Edellisessä tekstissä tein selväksi, että sanonta "olla oma itsensä" saa oikeutuksensa vasta kristillisessä kontekstissa. Maallisessa mielessä tosi minuus on tulkittu ulkoisista rajoitteista vapaaksi olemiseksi. Uhka minuudelle ei kuitenkaan tule vain ulkoa, jos käsite on oikein ymmärretty. Uhka tulee myös sisältä, sillä voiko viettien perässä raahautumista kutsua minuudeksi? Oikkujensa orjana ihminen on kuin eläin tai pikemminkin kuin kone. Jopa eläimet osoittavat ajoittaista intentionaalisuutta, kone on pelkistettynä vain ulkoisiin ärsykkeisiin reagoiva algoritmi. Impulssiemme varassa olemme vähemmän kuin ihmisiä.
Kaikki siis, mikä tulee sisältämme, ei edusta minuuttamme. Osa siitä edustaa demonisuutta meissä, paholaista. Kääntäen se kaikki, mikä tulee ulkoa, ei uhkaa minuuttamme. "Minä" ei ole vain atomi tyhjiössä vaan muodostuu myös suhteessa toisiin. Siksi muodostamme tilanneriippuvaisia rooleja. Käyttäydymme eri tavoin lasten ja vanhusten seurassa tai perheemme ja ystäviemme seurassa. Vapaa-ajalla olen eri ihminen kuin työpaikalla. Mikä tahansa rooli voi tietenkin olla valheellinen, olla silkkaa teeskentelyä. Joskus tapasin ajatella, että kaikki roolit ovat teatteria ja on vain yksi todellinen minä. Ymmärsin pian, ettei näin ole välttämättä. Useimmat roolit tulevat minulle pakottamatta. Ne eivät vaadi sen kummempaa teeskentelyä, sellainen vain olen ihmisten seurassa. Toisinaan olen varautuneempi, joskus olen suulas narri. Voi käydä niinkin, että menen rooliin liikaa ja se tuntuu taakalta. Mutta jäähdyttelyn jälkeen palaan oletusasetuksiin ja olen jälleen oma itseni. Riippuu siis yksilöstä ja tilanteesta, onko julkisesti omaksuttu rooli teennäinen vai ei. Kukin meistä voi tietää sen vain itse ja siis itse korjata tilanteen, jos tuntee elävänsä kulissien takana.
Ihminen on oma itsensä, kun on sitä niin sisäisesti kuin ulkoisesti; emme ole mielihalujemme orjia, eivätkä roolimme ole ristiriidassa persoonamme ja uskomme kanssa. Ei liene ketään, joka ideaalin saavuttaisi sellaisenaan. Rima on kuitenkin pidettävä aina korkealla.
5 kommenttia:
Niin, Seneca taisi jossain kirjeessään ilmaista epäilyksensä sellaisten vapaudesta, jotka seurailevat omia mielihalujaan. Eivätkö nämä olekin himojensa orjia? Ainoat todella vapaat, hän arveli, olivat ne, jotka valitsevat velvollisuutensa.
Tokihan himot eivät ole ainoa ihmisen vapauden rajoittajat: vaivat, sairaudet ja köyhyys tekevät tässä langenneessa maailmassa tenää monelle sielulle, Herra nähköön. Vaan sanoipa näidenkin ikeiden todellisesta vallasta painavan sanansa runoilija Kaarlo Kramsu, kapinajohtaja Jaakko Ilkan suulla:
[...] Vaan koska kansa valittaa, hän neuvon sille antaa:
"niin kauan huolta nähdä saa kun jaksaa sitä kantaa.
Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki,
Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki." [...]
Iltaa Apoliteia.
"Valita velvollisuutensa", siinäpä hyvä ilmaus. Kaikki me vastaamme jollekulle ja kärsimme jonkun puolesta. Kysymys on, kenelle ja kenen puolesta.
Mikä meissä on se "paholainen sisällämme"? Ei sellaista olekaan.
Se on osa meidän persoonallisuuttamme ihmisinä, eli pitkälle kehittyneen pystyssä kulkevan karvattoman apinalajin sisäänrakennettu ominaisuus.
Emme ole enkeleitä. Olemme tappaja-apinoita. Lajinkehitys on suonut meille huomattavasti suuremman kognitiivisen suorituskyvyn lähimpiinkin sukulaislajeihimme verrattuna, ja puhekyvyn mahdollistama ylivertaisen tehokas kommunikointi on tehnyt meistä Maan valtiaslajin.
Lajinkehityksen mahdollistama populaation kasvu on pakottanut meidät, pienissä laumoissa elämään luonnollisesti tarkoitetun lajin muuttumaan n. 10 000 vuotta sitten yhdyskuntaeläimiksi. Emme silti ole muurahaisiakaan, vaan edelleen tappaja-apinoita.
Siksi meidän on ollut pakko laatia yhdyskuntaelämän sääntöjä, jotka pakottavat meidät pidättelemään sisällämme suurta, ellei suurinta osaa tappaja-apinan persoonallisuuspiirteistämme.
Ne meistä, jotka päästävät sen valloilleen eliminoidaan yhdyskunnan toimesta tavalla tai toisella.
Tämän tappaja-apinan persoonallisuuden pidättelemisen helpottamiseksi on sitten keksitty paholaisia, piruja, demoneja ym. jotka muka pakottavat meitä olemaan tappaja-apinoita, vaikka todellisuudessa olisimme muka enkeleitä.
Emmepä ole.
Olemme muurahaisiksi pakotettuja tappaja-apinoita.
Mikäli päästämme tappaja-apinan valloilleen, olemme velvollisia kantamaan siitä vastuun yhdyskunnan edessä sen sijaan, että alamme syyttää joitain keksittyjä henkiolentoja.
Meillä on melko erilaiset taustaoletukset todellisuuden luonteesta. En kiistä evoluutiota, mutta se on vain prosessi. Se ei kerro mitään hyvyydestä eikä pahuudesta, jotka ovat tuonpuoleisia käsitteitä. Evoluutio kertoo vain siitä, ketkä selvisivät hengissä.
Emme ole enkeleitä emmekä demoneja, olemme ihmisiä. Emme ole kuitenkaan sellaisia, jollaisiksi meidät alun alkaen luotiin. Perisynti meissä on haava, joka vääristää sieluamme tuomiopäivään asti. Janoamme helvetin lupauksia, sen herra kutsuu meitä. Meille on kuitenkin annettu Ilmoitus, Totuus on löydettävissä etsivälle. Tiedämme mikä on oikein ja väärin. On siis vapaasta tahdostamme kiinni, mitä jokapäiväisessä elämässämme teemme.
Emme voi syyttää pahoista teoistamme muuta kuin itseämme, vaikka houkutus tuleekin tuolta puolen ja rikkinäisyydestämme. Mutta emme voi ottaa ansiota pelastumisestamme, se tulee armonlahjana Jumalalta. Tämä voi tuntua ristiriitaiselta, mutta on nykyinen ymmärrykseni asiasta.
Puhumme siis jossain määrin samoista asioista, mutta eri lähtökohdista ja eri kontekstissa. Kun puhut tappaja-apinasta meissä, olet osittain oikeassa. Se on ilman muuta ominaisuutemme, mutta ei sisäänrakennettu sellainen. Tappaja-apina on tulosta siitä, että aikojen alussa meissä meni jotain rikki.
Meitä ei voi pakottaa päästämään apinaa irti, joten olemme vastuussa. Kun kuitenkin puhut tappaja-apinan vastuusta yhdyskunnan edessä, ajattelen taas vastuuta Jumalan edessä. Vastuu yhdyskunnalle on viime kädessä kiinnijäämisen ja rangaistuksen pelkoa, vastuuta Jumalalle ei voi paeta. Vastuu Jumalalle on vastuuta Totuudelle, sitä mikä todella on oikein ja väärin. Maallisessa mielessä hyvä ja paha toteutuvat parhaimmillaankin utilitaarisesti, eli miten maksimoidaan nautinto ja minimoidaan kärsimys. Vain metafyysisessä mielessä hyvä ja paha ovat itseisarvoisia, absoluuttisia.
Ilman muuta voimme syyttää henkiolentoja, paholaisesta se kaikki sai alkunsa. Mutta me emme voi sälyttää vastuutamme heille. Enemmänkin heidät tulee nähdä rikoskumppaneina, joiden laskuun toimimme useammin kuin aina tajuamme.
Lähetä kommentti