Rakkaus Totuuteen?

Mahdankohan koskaan olla rehellinen, voinko ikinä rakastaa totuutta? Miksi koen mielihyvää saadessani informaatiota, joka tukee maailmankuvaani. Saan mielihyvää oli informaatio kuinka järkyttävää tahansa. Ikään kuin pääasia olisi, että olen itse oikeassa. Olen maahanmuuttovastainen, joten kuullessani uutisia maahanmuuttajien tekemistä rikoksista reaktio ei aina ole inho, vaan jopa ilo siitä, että ”näinhän se menee”. Vastustan vapaata aborttia, joten makaaberi uutinen aborttiin liittyvistä väärinkäytöksistä voi herättää omahyväisen nyökkäyksen ”enkös minä sanonut”. Tämä on täydellinen antiteesi ihmiselle, joka todella rakastaisi totuutta.

Sitten tietysti, tuossa ei ole aivan kaikki. Syyt, että vastustan jotakin asiaa tai ilmiötä kumpuavat siitä, että koen ne moraalisesti vääriksi tai vastenmielisiksi. Kokemus vääryydestä on primaarinen motiivi minulle vastustaa asiaa. Esimerkiksi maahanmuutosta aiheutuva rikollisuus on tuhoisaa ja kuitenkin helposti ehkäistävissä oleva ilmiö. Ajatus suomalaisesta ulkopuolisen vapaamatkustajan uhrina herättää erityistä inhoa, koska silloin ”ne” ovat ”meitä” vastaan rikkoneet. Abortin koen kaikin tavoin vastenmieliseksi asiaksi, ja asian ajatteleminenkin herättää surua ja inhoa. Vastustan kyseisiä ilmiöitä, koska ne ovat moraalisesti väärin. Mistä sitten johtuu ensimmäisessä kappaleessa kuvaamani ilmiö?

Sinänsä on hullua vaatia ihmisiltä sataprosenttisen puhtaita motiiveja, se ei ole mahdollista. Aina taustalla on enemmän tai vähemmän itsekkäitä tai viheliäisiä vaikuttimia, jotka eivät päivänvaloa kestä. Tärkeintähän ovat lopulta teot ja niistä seuraavat asiat, eivät mielipiteet tai intentiot. Mutta en pidä kuvaamaani ilmiötä lainkaan hyvänä, sillä se ei johda hyvään. Luultavasti itse kukin siihen aika ajoin sortuu, mutta siitä olisi hyvä olla tietoinen ja muistaa ensisijaiset vaikuttimensa. Siinä vaiheessa, jossa vastustamamme asia muuttuu niin vastenmieliseksi, että teemme tai sanomme mitä tahansa sitä vastaan, tarkoitukset alkavat pyhittää keinot. Emme enää välitä asian välittömistä uhreista tippaakaan, vaan heistä tulee käsikassaroita agendallemme. He ovat esineitä, jotka saavat palvella meitä haukkuessamme vastustajiamme. Itse asia unohtuu ja huomio keskittyy ihmisiin ongelman takana, tarkemmin sanottuna heidän mielipiteisiinsä. Olemme unohtaneet ensisijaisen motiivimme ja taistelunhalumme lähteen, eli epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen. Uhrit, joihin aiemmin samaistumme, ovatkin toissijaisia. Nyt vihollisen voittaminen on pääasia, ei vääryyden korjaaminen. Koemme moraalista ylemmyydentunnetta suhteessa heihin, mistä tulee itseisarvo. Ja minua kuvottaa huomata tätä itsessäni.

Tätä asennetta löytyy suvakeista, jotka joutuvat tekemään koko joukon älyllisiä häränpyllyjä perustellessaan nykyisenkaltaista maahanmuuttoa. Eivätkä he tuota asennettaan edes tiedosta, vaikka ilmeisesti ovat sitä ”tiedostavaa” sakkia. Tuo ominaisuus itsessäni on jotain, jota vastaan minun on taisteltava, ei kultivoitava sitä. Se on pohjimmiltaan vain omahyväisyyttä, hyvän asian redusoitumista signalointiin. Jos tärkein asia on morkata vastustajaa ja tällä tavalla osoittaa aatetovereille, että on samaa sakkia, voi älylliselle rehellisyydelle heittää hyvästit. Totuudella ei ole enää väliä, vain oikeilla singaaleilla.

Ja kuitenkin on sanottava, että maahanmuuttokriittinen vastapuolikaan ei ole millään muotoa vapaa tästä. Vaikka he usein pilkkaavat suvakkeja siitä, että nämä mieltävät itsensä paremmiksi ihmisiksi, havaitsen myös kämyissä samaa. Toisinaan tätä ns. konservatiivista blogosfääriä tai hommaforumia lukiessa ei voi olla huomaamatta sitä ylemmyyttä, jota eri kirjoittajat selvästi tuntevat. He tuntuvat ennen kaikkea pitävän vastustajaa tyhmänä, jopa pahoina, ollen itse muka tällaisen yläpuolella. Vaikka useimmiten maahanmuuttokritiikissä on kyse vain silkasta turhautumisesta ja aidosta epätoivon tunteesta maamme päättäjien typeryyden edessä, löytyy tuota myrkyllistä asennetta omalta puoleltakin. Ja kun tämä asenne vallitsee tarpeeksi laajassa mitassa molemmin puolin, taantuu minkäänlainen rakentava keskustelu asemasodaksi. Ainoaksi itseisarvoksi jää tällöin signalointi aatetovereille ja huutelu toisiin asemiin ilman aikomustakaan kuunnella vastapuolta.

Mutta ehkei tätä polarisaatiota olekaan vältettävissä. Maahanmuuttokeskustelun osapuolet ovat etääntyneet liian kauaksi toisistaan, mitään yhteyttä ei enää synny. Jos premissit asioista keskusteltaessa ovat vastakkaiset, edes alkuun ei päästä. Siksi pidän tärkeänä, että maahanmuuttokriittiset lopettaisivat tämän turhan keskustelun ja keskittyisivät siihen, mikä on tärkeää. Jos koko homma jää vain vastapuolen sammakoiden ja typeryyksien päivittelyyn, jääkö millekään muulle enää tilaa? Keskustelu on ohitse, nyt on toiminnan aika. Se tarkoittaa ennen kaikkea suvaitsevaisten kritiikin ohittamista. Ei tule välittää rasismileimasta, ei pidä irtisanoutua mistään; heidän tasolleen ei pidä antautua. Suvaitsevaisto on jo menetetty tapaus, he elävät omassa todellisuudessaan, josta eivät herää ennen kuin on liian myöhäistä (kannattaa vain vilkaista Ruotsia). Koska jokainen poliittinen liike mätänee ennemmin tai myöhemmin, toivon totisesti ettei se koske maahanmuuttokriittistä liikettä vielä pitkään aikaan. Älylliselle epärehellisyydelle ja omahyväisyydelle ei vain saa antaa sijaa, siinä elintärkeä ohjenuora. Mutta ehkä toivoa vielä on, Jussi Halla-ahon sanoin: ”siinä missä maahanmuuttokriittiset haluavat keskustella maahanmuutosta, haluavat suvaitsevaiset keskustella keskustelijoista”. Siinä on vissi ero keskusteleeko asioista vai keskustelijoista.

(Lieneeköhän kuinka ironista, että kaltaiseni passivisti kehoittaa toimintaan? Minä kun nyt ainakaan en ole valmis toimintaan, politiikka ja vaikuttaminen ovat oksettavaa touhua. Mitä minäkin siis tässä huutelen, kenelle edes luulen osoittavani tämän tekstin? Julkaisen nyt kumminkin ja häpeän myöhemmin. Nyt voin vain tyytyä vaikka hakkaamaan itseäni. Tai sitten en.)

…

Signalointi itsessään on sen verran perusinhimillinen ilmiö, ettei sitä voida väistää. Identiteetti on valtaisan tärkeä osa ihmistä, me haluamme kuulua johonkin. Siksi onkin vain naurettavaa vaatia keskustelua, joka olisi täysin vapaa signaloinnista. Sitä tapahtuu, tietoisesti tai tiedostamatta. Kohtuudella kuitenkin kaikkea, pelkkään signalointiin taantuva keskustelu ei voi johtaa mihinkään. Se ehkäisee ihmisiä edes harkitsemasta uusia näkökulmia, jos poliittisesta vastustajasta on tullut totaalinen vihollinen.

Oma psykologiani toimii tietysti siten, että jokainen vastustajani on lähtökohtaisesti totaalinen vihollinen. Samaistan heidät automaattisesti pimeyden voimiksi, joiden kanssa minulla ei voi olla mitään yhteistä. Tämän takia joudun tekemään aika ajoin kaksin verroin töitä sysätäkseni tämän ajattelumallin pois mielestäni. Minulla on tätä varten mantrakin: ”jos ihminen onkin väärässä kymmenessä asiassa, voi hän olla oikeassa yhdennessätoista. Sama kääntäen, kukaan ei ole kaikessa väärässä tai oikeassa”. Edellä sanottu on toki itsestäänselvyys, mutta mustavalkoisesti toimivien aivojeni vuoksi joudun muistuttamaan siitä jatkuvasti itseäni. Vihaan itseäni tästäkin syystä, haluaisin kyetä rakastamaan totuutta. Luulen vain, etten koskaan voi olla täysin rehellinen itselleni. Omahyväinen egoni haluaa ripustautua ajatukseen oikeassa olemisesta, olen tässä suhteessa tyypillinen moderni ihminen; ajatukset ovat tekoja tärkeämpiä.

Oikeassa oleminen on lopulta turhinta mitä olla ja voi. Minullahan ei ole edes mitään hävittävää, jos olen kaikessa väärässä: massamaahanmuutto ei haittaa Suomea, eikä kulttuuriamme uhkaa mikään. Sotiminen on aidosti turhaa touhua, joka katoaa itsestään maapallolta. Luonnonvarat eivät koskaan lopu, eikä ilmasto ole ihmisestä moksiskaan. Mikään ei uhkaa ihmiskuntaa, paitsi kaltaisteni paskiaisten olemassaolo, jotka unohtavat toiminnan ja hautautuvat ajatuksiinsa. Ihmiskunta nousee lopulta tähtiin tasa-arvoisena yhteisönä, joka ei tunne enää kuolemaa ja kärsimystä.

Ja kun nyt noin kirjoitan, huomaan kuinka kamalaa olisi, jos olisin kaikessa väärässä. Jos ihmiskunta nimittäin keksii kuolemattomuuden, helvetti on tullut todeksi. Mutta jos olen väärässä siitäkin, ehkä kuolemattomuus on hyvästä? Eli ei, oikeassa olemisellani ei ole mitään voitettavaa. Jos olen väärässä kaikessa, mitä tiedän ja kaikessa mitä en tiedä enkä edes voi tietää, on kaikki hyvin.

Ehkä en ole ainoa, joka haluaa olla oikeassa. Ehkä olenkin. Pieni määrä lohtua seuraa siitä, etten ole ainoa syntinen. Tai tavallaan olen. Jokaisen ihmisen kannattaa nimittäin muistuttaa itseään, että ongelmien alkulähde löytyy juuri kunkin sisimmästä. Me olemme ytimiämme myöten synnin saastuttamia, ja siksi vihaamme kaikkea oikeasti kaunista, hyvää ja totuudellista. Ongelma ei ole lopulta siinä, että joku muu tekee pahaa vaan siinä ettemme piittaa. Maailmassa on pahuutta, koska juuri minä olen olemassa. Ehkä vain minä olen todella paha, juuri minun syntini tuomitsee muunkin ihmiskunnan. Ja jos en olekaan yksin paha, olen vähintäänkin synnissä suurin.