Aika lopettaa alien-postaukset tältä erää, kenties kirjoitettavaa voi löytyä tulevaisuudessa lisää. Tässä vielä ylijäämähuomioita, jotka eivät mahtuneet varsinaisiin teksteihin:
-Aliens tekee sivuhenkilöistäkin kiinnostavia kontra kaksi viimeisintä elokuvaa. Henkilöt tuntuvat eläviltä ja hengittäviltä ihmisiltä, siinä missä nykyiset ovat onttoja. Alleviivaan tunnetta, sillä en osaa pukea vaikutelmaa kunnolla sanoiksi. Amatsoni-Vasquez ei voi olla jäämättä mieleen, jopa hänen varhain kuoleva taisteluparinsa Drake on muistettava. Luutnantti Gorman on oivallinen hahmo puhumattakaan kersantti Aponesta tai sotamies Hudsonista. Kaksi viimeksi mainittua ovat varsinaisia sitaattien aarrearkkuja, huuli lentää kuin spitaalisilla pikkujouluissa. Hudsonia voi pitää klassikkohahmona, Bill Paxton tekee hänen nahoissaan särmikkään roolin. Lähes joka kohtauksesta voisi poimia one-linerin; maybe we got them demoralized.
-Hudsonin kuolema on loistokas. Jos asiaan kiinnittää huomiota, ymmärtää että Hudsonilla oli oma hahmoarkkinsa. Hän on alussa poskeaan soittava kovanaama, joka kuitenkin sulaa tosipaikan tullen. Tarinan edetessä hän sitten löytää kadonneen sisunsa ja panee raivolla hanttiin. Mikä olisi parempi tapa kuolla kuin taistellen vihollistensa ympäröimänä, niittäen heitä ja ladelleen solvauksia?
-Alien - Covenant ei ole kiinnostavimmillaan olioidemme vaan kahden androidinsa kautta. Michael Fassbender tekee mainion kaksoisroolin antikristus-Davidin ja toisaalta kiltin Walterin kautta. David on androidiksi liian ihmismäinen, omaa aitoja tunteita ja haluaa luoda uutta kaiken muun kustannuksella. Hän ei tunnusta muuta kuin oman egonsa ja sen pyyteet. Walterilla sitä vastoin ei ole pyyteitä. Hän on päivitetty versio, vähemmän ihmismäinen. Walter ei muodosta omaa agendaa, eikä haasta ihmisiä ympärillään. Hänet on luotu palvelemaan, ja hän viimeiseen saakka toteuttaa ohjelmaansa vailla taka-ajatuksia. Fassbender tuo erot hienosti näkyviin. Davidin seurassa tunnemme olevamme varpaillamme, hän herättää levottomuutta. Walter sitä vastoin huokuu rauhaa ja luottamusta, hänen silmissään ei ole petosta.
-Alien: Isolation teki jo pääkampanjan suhteen hienoa työtä, mutta myös DLC:t antoivat rahoilleni vastinetta. Kaksi tehtävää, Crew Expendable ja Last Survivor sijoittuvat nimittäin avaruusalus Nostromolle. Tekijät ovat hienosti rekonstruoineet aluksen interiöörit, tuntui upealta päästä ensimmäistä kertaa kävelemään sen käytävillä. Oli hurjaa väistellä oliota ahtaissa tuuletuskanavissa ja paeta aluksesta itsetuhomekanismin käynnistyttyä. Kaiken lisäksi peliä varten oli kasattu alkuperäinen näyttelijäkaarti Ian Holmia lukuunottamatta. Iästään huolimatta he hoitivat ääniroolinsa hyvin, mikä toi lisäkerroksen autenttisuutta. Ele, joka saa entistä enemmän arvostamaan tekijöiden paneutumista peliinsä. Alien: Isolation on mestariteos.
4 kommenttia:
Hudson on tosiaan omalla tavallaan "Aliens"-leffan hahmoista eräs parhaista:
suunsoittaja lusmu, jollaisen jokainen epäilemättä muistaa omalta varusmiespalvelukseltaan ja jota ei olisi halunnut taistelijaparikseen jos tositilanteeseen olisi jouduttu.
Tositilanteen käytyä todella vaikeaksi Hudson alkaakin parkua, ikäänkuin peli olisi oikeasti menetetty. Ei Hudson siltikään tarvitse kuin riittävän auktoriteetin, joka Ripleyn hahmossa komentaa hänet ryhdistäytymään:
aikuinen mies ja koulutettu ammattisotilas! Tuossa vieressä on pieni tyttö, jolla ei ole voimaa, massaa, koulutusta, kokemusta, varusteita ym. yhtään mitä Hudsonilla on, ja on silti pärjännyt.
Näin ryhdistettynä Hudson kokoaakin itsensä avaruusjääkärijoukkueensa tehtävien tasolle, vaikka niiden täyttäminen vaatii häntä ylittämään itsensä - ja senhän hän sitten teki vieden itsensä viimeiselle rajalle ja yrittäen kurottaa vielä sen yli.
Vaan kuka se olikaan, joka filosofoi että sankarin ja pelkurin ero on vain siinä, että sankari pystyy pysymään lujana vähän kauemmin?
Iltaa.
aikuinen mies ja koulutettu ammattisotilas! Tuossa vieressä on pieni tyttö, jolla ei ole voimaa, massaa, koulutusta, kokemusta, varusteita ym. yhtään mitä Hudsonilla on, ja on silti pärjännyt.
Why don't you put her in charge!?
Meikäläisellä on myös taipumusta alkaa parkumaan ja julistamaan peli hävityksi, kun tukalaksi menee. Jotain lätkämatsiakin katsoessa voi iskeä kuin jokin tappio-tourette, "kaikki on mennyttä!" Kurinpalautukseksi riittää kuitenkin "turpa kiinni" tai muu vastaava verbaalinen ojennus, minkä jälkeen palaan takaisin ruotuun. Viimeisen päälle ärsyttävä tapa, omastakin mielestäni.
Vaan kuka se olikaan, joka filosofoi että sankarin ja pelkurin ero on vain siinä, että sankari pystyy pysymään lujana vähän kauemmin?
Kuka?
En muista kuka sen on sanonut, eikä googlettamallakaan löytynyt. Legendaarinen George Patton taas filosofoi asian tiimoilta siihen malliin, että jos rohkeuden määritelmä on pelottomuus, ei hän ole eläissään nähnyt yhtään rohkeaa miestä. Kaikki pelkäävät, sitä enemmän mitä enemmän heillä on mielikuvitusta.
Niinhän se on: ellei osaa pelätä mitään, ei myöskään pelkää mitään ja päinvastoin. Sen sijaan Patton oli väärässä tulkitessaan rohkeuden pelottomuudeksi: sehän on nimenomaan kyky toimia pelosta huolimatta. Ellei toiminta pelota, ei siihen vaadita rohkeuttakaan.
sehän on nimenomaan kyky toimia pelosta huolimatta. Ellei toiminta pelota, ei siihen vaadita rohkeuttakaan.
Tämä lienee se laajimmin ymmärretty määritelmä rohkeudelle, ainakin luulisin. Rohkeutta ei ole ilman pelkoa ja siksi puhutaan erikseen tyhmänrohkeista, jotka eivät ymmärrä riskejä elämässä eivätkä siksi pelkää. Ääriesimerkki moisesta voisi olla Hessu Hopo, jota mikään asia ei saa pois raiteiltaan, koska on liian tyhmä ymmärtääkseen syvyysulottuvuuksia.
Lähetä kommentti