Silmiini sattui jakso YLEn tuottamasta Paluumuuttajat-ohjelmasta. Siinä seurattiin Pohjois-Karjalaan muutaneen pariskunnan elämää heidän rakentaessaan unelmaansa pala palata, kovalla työllä. Mies ajaa kauppa-autoa, joka on pariskunnan yhteinen investointi ja elannon lähde. Näitä ei Suomessa enää montaa kulje, enää reilu kymmenen. Melkoinen pudotus siihen yli tuhanteen, jotka liikennöivät 70-luvulla. Koskaan en ole kauppa-autossa asioinut tai sellaista nähnyt. Ei ole ollut mökkiä tai muuta asiaa niin syrjäisillä seuduilla, ettei edes kyläkauppaa olisi ollut ulotuvilla. Jotain romanttista niissä on, tai ehkä enemmän sympaattista. Saa niistä elintarvikkeet viikottaiseen käyttöön ja vähän muutakin, kauppiaskin tuntee asiakkaansa. Ehkä ostokset voisi laittaa jopa vihkoon, "maksetaan sitten ensi viikolla". Mahtaako lukijoilla olla kokemuksia?
Ohjelmaa katsoessa tunsin surua, ei maaseudulla kohta asu muita kuin vanhuksia. Kun he kuolevat, ketä jää? Lapset ja perheet ovat nähtävyyksiä, kuin tuikkuja pimeässä. Tästäkin syystä tunnen vain kunnioitusta ja ihailua ohjelman pariskuntaa kohtaan, he ovat niitä ihmisiä joiden ansiosta meillä vielä on olemassa sellainen asia kuin sivilisaatio. He ovat niitä, jotka hartiavoimillaan pitävät entropian kurissa ja kuoleman vähän kauempana. Mies tekee kovia ja pitkiä päiviä, mutta säilyttää joviaalin asenteensa asiakkaiden kanssa. Hänen naisystävänsä on kaupunkityttö, mutta seurasi miestään ja ahkeroi yhtä lailla. Lapset yhä puuttuvat ja kun asia tuli ohjelmassa puheeksi, aistin tuskan miehessä. Tahtoa olisi, mutta työtä on niin paljon ja aikaa niin vähän. Nainen on kaunista, suomalaista laatua. Kun perse erottuu toppahousujenkin alta, näkee että ainesta lastenkantoon on. Se olisi surku ja haaskuu, jos jälkikasvu jäisi sivu suun. Toivokaamme heille onnea.
Mökkimme ja sukutila sen vieressä ovat myös kuolevan maaseudun jäämistöä. Kuitenkin on tätini miehensä kanssa kunnostanut tilan päärakennusta jo vuosien ajan, hekään eivät luovuta. Paikka on itse asiassa kiitettävässä kuosissa ja pihapiiri siisti. Aitan ja navetan kohtalot ovat auki, mutta ihailen heidän sinikkyyttään. Sitä, että silminnähden etenevän tappion edessä uhmataan kaiken häviämistä, kuvaa parhaiten tämä sanonta:
Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.
Kun ajattelen tuon haipuvan kylän auringossa kylpeviä peltoja tai naapuripitäjien raitteja iltatuimaan, en voi olla kuulematta mielessäni Bruce Sprinsgteenin laulua Atlantic City. Se, kuinka kappale haipuu hiljalleen ja miehen laulu kantautuu etäisyyden päästä, muistuttaa ihmisistä jotka kerran noita raitteja tallustivat. Jäljellä on enää kaiku menneisyydestä, mutta...
...maybe everything that dies, someday comes back.
4 kommenttia:
Ei tarvita kuin yksi suurempi maailmanlaajuinen katasrofi, niin Suomessakin joudutaan sankoin joukoin muttamaan periferioille, jotta saatas jostain raavittua jokapäiväinen pottumme, kun ei mäkkäristä enään saakaan ..
-jpt-
Päivää.
Se voi olla, että on jonain päivänä paluu edessä.
Tuohon Suoemssakin on aivan lyhytnäköstä toimintaa että viljojen varmuusvarastoja piennetään, kun pitäs päinvastoin suurentaa, ja mielummin että niita varmuusvarastoja hajautettas mielummin ympäri Suomea tiloille. sen lisäksi että olisi valtion isot varastot..
Mutta se kun kuvittellaan että kyllä sitä halpaa saa ulkomailta, mutta moni ei muista että se ruoka on halpaa tuoda ulkomailta siksi kun Suomessa on tuotantoa, mutta ootas jos ei olis niin alkas markkinalaki toimimaan ja olisi myyjän markkkinat, tämä näkyi yhtenä vuonna kun perunasta saatiin niin huonot sato että piti ostaa saksasta ja hollannista, niin hinta oli ihan toista, surkeata tavaraa ja hinta oli kovem
Tervehdys Anonyymi.
Älä muuta virka, kuvainnollisen siemenviljan syöminen on vihonviimeistä lyhytnäköisyyttä. Kova on päättäjien luotto siihen, ettei huonoja aikoja enää koskaan tule.
Lähetä kommentti