?

Muukalaisten lajittelussa vaadittaisiin myös jonkinlaista hierarkioiden tajua. Ne, joita vastaan otetaan, saisivat olla kokonaisia perheitä tai vähintään äitejä lapsineen. Yksinäiset miehet olisi syytä käännyttää pääosin automaattisesti, mikä myös tekisi perheenyhdistämisestä pitkälti tarpeetonta. Miehet ovat vaarallisimpia niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Perhe taustatukena vähentäisi radikalisoitumishaluja ainakin jonkin verran, mutta iso joukko irrallisia 15-40-vuotiaita miehiä on varma aikapommi. Perheiden muodostama uhka näkyy taas pitkällä aikavälillä, kun toinen polvi radikalisoituu ja myös muuttaa maan etnistä rakennetta. Tätä uhkaa olisi kuitenkin helpompi hallita päättämällä millaisissa volyymeissa näitä perheitä maahamme päästetään ja aggressiivisella kulttuuriassimilaatiolla. Syksyllä 2015 tilanne hoidettiin niin päin persettä kuin mahdollista ja rajojemme sisäpuolelle päästettiin iso tukku nuoria miehiä, joista olisi päästävä pääosin eroon. On siis kyseenalaista, voimmeko enää edes päästä tilanteeseen, jossa huolellisesti valikoisimme pakolaisiksi hyväksyttäviä perheitä.

Mutta dilemma on ja pysyy. Voimme ottaa muukalaisia pakolaisina tänne, maamme kyllä kestää etnisten vähemmistöjen olemassaoloa. Mutta se kestää niitä vain, jos ne ovat pieniä. Voimme auttaa vain tiettyyn rajaan asti. Lopulta tulee piste, jossa joudumme käännyttämään yhä suuremman ja suuremman joukon ihmisiä varmaan kuolemaan, mikäli haluamme jatkaa olemassaoloamme. Tietenkin voimme auttaa myös rajojemme ulkopuolella ja nimenomaan siellä (apu suoraan kriisialueille on paras keinomme auttaa niitä ihmisiä ja myös vähentää muuttopainetta). Sillekin on silti rajansa. Mihin vedämme rajan, se on aikamme tärkeimpiä eettisiä ongelmia. Se on ratkaisematon ristiriita, mitään loppuun saakka hyvää ratkaisua ei ole. Se on kammottava asia. Olen joskus sanonut, että olemme julmien ratkaisujen edessä. Että muiden kuollessa on itse jatkettava elämää. Mutta se on liikaa, mieli ei kestä tällaisia ristiriitoja.

Ehkä suvaitsevaiset ovatkin oikeassa ja heillä on tarjota ratkaisu? Mutta ei, suvaitsevaisessa leirissä ei ole myöskään ajateltu implikaatioita loppuun saakka. Hyvin harva jos kukaan on siellä uskaltanut kysyä, mihin asti voimamme riittävät. Yhä useampi on sentään lakannut vetoamasta muukalaisiin rikkautena ja vain puhuu velvollisuudestamme auttaa. Uskon, että suurin osa heistä tarkoittaa hyvää. He näkevät sen aivan todellisen kärsimyksen, minkä kourissa kolmannen maailman maat ovat. Vain paatunut ihminen ei ajattele, voisiko sitä jotenkin lievittää. Osa taas ei ole aivan niin vilpitöntä, he ajavat ennen kaikkea monikulttuurista, abstraktia painajaistaan. He kyllä osaavat tivata meiltä nationalisteilta, kuinka monen avuntarvitsijan olemme valmiita uhraamaan. Se on erittäin aiheellinen ja painava kysymys. He eivät kuitenkaan uskalla kysyä itseltään, kuinka paljon raiskauksia, ryöstöjä, murhia ja yleistä viheliäisyyttä vähemmistöjen taholta on hyväksyttävissä monikulttuurisen unelman eteen. Ääneen lausumattomana olettamuksena on, että monikulttuurinen harmonia lopulta toteutuu ja ikävyydet ovat sen väistämättömiä kasvukipuja (tietenkään se ei lopulta toteudu). Ääneen he ovat sanoneet, että pakolaisten joukossa on mätämunia eikä sille vain voi mitään. Toisin sanoen, muutamien suomalaisten hyvinvointi on uhrattavissa auttaaksemme isompaa joukkoa muukalaisia. Itse vedän rajan mieluummin siihen, että ennemmin annan ulkolaisten kuin suomalaisten kärsiä. Mutta, dilemma koskee minuakin. Miten paljon he voivat kärsiä?

Ei ole suvaitsevaista, joka olisi koskaan sanonut kuinka paljon maahamme suunnilleen muukalaisia mahtuisi. Miten se olisikaan mahdollista, kun he eivät uskalla asiaa ajatella. Nimittäin sinä hetkenä, kun he tunnustaisivat rajojen olemassaolon, he tunnustaisivat tämän: osa pakolaisista on jätettävä kuolemaan. Siksi monet uskottelevat kykymme kantavan loputtomiin. On totta, että Suomella on runsaasti resursseja. Mutta mitä sen jälkeen, kun varastot tyhjenevät. Kuka leipoo leipää tyhjästä? Mitä sen jälkeen, kun muukalaisia tulee miljoona, ei vaan kuusi miljoonaa? Tämän ”rajattoman rakkauden” puolestapuhujat omaavat salaisen marttyyrimentaliteetin. Koska olemme etuoikeutettuja länsimaalaisia ja siis syntisiä, olisi vain jaloa uhrata koko kansakuntamme muiden eteen. Vaikka maamme runnottaisiin hiekkaneekerien jalkojen alle, olisimme ainakin auttaneet. Vaikka emme tuhouduttuamme auttaisi enää ketään ja vaikka hiekkaneekerit eivät varmuudella auta ketään, kaikki olisi ollut oikein.

”Tietenkään ei Suomeen tulisi miljoonia pakolaisia”, sanoisi joku vastaan. Ja tuskin tuleekaan, Euroopan rajat sulkeutunevat lopullisesti ennen kuin se olisi mahdollista. Tuossa vastaväitteessä on kuitenkin se implisiittinen olettamus, että auttaisimme vain rajojemme sisäpuolelle päässeitä. Eikö meidän rajattomilla resursseillamme pitäisi aktiivisesti haalia pakolaisia ympäri maailmaa? Pakolainen, joka ei vain pääse Suomeen, olisi edelleen avuntarpeessa. Jos autamme yhtä pakolaista, mutta jätämme toisen kuolemaan vain koska tämä ei päässyt rajojemme sisäpuolelle, eikö tämä olisi väärin? Ja etnomasokistimme löytää vastauksen kehitysavusta. Rajat tulevat siinäkin vastaan, mitä sen jälkeen? Etnomasokisti jatkaisi hyväksi havaitulla linjallaan. Tausta-ajatus on, että eläisimme jalossa köyhyydessä ja kurjuudessa syntiemme tähden. Rehellinen suvaitsevainen kuitenkin tiedostaisi dilemman: joko on uhrattava koko Suomi tai autettava vain joitakin pakolaisia.

Dilemmaa ei kukaan pääse karkuun, rajanvedosta on kaikki kiinni. Vain abstrakti periaate, että jokaista on autettava tai vaihtoehtoisesti ei ketään, on varmasti väärin. Tahdon myös uskoa, että suurin osa ihmisistä tämän todella tajuaa. Tämän tekstin on tarkoitus vain havainnollistaa dilemman filosofista spektriä. Koska harva tuskin todella sijoittuu kumpaakaan teoreettiseen ääripäähän, on ongelma konkreettinen: mihin vedämme rajan?

15 kommenttia:

Aequilibrium kirjoitti...

Tutustuin kerran peliteoriaan ja oivalsin silloin, että siitä aihepiiristä löytyy poikkeuksellisen johdonmukainen perustelu konservatiiviselle politiikalle. Konservatismiahan joskus syytetään siitä, että sillä ei ole taustalla selkeää filosofiaa, joka toimisi kaiken toiminnan ohjenuorana. Ehkä peliteorialla voisi kehittää sellaisen, tuumin.

Peliteoria käsittelee erilaisia tilanteita, joissa ihmiset pyrkivät edistämään etuaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Eräs siihen liittyvä käsite on tasapaino: tilanne on tasapainossa silloin, kun kenenkään pelaajan ei ole kannattavaa muuttaa toimintatapojaan. Esimerkki:

Jos yhteiskunnassa on vain leipureita, yhteiskunnan tilanne on epätasapainossa. Yksittäisen leipurin on kannattavaa muuttaa toimintatapaansa eli vaihtaa alaa ja ryhtyä harjoittamaan jotain muuta ammattia. Toisaalta kaikki eivät voi tehdä niin. Jos kaikki leipurit ryhtyisivät esimerkiksi siivoojiksi, silloin taas ryhtyminen leipuriksi olisi kannattavaa. Tasapainoa voidaan lähestyä siten, että kaikkiin yhteiskunnassa esiintyviin kysyntöihin vastataan oikean kokoisilla tarjonnoilla. Täydellistä tasapainoa ei ole mahdollista saavuttaa, esimerkiksi koska joissain tilanteissa on joidenkin yksilöiden kannalta kannattavaa ryhtyä rikollisiksi. Silloin muut joutuisivat vastaamaan vahvistamalla poliisilaitosta, mikä puolestaan tekisi kannattavaksi hylätä rikollinen toiminta, mikä vuorostaan aiheuttaisi painetta heikentää poliisilaitosta, jolloin sykli alkaisi alusta.

Se, että yhteiskunta on niin hyvässä tasapainossa, ettei tarvetta muutoksiin ole, on tietenkin konservatiivin ihanne: asiat kehittyvät niin hiljakseen ja ennustettavasti, että muutoksiin pystytään valmistautumaan. Eli, kun sosialisti pitää perusarvonaan tasa-arvoa, liberaali vapautta ja nationalisti veljeyttä, konservatiivi pitää tasapainoa. Konservatiivina olen sitä mieltä, että yhteiskunnan on aina ja kaikissa oloissa pyrittävä mahdollisimman täydelliseen tasapainotilaan. Sellaisia instituutioita, jotka aiheuttavat oman epätasapainonsa ja siten oman tuhonsa, ei koskaan tule perustaa. Eräs pohdinnan arvoinen instituutio on hyvinvointivaltio. Se on tasapainossa vain silloin, kun keskimääräinen kansalainen kannattelee sitä vähintään oman painonsa verran. Mikäli keskimääräinen kansalainen hyödyntää järjestelmää enemmän kuin sitä kannattelee, on järjestelmä alijäämäinen ja se tulee jossain vaiheessa ajautumaan joko veronkorotuksiin, menoleikkauksiin tai vararikkoon.

Ja tästä pääsemmekin aiheeseen, muukalaisinvaasioon. Nimittäin nykyään hyvinvointivaltion merkittävin ongelma on se, että sille tulee jatkuvasti uusia asiakkaita ulkomailta, voittopuolisesti järjestelmän kannateltaviksi. Suomi selviäisi yhdestä, kahdesta ja tuhannesta uudesta elätistä, ehkä sata tuhattakaan ei aiheuttaisi välitöntä romahdusta. Se ei kuitenkaan olisi tasapainoinen tilanne.

Yhteiskunnan on perustuttava järkeviin periaatteisiin, joita on mahdollista noudattaa kaikissa olosuhteissa. (Tämä, ainakin teoriassa, tunnustetaan oikeusperiaatteessa.) Jos ensimmäinen ulkomaalainen ollaan valmiita päästämään nettosaajaksi, millä perusteella sadastuhannesensimmäinen torjuttaisiin? Koska ulkomaalaisia on yli seitsemän miljardia, ulkomaalaisille avoin hyvinvointivaltio EI VOI olla tasapainossa. Hyvinvointivaltio on rajattava vain sen omille kansalaisille, muuten se lakkaa olemasta. Jos hyvinvointivaltio on hyvä asia, niin silloin on parempi, että siitä nauttii rajallinen ihmisjoukko kuin että hekään eivät siitä pääse nauttimaan.

Ja, koska olen aatteeltani nationalistinen konservatiivi, minä asetan kansakunnan yksilöiden edelle. Yksilöt tulevat ja menevät, kansakuntien tulisi säilyä ikuisesti, tämä on periaatteeni. Afrikan ja Lähi-idän holtittomasti kasvavat populaatiot on säännönmukaisesti torjuttava koko lännestä. Humanistit, jotka kokevat velvollisuudeksi auttaa, saavat auttaa omista varoistaan, eivät verottamalla muita. Ja se apu on muodoltaan pakolaisleirejä niin lähellä kriisialuetta kuin suinkin. Muu ei voi olla tasapainoihanteen mukaista.

Allaspalo kirjoitti...

Niin sitä pitää KoO. Kypsä ihminen, joka tajuaa, että Audiatur et altera pars mutta etsii kuitenkin tinkimättömättömästi totuutta/oikeudenmukaisuutta on kai se ihanne johon länsimainen koululaitos muummoassa tähtää.

Osoitit yllä olevalla tekstilläsi pysyväsi siihen.

Keskustelu päätekstin aiheesta menee nopeasti etnomasokismismiksi ja taivaanrannanmaalailuksi. Ja nyt pitää vähän ruoskia myös meitä nuiviakin, koska kun meikäläisiltä kysytään, onko se miten kehitysmaaissa kärvistellään oikein saa helposti vain kiusaantuneen tuhahduksen " se nyt on niiden omaa syytä tai "kaikkea pahaa ei saada koskaan kuitenkaan pois maailmasta". Kiinnitän tässä nyt huomiota vaivaantumiseen ja kiireeseen vaihtaa puheenaihetta.

Virkistävää lukea teksti jossa nostetaan kissapöydälle ja sanotaan suoraan, että (tarpeellisesta) rajojen sulkemisesta seuraa paljon inhimillistä kärsimystä oikeasti apuatarvitseville.

Uhrauksilta ei voi välttyä, mutta murehditaan niitä sitten.

Allaspalo kirjoitti...

Mihin vedetään raja?

Tässä saattaa kenties historian suurin humanitaarinen projekti sitten kristinuskon keksimisen jälkeen osoittautua täydeksi sudeksi. (Puhun koko vuosikausia jauhetusta paradigmasta joka johti tähän) Joten vedetääs ny jotain.
Päästetään reilusti kiinalaisia ja virolaisia joilla on koulut käyty. Muille sitten niin tiukka linja, että arvojohtajaa ja muita paremmintietäjiä itkettää.


Tämähän on Pentti Linkolan dilema "Mitä tehdään, kun sadan matkustajan laiva on äkillisesti uponnut ja vain yksi kymmenen hengen pelastusvene on saatu vesille? Kun pelastusvene on täynnä, yrittävät ne, jotka vihaavat elämää, kiskoa siihen lisää haaksirikkoutuneita ja upottaa kaikki. Ne, jotka rakastavat ja kunnioittavat elämää, lyövät laivakirveellä partaisiin takertuneet liiat kädet poikki."

Juho kirjoitti...

Tietynsuuruinen kansallinen itsekkyys ei ole vain hyve, vaan se on kansakunnan hengissäsäilymisen edellytys.

Kalseaa, mutta niin se vain on. Ilman tiettyä itsekkyyttä ei mikään tai kukaan selviä olemassaolon taistelussa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Allaspalo ja Aequilibrium ja kiitoksia kommenteistanne.

Aequilibrium: osut tavallaan oikeaan. Puhut asiasta, jota ehkä vuosi pari sitten olisin pitänyt asian kiteytyksenä. En kuitenkaan osaa ajatella asiaa syvimmässä merkityksessä peliteorian kautta. En usko mahdollisimman täydellisten tasapainotilojen mahdollisuuteen, kaikki ihmisen rakentamat systeemit pitävät sisällään tuhonsa siemenen. Ristiriita ei sisälly vain hyvinvointivaltioon tai tiettyyn aatteeseen. Ongelma on ikään kuin metafyysinen, kaikkien logiikalla konstruoitavien ratkaisujen ulottumattomissa.

En toki väitä, että kaikki olisi yhtä lailla epätasapainoista. Jotkin järjestelmät ovat toisia kestävämpiä ja ymmärrän toki pragmatiikkaa näiden suhteen. Mutta ongelmamme ei siis ole viime kädessä pragamaattinen.

Allaspalo: joo, harva nuivakaan on niin paatunut ettei tieto lisäisi tuskaa. Kysymystä siis vältellään tai todetaan vain, ettei se kosketa meitä. Tietenkään suvaitsevaisten hourailu siitä, kuinka juuri me voisimme nämä ongelmat ratkaista ja omahyväisyydellä hekumointi, eivät ole sen ylväämpää toimintaa.

Pentti Linkolan dilemma on todellinen, mutta unohtaa yhden asian: omantunnon. Dilemman voisi muuntaa vähän räikeämpään muotoon: iso perhe pelastautuu veneeseen, kaikki lapset eivät mahdu kyytiin. Ne, jotka vihaavat elämää kiskovat siihen lisää lapsia ja upottavat veneen. Ne, jotka rakastavat elämää, lyövät omilta lapsiltaan kädet poikki.

Voi olla liian paksua puhua kuin kaikki ihmiset olisivat globaalisti yhtä perhettä, tietenkään he eivät ole. Mutta tilanteen traumaattisuus on ilmeinen. Kuinka moni ihminen todella on valmis ampumaan avuttomalle kuulan kalloon? Muistetaan siis se, että niiden roistojen ja onnenonekijoiden joukossa on myös heikkoja heitteillä. Vaikka arabit kiivasluontoisia ovatkin, en jaksa ajatella pahimman pallogrillirasistin tavoin jokaisesta pahaa.

Tämä on elämän dilemma: miten estetään pahuus pahuudella? Ajattelen, että kovakin väkivalta voi olla tarpeen puolustauduttaessa. Mutta jossain menee raja, jonka jälkeen on parempi kuolla kuin elää hirviönä. Ehkä Linkolankin dilemman ratkaisu on siinä, että jonkun on joskus uhrauduttava. Mutta kuka uhrautuu ja kenen hyväksi?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve vaan Juho, ehditkin kommentoida tuohon väliin.

Totta turiset. Mutta minkä suuruinen itsekkyys on sopivaa, mikä menee yli? Voiko tuollaiseen kysymykseen vastata? Itsekkyys voi olla vain eufemismi täysin pidäkkeettömälle raakuudelle kuten epäitsekkyys täysin selkärangattomalle pelkuruudelle.

Ei ole eneimmäistäkään loppuun saakka perusteltua syytä, miksi vaikkapa tuhat pakolaista olisi sopiva määrä loppujen jäädessä kuolemaan (siis niistä, jotka todella kuolemanvaarassa ovat). Samalla tavalla abortin ajallinen takaraja on täysin keinotekoinen ratkaisu, itse ongelma on sikiön tappaminen eikä se milloin se tapahtuu.

Allaspalo kirjoitti...

" Dilemman voisi muuntaa vähän räikeämpään muotoon: iso perhe pelastautuu veneeseen, kaikki lapset eivät mahdu kyytiin. Ne, jotka vihaavat elämää kiskovat siihen lisää lapsia ja upottavat veneen. Ne, jotka rakastavat elämää, lyövät omilta lapsiltaan kädet poikki."

Tästä on jo ennakko tapaus KoO

Natsit pakottivat Łódźin juutalaisgheton luovuttamaan 20 000 työkyvytöntä eli lapsia ja vanhuksia. Gheton juutalaisneuvoston johtaja Chaim Mordechai Rumkowski piti kuuluisan Give Me Your Children puheen jossa hän vetosi vanhempia antamaan lapsensa jottei koko ghettoa tuhottaisi.

Rumkowskin (joka oli vallalla perso, maaninen narsisti {ja huhujen mukaan myös pedofiili(!)}) diktaattorimaisten kovat otteet tehosivat: Łódźin ghetossa tehtiin niin kuuliaasti ja kovasti töitä natseille, että se oli Puola viimeinen ghetto, jonka natsit tyhjensivät.

Allaspalo kirjoitti...

Edellisestä kommenttistani unohtui mukaan todeta, et

Maailman on sairas paikka sille päälle sattuessaan.

Korppi on oikeus kirjoitti...

And common sense dictates that the saved must be those who can be saved and those who have a chance of being rescued, not those who cannot be saved in any case.

Järki kertoo tekemään niin paljon asioita, jotka todella käyvät järkeen. Ja sanon tämän vailla ironiaa, kaikki kuulostaa niin loputtoman järkevältä. Miksi se vain kuulostaa niin väärältä?

kaleidoskooppiihmispään kirjoitti...

Kestävin ratkaisu olisi kolonisoida Afrikka (+muut) uudestaan, koska ei sieltä ongelmat sillä häviä, että sieltä otetaan porukkaa pois, eikä sillä, että sieltä lähteneitä käännytetään takaisin sinne.

Elikkäs rajanvetokysymyksessä oleellisinta ei ole se, kuinka monta ja mitä laatua päästetään sisälle vaan se, että itse menemme sen yli niin että heilahtaa! HAHAA!

Am I wrong or am I wrong? #MakeWorldAmericaAgain

Allaspalo kirjoitti...

Olet tehnyt samat havainnon kuin eräs jumalainen markiisi.

Mikä tahansa limaisen järjettömyyden saadaan järkeväksi. Ainakin tarpeeksi suurella töyhkeydellä ja liukkaalla kielellä varustettu.

Suomalaiset yrittäkää vielä kerran jos haluatte olla tasavaltalaisia!

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Kaleidosikooppimies ja Allaspalo.

Kaleidoskooppi: joskus olen puolivakavissani ajatellut, että uusimperialismilla saataisiin elinolosuhteet nousuun niin meillä länsimaissa kuin kehitysmaissa. Vaikka en moista ratkaisua kannatakaan, tulisi taas suvaitsevaisten kysyä itseltään yhtä asiaa: miksi Afrikalla näyttää menevän huonommin nyt kuin siirtomaa-aikana? Miksi Etelä-Afrikka on väkivaltaisempi ja vihelisäisempi kuin apartheidin aikana jne.

Allaspalo: ehkäpä edellä kuvatut asiat ovat järkeviä, mutta eivät silti oikein. Oikea ja väärä eivät pohjimmiltaan ole rationaalisen prosessin tulosta vaan jotain valmiina saatua. Voi toki ajatella kuvattujen asioiden olevan niin järkeviä, että ne muuttuvat järjettömiksi. Abstraktit periaatteet kun tuppaavat umpimielisen johdonmukaisesti toteutettuina kääntymään vastakohdikseen.

Allaspalo kirjoitti...

Vai uuskolonialismia. Vai lieneekö uus-uuskolonialaismia. XD Varokaahan vaan pojat, ettei itä naapuri ala leikkimään myös sitä. Noh, he taitavat olla sen verran järki ihmisiä, että niille riittää neo-suomettuminen.
Emmä sit tiiä.

Mitäs jos vaan julistettaan Afrikka maailmanperintökohteeksi, jonka sisäistö kauneutta ulkopuoliset eivät saa häiritä. Eli ei päästetä ketään ulos eikä sisään (joitain antropologi ja biologi retkikuntia lukuunottamatta). Ei tuu ikävä niitä sukulaisten umpitylsiä "tässä me ollaan pyramiideillä"- lomakuvia.

PS. Mitäs mieltä olet tästä arvon KoO. En perusta hirveästi kehitysmaa diktaattoreista, mutta en huippu-urheilustakaan.
Tällä kommentilla presidentti Mugabe sai pisteet minun silmissä. Siinä on äijä. Sama meno meillekin. Tulos tai ulos leijonat, keihäänvimpauttajat ja muut.

Juho kirjoitti...

Allaspallon kommentista tuli mieleen, että monessa kehitysmaassa ja varsinkin islamilaisessa sellaisessa kovaotteisen diktaattorin syrjäyttäminen on johtanut vain entistä hullumpaan menoon.

Irak on nyt paljon rauhattomampi ja yhteiskunnan perustoiminnot toimimattomampia kuin Saddamin aikana. USA:n pommitusten taakse on turha mennä. Niistä kun on jo toistakymmentä vuotta.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Allaspalo ja Juho.

AP: Mugabi on veikeä vekkula, tästä heitosta pidin: Tilanne on sama, kuin jos impotentti mies olisi naimisissa viiden naisen kanssa. Mitä hyötyä siitä on?

Tuo visio Afrikasta jonkinlaisena suojattuna aittana, jonne ei mennä sisään ja josta ei tulla ulos, kuulostaisi hyvältä.

Juho: tietyt maat tarvitsevat autoritaarisempaa johtamisotetta tai ne hajoavat palasiksi. Vaikka esimerkiksi Syyriassa kaadettaisiin niin ISIS kuin Assad, ei maa tulisi koskaan yhdistymään demokraattiseksi kokonaisuudeksi. Ja miksi pitäisikään, olkoon kullakin maalla sellainen hallinto, jota se tarvitsee.