Vain sota voi meidät pelastaa

Havainnoituani ideologista keskustelua puolin ja toisin, olen parin vuoden aikana tullut huomaamaan kuinka symmetristä se kokonaisuudessaan on. Retorinen arsenaali on kaikilla samaa: vetoaminen argumenttivirheisiin (olkiukko näin yleisimpänä), vastustajan psykopatologisointi, toinen osapuoli on aina irtautunut todellisuudesta, vihjailu salatuista motiiveista jne. jne.

Sekä suvakit että konservatiivit syyttävät toisiaan uhriutumisesta, faktoista piittaamattomuudesta, naurettavuudesta, vääjäämättömästä tappiostaan ideologisessa taistelussa. Molemmat ainakin vihjaavat salaliiton mahdollisuudesta; persujen mukaan suvakit edustavat kulttuurimarxisteja, jotka ovat mädättäneet yhteiskuntaa. Persut taas edustavat suvakkien mielestä patriarkaalista sortokoneistoa, joka näkymättömillä rakenteillaan alistaa naiset ja seksuaalivähemmistöt ikuisiksi kakkosiksi. Argumentaation sisältö on siis erilaista, mutta sen muoto aivan identtistä. Kehen tässä voi enää luottaa, kuka hallitsee faktat, jos molemmat osapuolet ovat väärässä. Tilastoilla voi lopulta tukea vaikka mitä näkemystä, niillä ei ideologista taistelua tulla pohjimmiltaan voittamaan.

Tunnen itse tämän kaiken keskellä vain kasvavaa paniikkia ja raivoa, koska olen vakuuttunut siitä, että kaikki mitä tiedän, on väärin. Mistään en löydä varmuutta tai oikeaa tietoa, koska kaikki pelaavat samalla arsenaalilla. Evoluutioteorian kannattajat ja kreationistit viittaavat toisiinsa virtuaalitodellisuudessa eläjinä, jotka yrittävät tuhota tieteen periaatteet. Ilmastonmuutokseen uskojat ja sen kieltäjät syyttävät toisiansa arveluttavista motiiveista ja uskonnollisesta lahkolaisuudesta. Kaikki keskustelu on pohjimmiltaan samaa, kaikki on taantunut retoriikaksi. Todellisilla ilmiöillä ja ongelmilla ei ole enää merkitystä, vain oikeassa olemisella. Tuntuu siltä kuin katsoisin lasten väittelyä, joka on ehtymätöntä juupas-eipäs –ketjua. Aivan sama mistä lapset väittelevät, kaava on aina sama.

Me olemme olleet liian kauan yltäkylläisyydessä, mistään muusta ei tämä voi johtua. Olemme rappeutuneet kiukutteleviksi kakaroiksi, joille ei ole enää kukaan pitämässä kuria. Tarvitsisimme jonkin muistutuksen kuolevaisuudestamme; onnettomuuden, jonka olemassaoloa ei kukaan voi kiistää ja joka saattaisi meidät jälleen yhteen. Vain kriisit saavat ihmiset liittymään toisiinsa, yltäkylläisyydessä kehitämme tunteen (näennäisestä) riippumattomuudesta. Sota tai raamatulliset vitsaukset voivat siis enää Suomen ja länsimaat pelastaa. Elämme ideoiden maailmassa, jossa vallitsee retoriikan tyrannia. Merkitystä ei ole sillä, kuinka olet elänyt elämäsi vaan sillä, mitä olet sanonut ja ajatellut. Vain sanoinkuvaamaton tuska ja kidutus voivat saada meidät enää tietoisiksi ruumiillisuudestamme. Muussa tapauksessa jatkamme mätänemistämme, kunnes ei jäljellä ole kuin toisiaan syöviä ihratynnyreitä.

Kannattaisi tietysti varoa, mitä toivoo. Toivon usein sairaita asioita, joiden pelkään toteutuvan. Mutta uskooko joku tosissaan Suomen vielä yhdistyvän yhden lipun alle? Olemme maailmankuvallisesti niin hajalla, ettei mikään määrä ideologista auktoriteettia saatikka järkeä voi meitä enää saada yksimielisiksi. Vain sodan kaltainen ponnistus ja hengen koitos voi pelastaa sen mitä kansallisvaltiostamme on jäljellä. Vain sota palauttaa merkityksen elämään.

EDIT. Hesarikin näemmä sattui kirjoittamaan sodasta, vieläpä vähän samaa näkökulmaa sivuten. Tuota artikkelia voi poikkeuksellisesti suositella luettavaksi.

Pitänee käsitellä tätä sotateemaa lähipäivinä vähän lisää.