sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Työnteko on yliarvostettua

Alkutiedote: edellinen tekstini Asemanaukion surman jälkipyykistä on luettavissa Sarastuksesta parannettuna painoksena.

...


Otsikossa sanottu kuulostaa perivasemmistolaiselta ja sitä se onkin. Lepopäivän päätteeksi on mitä oivin hetki tarkastella asiaa, jossa vasemmisto on ollut aikanaan runttaamassa läpi oikeita uudistuksia. Viisipäiväinen työviikko ei ole kaltaiseni synnynnäisen tyhjäntoimittajan näkökulmasta vähäinen saavutus. Jos on näet yksi asia, jota protestanttisen työetiikan läpäisemässä Suomessa inhoan, on se työnteon fetissinomainen asema. Tärkeintä ei siinä ole, että jotain tehdään vaan että vain tehdään. Joutilaisuus on vähintään epäilyttävää, joten on varmuuden vuoksi parempi tehdä jotain. Kunhan tekee jotain, se on pääasia. Kunhan kuluttaa energiaa.

Ei ole sattumaa, että Suomessa on tyypillistä haukkua ”apurahataiteilijoita” ja luovan alan ihmisiä ylipäätänsä, eiväthän ne tee edes oikeita töitä! Mikäli samat öyhöttäjät vaivautuisivat edes hetkeksi lukemaan historiankirjoja, huomaisivat he monen taidekaanonin klassikon jääneen tekemättä ilman tukea mesenaateilta. Lukemattoman moni taiteilija on ollut joko varakkaan tukijan taikka sukulaisten nurkissa pyörinyt vetelehtijä. Ne, jotka eivät olleet, olivat satunnaisilla tuloilla kituuttaneita köyhimyksiä. Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi ei tietääkseni ollut koskaan niissä ”oikeissa töissä”. Nyt toki, on ollut rehellisissäkin ammateissa työskennelleitä taiteilijoita tai muuten vain yleistä työtarmoa osoittaneita. Esimerkiksi sankarini J.R.R. Tolkien oli pitkäaikainen yliopiston professori. Huomattavaa on kuitenkin, ettei hänellä ollut suurta akateemista kunnianhimoa; hän ei juuri saanut tieteellisiä tutkimuksia aikaan, vaan suuntasi lingvistisen ja luovan intohimonsa kirjallisuuteen. Ura yliopistolla oli sittenkin hidaste ja välttämätön paha. Sitten on Pekka Halosen kaltainen valtaisalla tarmolla varustettu maalaisperheen vesa, joka oli – paitsi kahdeksanlapsisen perheen isä – myös tavattoman tuottelias taidemaalari. Hän kykeni yhdistämään kiireisen ja ajoittain materiaalisesti niukan perhe-elämän luovaan tarmoonsa.

Edellisen kappaleen pointti on osoittaa, että taide enemmän tai vähemmän edellyttää vapautta jokapäiväisistä askareista. Edes Pekka Halonen ei olisi pitkälle pötkinyt ilman tarmokastakin tarmokkaampaa vaimoaan Maijaa, joka piti työpanoksellaan taloa pystyssä. Vielä enemmän tämä korostui Halosen ystävän ja kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen huushollissa, jossa Aino oli arjen kantava voima. Tiedän omasta kokemuksesta, että luovuus tukahtuu arjen stressin ja jatkuvien keskeytyksien paineessa. Se vaatii vapaan ja avaran tilan, se kaipaa tyhjää aikaa. Se on painoton tila, jossa ajatukset pääsevät keventyneinä ojentumaan kohti korkeuksia. Se tilanne, kun kalenteri on tyhjä ja sitoumukset hoidettu ja delegoitu muille, vapauttaa uuteen maailmaan. Taiteen tärkein osuus, luova päänsisäinen prosessi, ei ole työtä. Se on pikemminkin verrannollinen leikkiin, joka loppuu vasta vanhempien (=yhteiskunnan) kutsuessa takaisin sisätiloihin (=arkeen). Luova tila ja inspiraatio ovat asioita, joiden vuoksi elän ja siksi pyrin noita tiloja ruokkimaan järjestämällä niille aikaa.

En voi välttyä vaikutelmalta, että apurahoista valittava veronmaksaja on vain kateellinen juntti, jota risoo, kun kaikki eivät teekään samaa paskaduunia. Ja lopulta taiteilijakin joutuu ponnistelemaan saattaakseen teoksensa valmiiksi, pelkkä luova prosessi ei riitä. Tätä on totuttu kutsumaan työnjaoksi, enkä näe mielekkäänä että jokaisen tulisi ansaita leipänsä niin sanotuilla oikeilla töillä. Kaikki taide, eli kirjojen, elokuvien, kuvataiteen ja musiikin kaanonit jäisivät varsin laihoiksi, jos kaikki olisivat pakotettuja saman työsapluunan läpi kulkemaan. Taide on kuitenkin perusolemukseltaan hyödytöntä, mitä on perisuomalaisen työmoraalin puitteissa vaikea sulattaa. Tätä heijastelee myös useiden persujen ajatus siitä, että markkinoiden tulisi määrätä taiteen paikka yhteiskunnassa. Moinen ajatus on idioottimainen, sillä suuri yleisö ei tiedä mitä se haluaa. Ja jos sen antaa päättää, he päätyvät kuluttamaan silkkaa roskaa. Taidetta, kun ei edes ole tarkoitus kuluttaa vaan kokea. Hyvä taide ei ole pikaruoka-ateria, joka ulostetaan seuraavana päivänä, vaan messuun verrattavissa oleva uskonnollinen kokemus. Taide tarvitsee elitismiä ja mesenaattejaan, jotka pitävät huolen siitä että ihmiskuntaa siunataan totuuden koskettamilla hengentöillä. Se, että nykypäivänä apurahat ovat korvanneet mesenaatit, on jokseenkin yhdentekevää. Se on byrokraattisempaa ja kasvottomampaa, siis huonompaa. Mutta parempaakaan ei ole juuri nyt saatavilla. Ja suurin osa apurahaa myöntävistä tahoista on joka tapauksessa yksityisen hyväntahtoisuuden varassa, joten veronmaksajat pitäkööt naamansa ummessa.

Vaikka olen jonkin sortin taiteilijaluonne ja kirjoja kasaan yrittävä kynäilijä, en henkilökohtaisesti halua apurahoihin turvautua. Olen sen verran protestanttisen työetiikan läpitunkema, enkä koe itseäni siinä määrin taiteilijaksi, että kokisin olevani sellaiseen oikeutettu. Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että yhdistäisin matalapalkkaisen työn vapaa-ajalla tapahtuvaan luovaan toimintaan. En rakasta työntekoa, inhoan sitä. Koska kuitenkin jollakin on leipää saatava, enkä haluaisi sosiaalituille heittäytyä, on ikävä kyllä jotain tehtävä. Ei ole olemassa työuraa, ei työtehtävää, josta voisin todella pitää. Rakastan ennen kaikkea joutilaisuutta, sitä että voin vain olla ja katsella maailman menoa. Haluan tarkkailla ja olla ottamatta liikaa osaa. Valittavanani on siis vain vaihtoehtoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän huonoja. Tällä hetkellä olen puolitoista vuotta kestävässä työharjoittelussa, jonka myötä saisin ammattipätevyyden jokseenkin pureskeltavissa olevaan työhön. En kerro siitä tässä vaiheessa muuta kuin, että kyse on julkisen sektorin työstä. Tietysti, minusta ei saisi tuottavan alan työntekijää kirveelläkään. Olisin sellaiseen liian laiska ja lyhytjänteinen. Kaikki intohimoni on suuntautunut aivan toisiin asioihin ja muihin maailmoihin. Työ on jotain henkeni pitimiksi, eikä mitään muuta. En koskaan tule sitä rakastamaan, mutta kaikkea ei voikaan.

On kuitenkin jotain, mikä vielä erityisesti herättää minussa kaunaa kotimaisesta työetiikkaamme kohtaan. Siihen nimittäin sisältyy koko sielun alistava juonne, jossa ei riitä että vain tekee työtä. On myös nimenomaan rakastettava työtä, antauduttava sille koko olemuksellaan. Tätä tuodaan esille erinäisissä riiteissä, joissa päivitellään kiireellistä arkea kuin se olisi hienokin asia tai retostellaan työtehtävien kuormittavuudella. Ymmärrän moisen, jos kyseessä olisi vain machoilu, mutta oikeasti se on masokistinen kuuliaisuusele. Koska ”duunin painanminen” on kaiken alku ja juuri, on yhdessä päiviteltävä kuinka kaikesta oikeasti tykätään. Vastapainoksi tälle itsekidutukselle löytyy sitten aivan yhtä perisuomalainen purnaaminen, jonka ansiosta on myös ok tunnustaa tekevänsä työtä pelkän vitutuksen voimalla. Kansamme into lottoamiseen kertoo myös selvää kieltään siitä, että työelämälle haistatetaan enemmän kuin mielellään paskat. Mutta kuinka moni lottovoittaja onkaan sanonut, ”en kyllä lopeta työntekoa”. Huokaus.

Eikä tässä purnaamisessani ole lopultakaan kyse vain omasta vieroksunnastani työntekoa kohtaan. Niin paljon kuin sipilät, vapaavuoret ja muut työelämästä vieraantuneet porvarit jaksavat jauhaa työnteon ihanuudesta ja työllistymisestä, ei se muuta tosiasioita juuri kummemmaksi. Työtä ei ensinnäkään juuri enää ole, ei ainakaan kaikille. Kaikki eivät voi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä duuniin. Kuinka moni edes haluaisikaan, koska ne jäljellä olevat duunitkin ovat pian kaikki paskaduuneja. Kun yhä pienempi määrä ihmisiä tekee yhä isomman määrän töitä, yhä kiihtyvillä aikatauluilla, pidemmillä työpäivillä ja lyhyemmillä eläkkeillä, alkaa kovimmankin duunarin pinna kiristyä. Enää ei kävellä työpaikan ovista sisään ja paiskita samaa hommaa eläkepäiviin. Hyvällä tuurilla tehdään kuukausia kerrallaan ja yhä kiireellisemmässä ja stressaavammassa ympäristössä. En katso siis asiakseni moralisoida liikaa niitä, jotka eivät jaksa tähän oravanpyörään mukaan lähteä.

Vasemmisto osuu naulan kantaan työelämän ja työmarkkinoiden kritiikissään ja sitä tuntuu olevan ainakin joidenkin vaikea oikealla myöntää. Osaltaan tämä johtuu siitä, ettei viholliselle haluta antaa tunnustusta ja osaltaan siitä, että oikealta löytyy huomattavan paljon talousliberaaleja. Näille markkinauskovaisille työttömyys johtuu vain yksilöiden epäonnistumisista tai verotuksesta, ikään kuin työnantajapuolella ei olisi asiaan vaikuttavia rakenteellisia tekijöitä. Työelämän huonontumisen taustalla on globaalia talouspolitiikkaa sekä silkan ahneuden sanelemia ratkaisuja. Kapitalisteillehan nykytilanne on oikeastaan mitä parhain, valtio kun kantaa vastuut mutta antaa tuet. Työttömille on hauska vittuilla ja köyhää on hyvä kyykyttää laittamalla tämä orjatyöhön, jota myös kuntouttavaksi työtoiminnaksi kutsutaan. Modernit kiertoilmaisut vain lisäävät jo valmiiksi epätoivoisen ihmisen raivoa, ikään kuin kyykytys byrokraattien ja kaiken maailman toimistojen taholta ei olisi jo tarpeeksi. Älkää enää virallisella taholla sanoko ”Suomi kuntoon”. Kukaan ei usko, kukaan ei naura.

Vasemmistoa kannattaisi kuunnella asiassa, jossa heillä on jo parisataavuotinen kokemus, eli työväenasiassa. On kuitenkin niin, että heilläkin on vakavat sokeat pisteensä mitä etenkin vasemmiston liberaaliin puoleen tulee. Jos heidän analyysinsa osuvatkin usein oikeaan, he kaahaavat unelmillaan itsensä nurin. Puolustan apurahoja, mutta en niiden jakamista kenelle tahansa. Mikä tahansa ei ole taidetta, eikä kuka tahansa taiteilija. Vain harvat sitä voivat olla, muiden on tyytyminen johonkin muuhun. Vasemmisto, joka nykyään kannustaa mihin tahansa paitsi oikeisiin töihin, tuottaa vain lauman elämäntapaopiskelijoita ja tyhjäntoimittajia. He kieltäytyvät ajattelemasta sitä yhtälöä, jossa kutistuva työntekijöiden joukko saa elättää kasvavan joukon sosiaalipummeja. He puhuvat perustulosta ihmelääkkeenä kaikkeen, vaikka todellinen ongelma ei ole lopulta kannustinloukuissa; ongelma on yhteiskunnan resurssien kulumisessa loppuun ja resurssientuottajien vähenemisessä. Perustulokin on maksettava rahoista, jotka on saatava joidenkin ihmisten työllä ja vaivalla kasaan. Vasemmisto tuntuukin ennen kaikkea valehtelevan siitä, että jokainen voi tehdä mitä haluaa. Ei voi, oikeasti mielekkäitä töitä on vain vähän. Jonkun on roska-autoakin ajattava, enkä usko siitä olevan pääasialliseksi sisällöksi kenenkään elämään. Kipu ja vaivannäkö ovat tavalla tai toisella aina läsnä, tätä on turha kiistää. Jos oikealla vähätellään työelämän raadollistumista, vasemmalla ei kyetä tunnustamaan työn kovia puolia. Vanhat kommunistit saattoivat sentään olla ylpeitä, että myös heidän ankaralla panoksellaan oli yhteiskuntaa rakennettu. Sossuvassarit taas pettyvät, kun kaikki eivät voikaan olla muusikkoja.

Olisiko tässäkin asiassa aika kokonaisvaltaisemmalle ajattelulle, synteesille? Perustulo ei ole välttämättä huono ajatus, mutta ei ratkaise sitä perustason ongelmaa eli huoltosuhdetta. Toisaalta sitä eivät ratkaise nykyhallituksen ainaiset leikkaukset, eikä kaikenlainen omaan telttaan kuseminen. Työpäivää voidaan pidentää vaikka kuusi tuntia, eläkeikää nostaa yhdeksäänkymmeneen ja siltikään ei tuottavuus nousisi. Päinvastoin, työntekijöiden piiskaaminen vain alentaa sitä. Mutta ei minullakaan ole eväitä antaa. En ole taloustieteilijä, en tiedä voiko tilanteesta pelastautua enää. On se kuitenkin kumma, kun maallikonakin näkee kuinka persiilleen asioita hoidetaan. Varmaan kymmenen vuoden ajan on jokainen hallitus luvannut työllisyyttä parantaa, ja maassamme on pian ennätystyöttömyys. Tässähän tulee ihan hassu fiilis, että meitä saatetaan kusta silmään.

Haistakaa sekoomus ja työllisyysintoilijat pitkä paska. Teille haluan iskeä vain kapuloita rattaisiin. Tunnen pelkästään sympatiaa downshiftaajia ja muita hipahtavia laiskottelijoita kohtaan. Ihmiset pitäisi saada arvostamaan lorvimista, tälläkin hetkellä suurin osa sossupummeistakin käyttää aikaansa ties mihin mömmöihin ja anarkismiin. Lukisivat kirjoja ja sitten ryhtyisivät munkeiksi. Rukoilisivat ja tekisivät Oikeaa työtä - sielun työtä.

3 kommenttia:

Allaspalo kirjoitti...

No mutta K.o.O

Mistä löytyy se ihmisten kalastaja/kallonkutistaja joka ratkaisee isäntämme identiteetti ongelman? Miten olla taiteilija persoona kun samalla ikuisuus opiskelijat ja laiskat loiseläjät vituttavat?


Asiaan. Päätekstissä spottasit olennaisen aikapommin. Luterilainen työmoraali on vähiten huono systeemi, koska se pitää pyörät pyörimässä -kivaa se ei ole mutta hoitakoon Dolce Vita-Eurooppa kivan ja jättäköön kellopelinosan meille Pohjois-Eurooppalaisille. Siinä on kuitenkin se olleelinen sisään rakennettu jummjammi, että kaikki voidaan velvoittaa töihin koska kaikille riittää töitä.

Vaan kun ei kohta riitä! Kiitos automaation.

Mutta ei hätää, kyllä eliitti meille turhaksi käyneille massoille jotain kivaa keksii. Kuten roskaviih... markkinavoimaista kulttuuria 3D-lasien kautta 24/7 tai sitten vaan PUFF ja heihei.

Ehkäpä aidosti taiteelliset ihmiset, ehditte tehdä jotain oikeasti henkevää johonkin aikakapseliin muistona vanhoista ajoista.

Allaspalo kirjoitti...

"Lukisivat kirjoja ja sitten ryhtyisivät munkeiksi. Rukoilisivat ja tekisivät Oikeaa työtä - sielun työtä."

Nimenomaan!

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terrrrrrve.

Joo, enhän sano että luterilainen työmoraali olisi huonoa. Enemmänkin totean sen, etten henkilökohtaisella tasolla pidä siitä. Mutta on sillä objektiiviset varjopuolensa, kuten juuri työnteon kohottaminen pyhäksi mitä sen ei ainakaan pitäisi olla.

Matruunahan on tainnut tuota protestanttisuuden paremmuutta tuoda esiin ja on siinä totuutta. Luterilaisissa maissa asiat toimivat ihan toisella tavalla kuin jossain Etelä-Euroopassa saatikka Venäjällä. Säntillisyys on kenties sen arvokkain piirre, asiat viedään loppuun. Juuri siksi meillä on ollut hyvinvointivaltio, jota en sen huonoista puolista saata täysin tyrmätä ajatuksena. Koko yhteiskunnan läpäisevä keskinkertaisuuden ihanne kuitenkin tekee moisesta vaikean rakastaa. Liian persoonaton, harmaa ja taskulämmin, sielun voi kuulla kutistuvan.