Rakenteista

Vasemmiston ja oikeiston yksi isoimpia ideologisia kiistakysymyksiä liittyy kysymykseen rakenteiden ja yksilön roolin suhteesta. Kaikille lienee selvää kumpi on kummankin kannalla, joten ei niistä sen enempää. Minulle tämä on kiintoisa pohtimisen aihe, koska tähän(kään) ei voi löytää yksiselitteistä vastausta, enkä haluaisi toistella perinteisiä puoluelatteuksia.

Lähtöolettamus, jonka mukaan näkymättömät yhteiskunnalliset rakenteet ohjailevat kaikkea elämäämme on yksi itsensä selittävä salaliittoteoria muiden joukossa, eikä siis miettimisen arvoinen kanta. Jos tätä narratiivia kaipaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ja siirtyä ruotsalaisten dekkarien pariin. Ne taas, jotka ovat kyllin naiiveja sivuuttaakseen rakenteet kokonaan, voivat siirtyä Ayn Randin ja vetovoiman lakien pariin. Koska minähän aion kertoa – kuten tavallista – objektiivisen totuuden.

Rakenteet ovat tässä yhteydessä ensisijaisesti kirjoittamattomia sopimuksia ja perinteen mukana siirtyviä normeja, jotka määrittävät instituutioiden toimintaa ja yhteiskunnan elämää. Nykyaikana kuulee valtava määrän puhetta normien ja rakenteiden purkamisesta, vaikka ei selvästi ymmärretä mihin tämä johtaisi. Jokainen yhteisö tarvitsee rakenteita ja normeja, muussa tapauksessa voi puhua vain atomisoituneista yksilöistä, joita eivät sido mitkään kiinnikkeet. Normeja ei voi purkaa, ainoastaan vaihtaa toisiin. Siispä jokainen, joka väittää tuhoavansa normit ja vapauttavansa yksilöt, todellisuudessa ”vapauttaa” nämä yksilöt vain omien normiensa alle. Emansipaatiota ei ole olemassakaan, vain eri alistumisen asteita. Voimme valita vain sen mille päätämme alistua (jos sitäkään).

Rakenne tai normi ei ole itsessään hyvä eikä huono, niitä voidaan ohjata molempiin tarkoituksiin. Me tarvitsemme normeja jokapäiväiseen elämäämme tehdäksemme sen mielekkäämmäksi. Kaikkea ei voi eikä pidä kirjata lakiin, vaan esimerkiksi käytöstavat kulkevat pitkälti kirjoittamattomina sääntöinä sukupolvelta toiselle. Radikaaleimmat normienraivaajat ovat toki sitä mieltä, että hillitty käytös ja toisten huomioon ottaminen alistavat yksilöä, mutta kuka tahansa järkevä allekirjoittaa tällaisten normein tarpeellisuuden. Kun tällainen normi kiinnittyy isompaan kokonaisuuteen, siitä tulee rakenne. Koska ihmiset pitävät enemmän käytösnormeja noudattavista lähimmäisistään, voi sanoa rakenteiden suosivan tällaista toimintamallia muiden kustannuksella.

Milloin normeista ja rakenteista tulee sitten ongelma? Feministien mukaan esimerkiksi siinä, että naiset hakeutuvat tietyille aloille ja eivät ole johtajina yhtä usein kuin miehet. He ovat toki oikeassa siinä, että yhtenä syynä tähän ovat rakenteet ja normit. Mutta heidän täytyisi ymmärtää, mistä ne kumpuavat: biologisesta dispositiosta. Biologia ja geenit ovat vahvasti elämää määrittävä tekijä; miehet ovat aggressiivisuutensa ja kunnianhimonsa vuoksi useammin johtopaikoille pyrkimässä kuin naiset, mikä juontuu heidän luontaisesta roolistaan sotureina. Naisten edustusta hoivapaikoissa taas määrittää heidän luontainen roolinsa äiteinä. Nämä dispositiot luovat myös normit ja rakenteet, jotka ohjaavat sukupuolia erikoistumaan ikään kuin omalle tontilleen. Se tosiseikka, että normeihin liittyy ongelmia, ei poista niiden tarpeellisuutta; keinotekoisuudestaan huolimatta ne pohjautuvat realiteetteihin.

Mitään ongelmatonta ja ristiriidatonta systeemiä ei ole mahdollista luoda. Sukupuolinormit eivät ole täydellinen järjestelmä, mutta ainakin ne ovat vähien huono. Vielä en ole nimittäin kuullut hyvää syytä sille, miksi edistysmielisten haikailema sukupuolianarkia olisi millään muotoa parempi. Kyllä, sukupuoliroolit voivat olla ja ovat myös haitaksi. Nimittäin, vaikka onkin niin, että terävimmät lahjakkuudet ovat usein miehiä, voivat tästä tosiseikasta kumpuavat normit muuttua totaalisiksi ja ehkäistä kyvykkäiden naisten nousua. Mutta ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista normit vaihtamalla, vaan meritokratialla. Johtajaksi kykeneviä naisia löytyy aina ja heidän lahjakkuutensa pääsevät oikeuksiinsa meritokratiassa, jossa ei ole sijaa epäpätevyyksille. Kiintiöt tarkoittavat ainoastaan pyrkyrien suosimista, moiset ovat halveksunnan ele oikeasti lahjakkaita naisia kohtaan. Arvoilmapiiri, joka ei ole sukupuolien suhteen totalitaarinen vaan meritokraattinen, tuottaa vähiten huonoimman lopputuloksen. Suurin osa miehistä ja naisista hakeutuu joka tapauksessa sukupuolelleen tyypillisiin rooleihin, mutta näin poikkeusyksilötkin voivat päästä esille. Ja tämä toteutuu nyky-Suomessa riittävän hyvin.

Alin pohjasakka koostuu tietenkin miehistä. Tämäkin seikka pohjautuu miehen biologiseen dispositioon, jonka vaikutuksia voi kuitenkin tiettyyn rajaan asti hillitä rakenteilla kuten sosiaaliturvalla. Aivan kuten yllä osoitin, voi myös naisten dispositiota tasoittaa rakenteilla eli meritokratialla. Ihmisten pitäisi silti hyväksyä se, etteivät rakenteetkaan kaikkeen pysty. Ongelmia voidaan ja niitä pitää ratkoa. Mutta rajat tulevat nopeasti vastaan ja loppupeleissä sekä mies että nainen on tuomittu osiinsa.

Mainitsemani meritokratia on taas asia, jota vasemmistolaiset ovat kyseenalaistaneet. Jotkut kyseenalaistavat sitä sikäli, että he kaipaavat sekä mahdollisuuksien että lopputuloksien tasa-arvoa. Siispä pelkästään se tosiseikka, että joku voi olla parempi jossain, on rikos. Tämä ei ole kovin kiinnostava näkökulma, koska se on puhtaasti arvokysymys. Jotkut eivät hyväksy hierarkioita missään muodossa, minä taas hyväksyn. Hieman kiinnostavampi on se näkökulma, joka kiistää mahdollisuuksien tasa-arvon eli meritokratian mahdollisuudenkin. Sen mukaan meritokratia ei todella toteudu ainakaan nykyisessä yhteiskunnassa, koska ihmiset aloittavat vain näennäisesti samalta viivalta. Kantaa havainnollistetaan tällaisilla kuvilla, jotka osoittaisivat tasa-arvon illuusioksi. Tavallaan he ovatkin oikeassa; mahdollisuuksien tasa-arvo ei koskaan voi todella toteutua täysimääräisenä. Sitä voi olla vain eri asteissa kuten ilmaisena korkeakoulutuksena ja terveydenhuoltona sekä tasavertaisuutena oikeuden edessä. Fakta on kuitenkin se, etteivät ihmiset koskaan aloita samalta viivalta. Juoksijat ovat eritasoisia geeneiltään ja kyvyiltään, jolloin sama lähtöviiva on illuusio. Matematiikankoe on kaikille sama, mutta jotkut pärjäävät lahjakkuutensa ja harjoittelunsa ansiosta paremmin. Se, joka ajattelee, että joka yksilölle tulisi räätälöidä oma standardi joka asiassa, on päästänsä vialla. Mahdollisuuksien tasa-arvo voi olla funktionaalista tai typerää; jälkimmäisessä tapauksessa se johtaa juuri lopputulosten tasa-arvoon. Yksilöille voidaan tehdä erikoisjärjestelyjä sikäli, että esimerkiksi koulussa mahdollisimman moni sisäistäisi edes perusasiat. Kukaan tuskin vastustaa esimerkiksi vammaisten positiivista syrjintää sikäli, että esteetön liikkuminen järjestetään paikkoihin, joihin se on tarpeellista saada. Mutta kukaan ei kannata vaikeasti liikuntarajoitteisten oikeutta päästä armeijaan.

Yllä kuvaamani ilmiöt liittyvät rakenteisiin. Ilman niitä elämä olisi sietämätöntä kamppailua, jossa on oikein jättää heikompi oman onnensa nojaan (köyhäinhoito saatikka sosiaaliturva ovat muuten konstruktiota, jos mitkä). Se, missä menee raja kaltaiseni traditionalistin ja egalitaristin välillä, ovat hierarkiat. Ihmiset ovat erilaisia ja samanarvoisia sanoo egalitaristi. Tämä itsensä kumoava lause paljastaa koko ajattelun mahdottomuuden; jos hyväksyy ihmisten erilaisuuden, hyväksyisi myös hierarkiat (ellei hyväksy erilaisuutta ainoastaan triviaaleissa asioissa kuten silmien värissä). Siksi minä sanon: ihmiset ovat erilaisia ja eriarvoisia. Ja toisin kuin joku luulee, tämä periaate ei sulje pois meritokratiaa tai heikommista huolehtimisen ideaalia. Vain se seikka, että lähtökohtani voi johtaa pahuuteen, ei tarkoita sitä välttämättä; kaikki ideologiat ovat ihmisestä ja uumenissaan kätkevät takaportin helvettiin.