tiistai 24. heinäkuuta 2018

Ole oma itsesi?

Sarjassamme nykyajan latteudet, pureudumme otsikon imperatiiviin. Meidän ei kuulemma enää tulisi tuntea häpeää vaan olla alastomia itsejämme, kantaa ylpeydellä niin vikamme kuin lahjamme. Mikä on se omin itseni, jonka he haluavat nähdä. Emme ole koskaan saaneet tälle mitään määritelmää vaan joukon lausumattomia oletuksia. Voin olla oma itseni, kunhan täytän ennaltamäärätyt ehdot. Kunhan vikani ja lahjani ovat yleisesti hyväksyttyjä. Enemmän tai vähemmän on kyseessä tyhjä fraasi, jolle sopii etsiä mielekkyyttä vasta mutkan takaa.

Ollakseni oma todellinen itseni nykyajan materialistisessa kontekstissa, minun on mentävä implusseihini. On reflektoitava sitä, mikä tulee minulle luonnostaan ja vaivatta. Kun unohdetaan sosiaaliset vaatimukset ja kaikki ulkoapäin tulevat odotukset, mitä jää jäljelle? Ei muuta kuin himo, pelkkä omaa täyttymystään janoava halu. Jos riisutaan odotuksien lisäksi rajoitukset ja kuvitellaan äärettömät resurssit, himo tekisi minusta maailmankaikkeuden tyrannin. Murhaisin, raiskaisin, ryöstäisin ja tuhoaisin kaiken eteeni sattuvan. Ruton lailla etenisin kaupungista toiseen, maasta toiseen ja planeetalta toiselle. Linnat sortuisivat, kodit palaisivat, pellot tallautuisivat, kaulat katkeaisivat ja kallot halkeaisivat. Hallitsisin veriseltä valtaistuimelta pääkallovuoren päällä. Söisin, joisin ja naisin. Haaremini huurit levittäisivät haarojaan mielihalulla tai ilman, mieluiten ilman. Kun en levittäisi kuolemaa, kehittelisin uusia kidutusmenetelmiä. Olisin Saatana saatanan paikalla. Ei, enemmän. Olisin Jumalana jumalan paikalla. Takoisin universumin oman kuvani mukaiseksi, koko kosmos tottelisi jokaista oikkuani vailla oman tahdon häivääkään. Olisin vain Minä ja muu olevainen orjanani.

Lyhyestä virsi kaunis: jos todella seuraisin himojani niiden alkulähteelle, olisin jokseenkin ikävä ihminen.

En ole luonnostani hyvä alkuunkaan. Olen ylpeä, laiska, raivokas ja himokas. Nautin muiden kärsimyksestä ja satuttamisesta. Kun aistin toisessa heikon kohdan, on mitä suurin nautinto iskeä juuri siihen. Se tunne, kun joku käyttäytyy sätkynuken lailla naruissani, on päihdyttävä. Niin ennustettavaa, niin helppoa. Näin olisin oma itseni, vailla häpeää ja rajoja. Mitä kukaan olisi sanomaan tähän, ettei tämä olisi todellinen minäni. Mistä he tietävät, mitä todella himoitsen ja ajattelen? Oli kyseessä sitten self-help, lääketiede tai psykologia, on kaikkialla vain materialistisia oletuksia. Olemme ruumiimme ja aivomme, olemme sosiaalinen ehdollistamisemme. Kun seuraan oletuksia loppuun asti, en löydä imperatiivia rajoittaa itseäni. Kuulen vain, "ole oma itsesi". Katson peiliin ja näen hirviön. Mietin, että haluavtko he sittenkään tätä. Paskat, minä päästän irti. Olen hirviö, siitä minä nautin. Täältä tullaan maailma, kulli on ja tanassa spermalasti valmiina. Oletteko valmiina, alan pitämään hauskaa...

...tai jos ei sittenkään. Se ei sittenkään olisi sitä, mitä todella olen. Ei sitä, mitä voisin ja ennen kaikkea mitä minun pitäisi olla. On olemassa minuus, joka minun tulee täyttää. Käskyssä "ole oma itsesi" on mieltä vasta sitten, jos se annetaan kristinuskon kontekstissa. Tarkoitus valkenee vain, jos ymmärrämme Jumalan luoneen meidät omaksi kuvakseen. Olemme kuolemattomia sieluja, mutta maallisen maailman piirissä. Kuva meissä on särkynyt ja olemuksemme turmeltunut. Siksi olemme himon vallassa, siksi haluamme pahaa. Sen sijaan, että tahtoisimme korjata särkyneen kuvan itsessämme, tahdomme tehdä maailmasta peilin vääristyneelle kuvallemme. Omin voimin emme sitä koskaan korjaakaan, se on Jumalan kädessä. Vasta viimeisenä päivänä tehdään maailma uudeksi ja siihen asti olemme armon varassa. Tehtävämme ei kuitenkaan ole jäädä vain odottaman, vaan etsiä Jumalan kuvaa itsestämme ja maailmasta. On muutakin kuin himoa ja paskaa. Kaikki tosi, kaunis ja hyvä on Jumalasta, siihen on meidän silmämme luotava. Voimme seurata impulssejamme leveällä tiellä helvettiin tai sitten osallistua luomistyöhon kaidalla tiellä pelastukseen.

Olla oma itsensä ei siis merkitse omien oikkujensa seuraamista. Se on sitä, että teemme kuten meidän on tarkoitettu. Että yritämme parhaamme mukaan olla Jumalan kuva ja toimia linjassa Hänen tahtonsa kanssa. Loppuun asti emme voi siinä onnistua turmeltuneisuutemme tähden. Mutta yrittää täytyy, niin on käsketty. Tässä suhteessa oma itsemme saa myös sosiaalisia ulottuvuuksia, sillä meitä usein odotetaan jumalattomuuksia. Meiltä odotetaan teeskentelyä, valehtelua ja epäjumalille kumartamista. Tosi minuutemme ei ole se, joka saa toimia vapaasti ja rajoituksetta. Se ei myöskään ole se, joka alistuu mielivaltaiselle sosiaaliselle kontrollille. Olla oma itsensä merkitsee paitsi pidättäytymistä, myös selkä suorassa seisomista paineen alla. Se on siis kaikkea muuta kuin helppoa tai luonnollista. Niin paljon riippuu määritelmistä. Onko minuutesi vain biologista ja moraalitonta vai kuolematonta ja jumalallista?

En useinkaan onnistu olemaan oma itseni. Liian monesti seuraan himojani, liian monesti häpeilen puhua näkemyksistäni ääneen. En pidä blogiakaan omalla nimelläni. Meitä on käsketty olemaan pelkäämättä ja säilyttämään toivo, usein epäonnistun. Kun olen todella oma itseni, uskallan harrastaa mitä harrastan pahekunnasta välittämättä. Pidän mistä pidän riippumatta muiden tuomioista. En välitä turhista sosiaalisista koodeista, jotka edellyttävät teeskentelyä. En arkaile sanoa ääneen, mitä ajattelen. En epäröi seisoa sanojeni takana. En tyydy siihen, mitä olen vaan pyrin siihen mitä todella olen; mitä minun tulisi olla. Olen himokas nilkki ja narri, mutta yritän olla vain narri.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Huh huh, mikä teksti. Yksi parhaistasi, sisältäen erinomaisia oivalluksia ja sen verran painavaa asiaa että kommentoin sitä todennäköisesti pidemmälti joskus uudemman kerran. Teksti herätti minussa kuitenkin yhden ajatuksen, joka on pakko tulla heittämään tähän saman tien. Syystä, että niin selkeä kuin se oikeastaan on, sitä ei välttämättä tule havainneeksi ellei joku pohdinnan tai sattuman kautta tee oikeita havaintoja. Tai itse en ainakaan havainnut.

Puhun nimittäin siitä, että itse asiassa Jumala ei tuomitse yhtään ketään helvettiin. Joka ikinen, joka sinne menee, menee sinne itse. Asia on helppo valaista, kun puhutaan rankoista asioista - jokainen murhaaja tai raiskaaja on itse päättänyt tehdä rikoksensa. Kukaan ei heilauta veistä heidän puolestaan, he tekevät sen itse. He olisivat voineet valita toisin, mutta eivät valinneet.

Tietenkään ylivoimaisella enemmistöllä ihmisistä ei edes täysin vastustamaton ja täydellinen viettien vietäväksi antautuminen johda mihinkään tuollaiseen. Mutta periaatteellisella tasolla kyseessä on sama asia: jokaisen meistä on valittava, kumpaa tietä seuraamme.

-Eräs

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hyvää iltaa Eräs ja kiitoksia.

Puhun nimittäin siitä, että itse asiassa Jumala ei tuomitse yhtään ketään helvettiin. Joka ikinen, joka sinne menee, menee sinne itse. Asia on helppo valaista, kun puhutaan rankoista asioista - jokainen murhaaja tai raiskaaja on itse päättänyt tehdä rikoksensa. Kukaan ei heilauta veistä heidän puolestaan, he tekevät sen itse. He olisivat voineet valita toisin, mutta eivät valinneet.

Voi olla, että asiassa on nyansseja. Esimerkiksi ajatus riivauksesta on käsittääkseni, että ihminen joutuu vieraan hengen valtaan mutta on sitä ennen kutsunut tuon hengen. Voisi verrata juomiseen: et hallitse itseäsi vahvassa humalassa, mutta olet vastuussa teoistasi päätettyäsi juoda.

Suunnilleen noin uskoisin asian kuitenkin olevan. Pitänee kirjoittaa joskus syvemmin.

Anonyymi kirjoitti...

Päivää Korppi

Esimerkiksi ajatus riivauksesta on käsittääkseni, että ihminen joutuu vieraan hengen valtaan mutta on sitä ennen kutsunut tuon hengen.

Tietääkseni (voin olla täysin väärässä sillä en ole perehtynyt aiheeseen kauhuelokuvien ulkopuolella lainkaan) perinteisten demonitarujen, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan, mukaan riivatuksi voi joutua kuka tahansa ja ilman mitään erillistä hengen kutsumista. Olen ymmärtänyt että aiheeseen liittyvät uskomukset elävät lähinnä katolilaisuudessa, ainakin luterilaisuudessa demonit, riivaus ja manaukset on tietääkseni painettu jonnekin unholaan.

Mutta vertaus riivaukseen on todella kiintoisa. Jos ihminen toistuvasti antautuu täysin mielihalujensa ja jokaisen oikkunsa vietäväksi, tulee niitä vastaan taistelemisesta yhä vaikeampaa. Juuri niin kuin alkoholisti, joka itse päättää juoda, mutta jää sitä tiukemmin riippuvuutensa verkkoon, mitä useammin näin päättää tehdä. Addiktiostaan eroon pyrkivienhän kuulemma pitäisi osata olla ottamatta nimenomaan sitä ''yhtä viimeistä kertaa''. Siinä mielessä todella osuva vertaus.

-Eräs

Korppi on oikeus kirjoitti...

Päivää.

Tietääkseni (voin olla täysin väärässä sillä en ole perehtynyt aiheeseen kauhuelokuvien ulkopuolella lainkaan) perinteisten demonitarujen, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan, mukaan riivatuksi voi joutua kuka tahansa ja ilman mitään erillistä hengen kutsumista.

Lienet oikeasa, eikä minunkaan tietämykseni tuota syvällisempää ole. Kirjoittaesani mielessäni oli pikemminkin spiritismi, jota harjoittaessa tietoisesti altistaa itsensä tuntemattomille voimille. Koska en siis tiedä asiasta juurikaan, vaikenen ennen kuin puhun sivu suuni.

Mutta ajatusta vastuusta voi jatkaa. Juomari ei hallitse humalassa itseään, mutta on vastuussa. Entä jos joku on väkisin juotettu ja tekee hirmuisia asioita, onko hänkin vastuussa?

Anonyymi kirjoitti...

Mutta ajatusta vastuusta voi jatkaa. Juomari ei hallitse humalassa itseään, mutta on vastuussa. Entä jos joku on väkisin juotettu ja tekee hirmuisia asioita, onko hänkin vastuussa?

Kiintoisa kysymys. Hetken pohdinnan jälkeen sanoisin, että tekojen laadusta riippuen hän on ns alennetusti syyntakeinen. Vahvakaan humala ei poista tietoisuutta aivan täysin. En esimerkiksi oikein usko, että kukaan lähtisi räkäkännissä ammuskelemaan sivullisia kadulle ilman, että moinen olisi käynyt mielessäkään hänen ollessaan selvänä. Katsoisin kuitenkin, että mikäli hän ei ole halunnut juoda ja hänet on juotettu humalaan väkisin, on tämä lieventävä asianhaara.

Näin siis ihan puhtaasti moraalisesta näkökulmasta. Lain kirjaimen mukaan tulkinta voi olla toinen.

Haluan muuten täsmentää ensimmäisessä kommentissa kirjoittamaani: puhuin siis teoista, jotka tehdään tietoisesti. Ihminen voi olla niin sekaisin, ettei todella ymmärrä tekemäänsä. Ja toki monella rikollisella on taustalla hyvin järkyttäviä ja traumaattisia kokemuksia, jotka voi moraalisessa mielessä nähdä lieventävinä asianhaaroina, ainakin tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa sitten tekojen pahuudesta tulee niin suurta, ettei mikään tekijän kokema voi niitä lievittää.

-Eräs

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hyvää pohdintaa. Vaastuun rajoista puhuttaessa puhutaan lopulta vapaan tahdon rajoista, siitä mikä on ihmiselle ylipäätänsä mahdollista. Milloin on syyntakeinen, milloin vähemmän ja milloin ei ollenkaan. Jos ei oleta vapaata tahtoa, ei koko pohdiskelussa taas ole mitään mieltä.

Qroquius Kad kirjoitti...

Millä tavoin ihminen altistaa itsensä "tuntemattomille voimille" leikkiessään spiritismiä, aikuisten ihmisten seuraleikkiä jonka jotkut herkkäuskoiset saattavat ottaa todesta?
Nämä lapsenkaltaiset aikuiset kun tapaavat kuulua segmenttiin joka ei usko mitään mitä eivät omin silmin näe, ja sitten he uskovatkin ihan kaiken mitä heille näytetään.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Millä tavoin ihminen altistaa itsensä "tuntemattomille voimille" leikkiessään spiritismiä, aikuisten ihmisten seuraleikkiä jonka jotkut herkkäuskoiset saattavat ottaa todesta?

Riippuu jälleen taustaoletuksista. Oletan, että on olemassa ihmisistä riippumaton metafyysinen ja tietoinen pahuus. Se, että altistaako ihminen itsensä sille vaikkapa spiritismissä, riippuu varmaan intentioista. Jos kyseessä on vitsinkaltainen perseily, riskiä ei välttämättä ole. Mikäli joku taas todella uskoo ja yrittää manata toispuoleisia voimia esiin, seuraukset tuskin ovat hyvät. Mitkä tarkalleen, en tiedä. En ole yrittänyt tai ottanut selvää.

Jos taas ei usko tuonpuoleiseen todellisuuteen, on spiritismi kokonaisuudessaan lekkeriä.