Perjantai-illan hokispiikkiä

Jääkiekon World Cup-turnaus on vihdoin taputeltu ja voittajana seisoo ei-niin-yllättäen Kanada. 12 vuoden jälkeen tämä mittelö palasi takaisin jääkiekkomaailmaan ja hallitseva mestari lunasti paikkansa uudelleen. Sen sijaan Suomi, joka edellisellä kerralla ylsi finaaliin asti, pelasi surkeimman turnauksensa miesmuistiin. Kolme ottelua, kolme tappiota, yhdeksän päästettyä maalia sekä yksi tehty, jota voitte ihailla tästä huikeasta maalikoostevideosta.

Kuinka näin pääsi käymään? Kentällä oli kaikki parhaat ja parempaan ei pystytty? Tiettyä huolta herättivät jo MM-kisat, joissa Suomella oli pitkälti samat pelaajat, eikä siltikään onnistuttu kultaa saamaan. Näinkö pahasti Suomi on jäänyt pelaajien tasossa jälkeen, vai onko pessimismi ennenaikaista? No, tutkitaan ennen kuin hutkitaan.

Se, että turnaus pelattiin ennen kauden alkua, ei ollut hyvä ajankohta kenellekään. Pelaajat ovat enemmän tai vähemmän kesävireessä ja se heijastui koko turnauksen tasoon. Vaikka näin vain osan otteluista, ovat jotkut kritisoineet koko turnauksen tasoa. Suomen pelit eivät ainakaan olleet viihdyttävää katsottavaa oman joukkueemme, eikä vastustajien puolesta; Ruotsia vastaan tappio tuli tiukan väännön tuloksena, kun kumpikaan ei pystynyt peliä dominoimaan. Venäjää vastaan Suomi taisteli yhden erän hyvin, kunnes parin maalin jälkeen koko loppupeli meni puolustukselliseen hyydyttämiseen. Viihde oli moisesta kaukana yhtä kaikki. Tuskaisaa, hikistä ja vaivalloisen näköistä punnertamista, jota teki pahaa katsella. Ja minä kun haluaisin nähdä dramaattista kiekkoa, kaunista peliä. Onnistuneita kuvioita, kikkoja, laukauksia ei juuri päässyt näkemään. Se villi energia, jota näimme Suomen juhliin päättyneissä U20-kisoissa, loisti poissaolollaan. Ei vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, saimme vain tylsää puurtamista. Ymmärrän tietysti, että ammattitason kiekko on tasaisempaa ja varovaisempaa. Mutta kai maailman huipuilta voisi enemmän odottaa?

Tosiasia on, että Suomi häviää myös pelaajamateriaalinsa puolesta monelle muulle huippumaalle. Yksi tekijä on materiaalin kapeus, emme voi koskaan saada yhtä leveällä rintamalla huippuja tuotettuja kuten USA, Venäjä tai Kanada. Jos meillä on koostaa huipuistamme yksi joukkue, voisivat kanukit tai ryssät koostaa useita sellaisia. Lisäksi Leijonat on edelleen läpikäymässä sukupolvenvaihdosta, mikä näkyy siinä että vastuunkantavia konkareita on vähemmän ja keltanokkia enemmän. Tosin nyt ne pelaajat, joilta olisi odottanut esimerkkiä kuten Mikko Koivu ja Jussi Jokinen, olivat koko turnauksen kuin unessa. Nuori ikä näkyi myös pakiston otteissa, sillä viime kädessä heidän virheistään saatiin maksaa tappioiden muodossa. Kun lisäksi oletetusti paras puolustaja Sami Vatanen pelasi täysin alle tasonsa eivätkä maalivahditkaan loistaneet, on tulos tällaista. Jälkiviisaasti voi myös sanoa, että Patrik Laineen otto mukaan oli virhe. Poika ei selvästikään ollut valmis pieneen rinkiin ja tämän tason peleihin. Kerta kaikkiaan mikään ei Suomen pelissä onnistunut. Päävalmentaja Lauri Marjamäen jatkoa ajatelleen ei tämä ole lainkaan hyvä lähtökohta.

Mutta ei mennä asioiden edelle. Valmentajaa ei voida yhden turnauksen vuoksi teurastaa. Huono vire, huono tuuri ja kenties tähden asennotkaan eivät auttaneet meitä. Uskoisin kuitenkin, että tulevaisuudelta voidaan odottaa suuria saavutuksia. Muistetaan kuitenkin muutama asia: kaksi vuotta sitten Suomi ylsi olympiapronssille joukkueella, joka oli koostettu räkänokista ja kehäraakeista. Leijonat on ollut viimeisten kahden vuoden sisällä kahdesti MM-finaalissa sekä voittanut kolme juniorien MM-kultaa. Kypsymässä on pelaajasukupolvi, jolla on potentiaalia kehittyä todelliseksi tuhovoimaksi kentällä. Puljujärvi-Aho-Laine –kolmikko voi olla kuin uusi Ankkalinnan ketju, joka pitää vastustajiaan pilkkanaan. He ovat jo nyt valtaisan taitavia yksilöitä, joiden uralle toivon mitä makeinta menestystä. Pulju ja Laine ovat kaiken kukkuraksi isoja köriläitä, joilla tuskin tulee vaikeuksia NHL:n fyysisessä pelissä. Laine laukoo kuin Selänne, Puljujärvi virnistää kuin Tikkanen ja Aho osoittaa Saku Koivun otteita peliälyllään. Jos he eivät loukkaannu ja saavat peliaikaa, niin kyllä tästä vielä hyvää tulee. Mikael Granlundista ei tullut aivan sellaista supertähteä kuin jotkut toivoivat, mutta näissä herroissa on mahdollisuus. Ja sitten on lisäksi Alexander Barkov, joka on hänkin vielä nuori ja jolla takanaan paras NHL-kausi tähän mennessä. 190 sentin koko yhdistettynä pehmeisiin käsiin on aina vaarallinen yhdistelmä, joka toivon mukaan kehittyy entistä vaarallisemmaksi.

…

Vitut yhdestä paskasta turnauksesta, näitä tulee joka maalle väistämättä. Vaikka tämä on surkein esitys, jota olen koskaan leijonilta melkein kahdenkymmenen vuoden aikana nähnyt, on tämäkin hyväksyttävä. Ketutus on aallonpohjissa armotonta, mutta uskoa täytyy olla. Suomi pärjää kuten se on ennekin pärjännyt. Huuhkajin suhteen voi olla aitoa syytä pessimismiin, mutta leijonat porskuttavat. Jääkiekko on parasta.

Ihan juuri alkaa kanssa NHL. En ole koskaan sen pelejä seuraamalla seurannut, paitsi play-offeja sekä finaaleita. Kenties voisin tällä kertaa tehdä toisin, ehkäpä voisin katsoakin otteluita. Suosikkijoukkueetkin jo löytyvät: Anaheim Ducks on Selänteen vanhana seurana ja suomalaisedustuksen vuoksi seuraamisen arvoinen; iloitsin kovasti Teemun ensimmäisestä ja ainoasta Stanley Cupin voitosta kyseisen seuran riveissä vuonna 2007. Toinen seurattava seura on Florida Panthers. Poppoo pelasi viime kaudella parasta kiekkoaan aikakausiin ja kantavana voimanaan jo edellä mainittu Alexander Barkov yhdessä legendaarisen Jaromir Jagrin kanssa. Viimeksi mainittu pelaa edelleen 44-vuotiaana ja ylsi viime kaudella huikealle tasolle, mistä 66 tehopistettä ovat osoituksena. Barkov, jonka pelityyli on melko samanlainen, on ollut oivallinen tutkapari hänelle. Katsotaan, lähteekö peli tänä vuonna samanlaiseen lentoon. Eikä kannata unohtaa Jussi Jokista, joka pelasi seuran paidassa hyvän kauden.

Suurin suosikkini on kuitenkin Pittsburgh Penguins, joka on myös hallitseva mestari. Paitsi, että kyseisessä seurassa pelaa kenties paras kanadalaispelaaja kera parhaan venäläispelaajan, on joukkueessa myös tulevaisuuden puolustajalupaus Olli Määttä. Hän jäi mieleeni olympialaisista 2014, ja juuri epäonnistuneesta World Cupista huolimatta tahdon uskoa hänen kehitykseensä. Uusia tasokkaita puolustajia Suomi nimenomaan tarvitsee. Kukaan ei kenties ole kuin Erik Karlsson, mutta jo pari Timosen tai Nummelinin veroista riittäisi. Mutta Pingviineihin palatakseni, en seuraa vain suomalaisvahvistuksen vuoksi kannattaisi. Jo se seikka, että joukkueessa ovat pelanneet sellaiset nimet kuin Mario Lemieux ja Jagr, olisi riittävä syy rakastaa sitä. He olivat mielestäni kaikkien aikojen tutkapari, jonka peli oli iloa silmälle, silkkaa kauneutta. Esteettistä jääkiekkoa, sellaista tahtoisin nähdä enemmänkin. Valeri Harlamov - tuo vanha Neuvostotähti - sanoi joskus haluavansa tehdä nimenomaan kauniita maaleja. Miksi kukaan muu ei ole koskaan sanonut mitään tuollaista?

Pens for the win!