Rush - Kaikkien aikojen trio

Vaahterasiirapin ja jääkiekon maa on tuottanut olemassaolonsa aikana myös valioluokan muusikoita, eikä suinkaan vähäisin niistä ole Rush. Kyseisen kolmen hengen orkesterin musiikki on sitä, mitä jotkut ihmiset nimittävät elämänsä soundtrackiksi. Bändi osui tielleni vuonna 2002 veljieni myötävaikutuksella, kuinkas muutenkaan. He olivat musiikki- ja soittoharrastuksensa myötä altistaneet myös minut mitä kummallisimmille bändeille, joille lämpenin vaihtelevasti. Rush, ja erityisesti heidän livelevynsä A Show Of Hands jättivät lähtemättömän jälkensä. Huolimatta huvittuneesta ensireaktiostani, ”kuka tuo laulava nainen oikein on?”, ei pian ollut enää paluuta.

En ollut ensimmäinen enkä varmasti viimeinen, joka luuli vokalistia naiseksi. Sen verran korkealta ja kovaa se ääni lähtee mieheksi, että power metal -kiekujat eivät ole sen rinnalla mitään. Kyseessä on tietysti legendaarinen basisti-laulaja Geddy Lee. Naismaisen äänensä lisäksi hänen hongankolistajamainen ja hoikka olemuksensa eivät myöskään luo mielikuvaa erityisen miehekkäästä miehestä ja muistanpa kuulleeni vitsin, ettei Geddy ole se luotettavin kaveri muusikoiden baaritappelussa. No, ulkonäön ruotiminen sikseen, sillä käsissämme on sentään maailmanluokan muusikko ja soittaja. Hänet voi löytää useammankin basistin listalta mitä tulee esikuviin. Hän ei ole tarkalleen ottaen virtuoosi, mutta tuo soittoonsa otetta, joka on vuodesta toiseen tehnyt vaikutuksen ihmisiin. Taituruutensa ohella hän on myös pätevä biisintekijä, häneltä löytyy korvaa muullekin kuin rock-rymistelylle. Hän toimii yhtyeen melodisina aivoina, koska laulajana määrittelee varsin paljon sen, mihin suuntaan biisit kehittyvät. Minkäänlainen diktaattori hän ei suinkaan ole, vain ohjaa bändin kokonaissaundia tovereitaan enemmän, mistä pääsemmekin aasinsiltaa seuraavaan asiaan:

Alex Lifeson, Rushin kitaristi ja sekopää. Jos Geddy on koukkunokkineen ja rottamaisine olemuksineen tyypillinen juutalainen, on Lifeson puhdasverinen arjalainen. Hän, ristimänimeltään Alexander Zivojovonic, syntyi jugoslavialaisille vanhemmille, mikä selittänee asiaa. Mutta rotuaspektista ei sen enempää. Lifeson on bändin vaistot ja sen spontaani energia. Hän ei rakenna biisien kokonaisuuksia, vaan tuo riffeillään, kompeillaan ja sooloillaan sielua ruumiin sisään. Ja päinvastoin, hänen energisyytensä tuo myös ruumista melodisen sielun ympärille. Soittotekniseltä kannalta hän lienee kolmikon heikoin. Vaikka siis on virtuositeetti hänestä kaukana, on hän taitava kitaristi yhtä kaikki ja ennen kaikkea luova muusikko. Hänen soittonsa, joka on yhdistänyt sopivasti tekniikkaa, melodisuutta ja kekseliästä efektien käyttöä, on antanut vaikutteita useille myöhemmille kitaristeille. Teknisessä tiluttelussa, jota hänkin harrasti, Lifeson ei kuitenkaan koskaan ollut parhaimmillaan. Selkeästi kirkkaimmillaan hänen luovuutensa näkyy maalailevissa, ekspressiivisissä sooloissa, jotka välittävät tunnetta suoraan. Yksi esimerkki tästä on Limelightin soolo, joka on oma suosikkini. Se ulvoo yksinäisyydestä ja kaipauksesta jonnekin, mieleeni piirtyy kuva yksinäisestä hahmosta suurkaupungin sateessa; sellaista kaunista melankoliaa. Eräästä bootleg-nauhoituksesta satuin löytämään täydellisesti soivan version soolosta, jonka voi kuulla alla olevasta linkistä.

Rain City

Kuunnelkaa, näin puetaan tunteet säveliksi. En ihmettele, että kyseessä on myös herran oma suosikkisoolo. Hänen tulkintansa siitä vastaa aika yksi yhteen omaani: It's funny: after all these years, the solo to "Limelight" is my favorite to play live. There's something very sad and lonely about it; it exists in its own little world. And I think, in its own way, it reflects the nature of the song's lyrics - feeling isolated amidst chaos and adulation.

Lifesonin lahjat eivät ilmene tokikaan vain sooloissa. Myös hänen riffinsä ja komppinsa osoittavat hänen kykyään käyttää soitintaan muuhunkin kuin perussointujen renkuttamiseen säkeistöjen ja kertsien välillä.

Sitten...

Neil Peart, aikamme parhaita rumpaleita. Hän on trion professori ja usealle fanille se juttu. Rumpusoolo on monelle Rush-konsertin tärkein ohjelmanumero, ei iltaa ilman sitä. Hänestä voi sanoa saman kuin yhtyetovereistaan, ei virtuoosi mutta erittäin taitava. Hänen vaikutuksensa musiikkimaailmaan on vertaansa vailla ja jokseenkin joka ainoa merkittävä nykyrumpali listaa hänet sankarikseen. Hän ei pysty likikään moniin asioihin, joihin hänen seuraajansa pystyvät, mutta hänen soittonsa on innovatiivista ja tarkkaa. Kellon lailla sykkivä pedanttisuus lienee osaltaan seurausta vuosien harjoittelusta ja soittamisesta klikkiraitojen tahtiin. Luovuus taas kumpusi halusta soittaa muutakin kuin peruskomppeja. Hänen patteristonsa paisui vuosien kuluessa käsittämään koko joukon paukuttimia, kalistimia sekä erinäisiä sekvensserejä. Hän ei ole siis syyttä suotta arvostettu hahmo, eikä ohimenevä stara. Peart on se niitti, miksi Rush on profiloitunut muiden muusikoiden ja nörttien bändinä. Yhtyeen sanoitukset eivät myöskään käsitelleet niitä tavanomaisia naishuolia ja boheemia elämää, vaan ajattelua vaativia aiheita. Yllätyksenä voi monelle tulla tosin se seikka, että Peart on se pääasiallinen sanoittaja. Alkuperäisen rumpalin ja sanoittajan John Rutseyn jätettyä bändin vuonna 1974, halusivat kaksi toveria vaihtelua rock’n’roll –sanoituksiin. Niinpä Peart, jolla oli lukuharrastus takanaan, otti tehtäväkseen myös kirjoittamisen. Aiheet vaihtelevat alkuaikojen fantasiahuuruista myöhempien aikojen sosiaalisiin kysymyksiin ja ihmisluontoon. Laatu on yhtä lailla vaihtelevaa kuin aiheetkin ja epätasapainoinen on hyvä sana kuvaamaan häntä sanoittajana; parhaimmillaan tuloksena on kaunista ja sujuvaa laulutekstiä, huonoimmillaan kornia ja banaalia. Epätäydellisyydessäänkin hän on monien jumalana palvoma hahmo ja kaikkien aikojen muusikko. Vaikka pidän nerostatusta liioiteltuna, on hän kiistatta luova persoona.

Rush on yhtyeenä kokonaisuus, eli jotain muuta kuin osiensa summa. Olen kuullut hemmojen soolotöitä vain ohimennen ja ne vakuuttivat minut siitä, että nämä kaverit eivät osaa luoda kunnon musiikkia ilman toisiaan. Heidän evoluutionsa bändinä onkin kiinnostavaa, eli kuinka kolme kanadalaisjannua löivät soittimensa yhteen ylittääkseen itsensä. Olen nimittäin pitkään kokenut, että Rushissa ei ole kaikesta hehkutuksesta huolimatta kyse suurista säveltäjistä vaan biisinikkareista ja nörteistä, jotka yrittivät tehdä jotain suurempaa kuin mihin rahkeet olisivat oikeastaan riittäneet. Toisin sanoen, heidän musiikkinsa on ollut aina suurempaa kuin nämä ihmiset itse. Bändin ensimmäisiä vuosia leimaakin kunnollisen otteen puuttuminen, homma taantui räpellykseksi. Ensimmäinen, vuoden 1974 nimikkolevy Rush oli vielä Led Zeppelin rip-off ja sellaisena yllättävän hyvä, Working Man on edelleen varsin tylyä riffittelyä. Kuitenkin yhtye otti jo seuraavalla levyllään askeleen progressiiviseen rockiin, jota eivät selvästikään aivan hallinneet. Kaikki kiekot Fly By Nightista Hempispherekseen ovat tätä räpellyskategoriaa, äärirajoilla tehtyä progea. Siinä missä esimerkiksi Yes-yhtyeen kosketinsoittaja Rick Wakeman oli koulutettu muusikko, olivat Rushin kaverit amatöörejä. Tahtoo siis sanoa, että se myös kuuluu. Sitä ei tahdo sanoa, että amatööriys olisi huono asia ja tuottaisi automaattisesti huonompaa musiikkia; pidänhän Rushista ihan toisissa määrin kuin Yesistä. Kyse on vain siitä ilmeisestä asiasta, että Rushin miehet yrittivät liikaa. Niin sanotulta progressiiviselta kaudelta on toki olemassa hyvääkin musiikkia, kuten 2112:n alkusoitto tai jotkin fragmentit Cygnus X-1:ssä, Xanadussa ja La Villa Strangiatossa. Kaikkia noita edellä mainittuja kappaleita yhdistää kuitenkin se, että sellaisinaan ne ovat varsin tylsiä tekeleitä, mutta tiivistettyinä liveversioina toimivia.

Todellisiin oikeuksiinsa Rush alkoi kypsyä vasta Permanent Wavesin myötä, josta katson yhtyeen kulta-ajan alkavan. Siirtyminen lyhyempiin kappaleisiin ja syntetisaattorien lisääntyvä käyttö toivat uusia ulottuvuuksia ja antoivat kolmelle kumppanille sopivat raamit toteuttaa luovuuttaan. Spirit Of Radio, Freewill ja Natural Science ovat pysyviä klassikoita ja valmistivat bändiä todelliseen suurmenetykseen seuraavalla albumilla; Moving Pictures laittoi pakan uusiksi. Tuota levyä pidetään hyvästä syystä trion todellisena klassikkona ja huipentumana. Se yhdisti progressiivisia elementtejä suoraviivaisempiinkin osiin, luoden varsin omaleimaista fuusiota. Mitään siltä kuulostavaa ja aivan sen kaltaista ei ole sen jälkeen luotu. Tom Sawyer ja aiemmin mainitsemani Limelight ovat levyn ja koko poppoon tunnetuimmat biisit. Rushin kohdalla ikivihreistä puhuminen ei ole sopivin adjektiivi, mutta menettelee edellä mainittujen timanttien kohdalla. Toisaalta kyllä, albumi ei ole oma suosikkini. Ensinnäkään en pidä saundista ollenkaan, liveversiot toimivat kaikin tavoin paremmin. En oikeastaan pidä minkään Rush-albumin saundista ennen Power Windowsia, joka onkin ykkössuosikkini. Movin Picturesia seuranneet Signals ja Grace Under pressure tasoittivat tietä yhä runsaammalle syntetisaattorivallille, mikä huipentui Power Windowsissa. Ainoatakaan huonoa tekelettä ei kyseiseltä albumilta löydä ja ne hyvät kuuluvat sitten jo parhaimmistoon. Tämä levy sekä sitä seurannut Hold Your Fire olivat syntetisaattori-periodin huipentuma ja myös viimeksi mainittu teki sen kauniisti soiden. Vuonna 1989 julkaistu Presto merkitsi sitten jo paluuta kitaravetoisempaan saundiin ja tuon kiekon lasken vielä kultakauteen kuuluvaksi. The Pass esimerkiksi on varsin jylhä teos, enkä ihmettele että se kuuluu yhtyeen omiin suosikkeihin.

Kultakausi tuli ja meni kestettyään noin kymmenen vuotta, mikä on rockyhtyeelle pitkä aika. Preston jatkamalla linjalla saundia riisuttiin kosketinsoittimista liikkuen entistä raskaampaan ja rokkaavampaan suuntaan. Ysärikaudeltakin jäi useampi hyvä biisi, kuten instrumentaalien parhaimmistoon kuuluva Leave That Thing Alone. Mutta kulta-aikojen kaltaisia levykokonaisuuksia ei enää syntynyt. 1997 rumpali Peart koki perhetragedian, kun ainoa tytär ja vaimo kuolivat lyhyen ajan sisällä. Ymmärrettävistä syistä bändi joutui useammaksi vuodeksi hyllylle, tullakseen vain takaisin vuonna 2002 uuden levyn ja kiertueen tahdissa. Tämän jälkeen trio on julkaissut vain kaksi omaa studioalbumia, Snakes & Arrows (2007) sekä Clockwork Angels (2012). 2000-luvun tuotantokin sisältää hyvää materiaalia, mutta kyllähän se paras terä sieltä puuttuu. Nyt 2015, bändi on tehnyt mahdollisesti viimeisen suuren kiertueensa koskaan. Jos ja kun Rush on näin poistunut näyttämöltä, jää musiikkimaailmaan melkoinen aukko. Toki Geddyn ääni huononi vuosien varrella melko raskaasti ja Lifesonin sormet kangistuivat. Mutta ei ole toista Rushia, eikä varmasti tule. He ovat jo kuusikymppisiä ja kaikki hyvät jutut tulevat loppuunsa.

Rush on siitä hauska bändi, että he ovat aina olleet valtavirran ulkopuolella sitä virtaa kuitenkin uteliaana seuraten. He ovat aina soveltaneet aikansa saundia musiikkinsa omilla ehdoillaan. 70-lukua leimasi villi kokeilunhalu ja kunnianhimoisen musiikin teko. Tämä oli kuitenkin oppimisen aikaa, trio ei ollut vielä täyttä potentiaaliaan. 80-luku hioi timantin kirkkauteensa ja bändi tuli valmiiksi; se saavutti luovan huippunsa. Geddy Leen melodiat eivät koskaan olleet yhtä kauniita, eivätkä Lifesonin soolot koskaan yhtä melodisia. Syntetisaattoreiden suuri osuus musiikissa ikään kuin pakotti Lifesonin keskittämään kaiken luovuutensa sinne, missä sillä oli vielä tilaa. Neil Peartin rumpukuviot olivat monipuolisempia kuin koskaan ja hän varsin kiitettävästi sovelsi myös nykytekniikkaa sähkörumpujen ja padien muodossa. 90-luku ja kaikki siitä eteenpäin oli jo hiipumisen aikaa, vaikka toki Rush oli edelleen varattu suuremmalla luovalla energialla kuin moni aikansa aloitteleva bändi. He sovelsivat soundiinsa grungea ja jopa hip-hopia! Ja kuten aina, jotain varsin omalaatuista syntyi silloinkin. Viimeisimmällä levyllä ympyrä sulkeutui, kun ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun he pullauttivat ilmoille teemalevyn.

…

Rush on kolmen nörtin bändi, jotka kuuntelevat toiset nörtit. Rush ei ole, eikä ole koskaan ollut yleisesti tunnettu, vaikka se on itse asiassa myynyt varsin kiitettävästi levyjään. Rushia onkin osuvasti kuvailtu maailman suurimmaksi kulttibändiksi. Se on suuri olematta kuitenkaan supersuosittu. Kolme soittajaa ovat kaikki tunnettuja muusikoita, mutta kulkevat kaduilla rauhassa, koska heitä ei väkijoukoissa tunnisteta. Jos Suomessa kysyt muusikolta Rushista, hän varmasti tunnistaa nimen. Jos kysyt normaalilta radiolistojen kuuntelijalta on vastaus kieltävä. Mutta näin on oikeastaan hyvä, pienempien piirien juttuna hommaan tulee lisäglamouria. Hyviä juttuja ei huononna se, että ne ovat suosittuja. Mutta niitä parantaa se, että ne ovat elitistisiä. En tunne lähipiirissäni ketään Rushia kuuntelevaa (veljeni poislukien) ja ne pari tuttua, joiden tiedän yhtyeestä pitävän, ovat – yllätys, yllätys – muusikoita.

…

Tänään tulee kuluneeksi päivälleen kahdeksan vuotta siitä, kun ensimmäisen ja ainoan kerran näin Rushin livenä. 29.10.2007 Helsinki, Hartwall-areena. Se oli elämäni ensimmäinen keikka, jota odotin hartaudella. Yläkatsomossa, lavan oikealla puolella olimme minä, isäni ja veljeni. Se oli pyhä tilaisuus. Kun näki sen valoshown, laserit, videoscreenit, pyroefektit ja valtaisalla desibeleillä pauhaavan musiikin, oli vaikutus tajuntaa laajentava. Siinä vaiheessa elämääni oli Rushin tuntemukseni vielä 80-luvun tuotannon varassa ja suurin osa biiseistä näin ollen ennestään tuiki tuntemattomia. Uteliaisuudella kuitenkin kuuntelin ja Subdivisionin lähtiessä soimaan, kihosi kosteutta silmiini. Hyviä muistoja.