Prometheus - Kiellettyyn tuleen

Kesäkuu, kuusi vuotta sitten: kaveriporukka kasassa ja käymme katsastamassa paljon odotetun blockbusterin. Prometheus (2012) oli ensimmäinen vakavasti otettava yritys jatkaa alien-saagaa 90-luvun jälkeen. Tarkemmin ottaen kyseessä olisi uudelleenkäynnistys, sillä elokuva veisi meidät aikaan ennen Alienin tapahtumia. Ridley Scott päätti tehdä Lucasit, vaan kuinkas sitten kävikään?

Lopputulos on jotakin neronleimauksen ja täydellisen pannukakun väliltä. Minulle tämä on kenties 2000-luvun merkittävin elokuva ja syistä, joihin paneudun myöhemmin. Ongelmat on parasta käsitellä alkuun ja siten päästä yli pahanmakuisimmasta osiosta. Prometheus on nimittäin ajalleen tyypillinen tuotos, se suhtautuu tarinaansa, hahmoihinsa ja yleisöönsä kuin imbesilleihin. Commandossa lähestysmistapa on oletusarvo, korkean sfäärin tieteistarinassa ei. Siinä missä Alien oli johdonmukaisesti etenevä ja hidas marssi, on tämä epätasapainoinen ja joka toisella askeleella kompuroiva köntys. Vuoden 1979 klassikko on saumaton kokonaisuus, tämä taas liian moneen suuntaan harottava raakile.

Aloitetaan hahmoista. Todellisia hahmoja meillä on käytännössä kaksi, tutkija Elizabeth Shaw (Noomi Rapace) sekä androidi David (Michael Fassbender). Muut hahmot ovat enemmän tai vähemmän pahvista askarreltuja yhdentekevyyksiä. Kontrasti alkuperäiseen Alieniin ei voisi olla suurempi; siinä meillä oli miehistö eläviä ja hengittäviä ihmisiä. En tiedä onko käsikirjoitusten vaiko näyttelijöiden heikkoutta, että moista näkee nykyään harvemmin. Syytä lienee molemmissa, sillä rappio puree kaikkiin. On kuvaavaa, että aluksen kapteenista tehdään alleviivatun tyhmä. Ei hän tiedä mistään mitään, kunhan lentää alusta. Meredith Vickers (Charlize Theron) on Yhtiön narttu ja tavallaan viihdyttävä, mutta jää vittumaisuudessaan kauaksi kakkososan Burkesta. Pohjat kuitenkin vedetään kahden "tiedemiehen" hahmossa. Voi olla, että heistä tavoiteltiin jonkinlaista Dupond & Dupont -kaksikkoa, mutta luolastoon eksyvä "geologi" ja avaruuskobran kanssa lirkutteleva "biologi" ovat vähän liikaa. Todistamme sentään triljoonan dollarin tutkimusmatkaa, jonka kuvittelisi koostuvan alansa parhaista. Ei, näihin amatööreihin verrattuna Nostromon avaruusduunaritkin ovat tieteellisempiä.

Tarinaan on ladottu irrallisuuksia, jotka eivät lisää mitään mihinkään. Mitä teemme sillä tiedolla, että Yhtiön pomo, herra Weyland on Vickersin isä? Emme mitään. Miksi mutatoitunut miehistön jäsen saa supervoimat ja tappaa melkein kaikki? Syytä ei ole, on vain toimintaa toiminnan vuoksi. Miehistön uhrautuminen loppumetreillä tapahtuu vailla emotionaalista painoa. Tämä irrallisuuden tuntu tekee katselusta sillisalaattia, kun osaset eivät kunnolla nivoudu toisiinsa tai jäävät vaille merkitystä. Onttous on tyypillinen modernismin piirre, asioita vain imitoidaan toistaen niiden pinnalliset piirteet. Yritetään tehdä esimerkiksi suuri kliimaksi ja eeppinen huipennus, joka ulkoisesti näyttää sellaiselta ja jolta silti puuttuu kaikki todellinen lataus.

Miksi sitten innostuin elokuvasta, mikä siinä edelleen kiehtoo? Olen useamminkin sanonut, että itselleni tärkein kriteeri fiktiolle ei ole sen tasapainoisuus taikka muu objektiivista toiminnallisuutta ilmaiseva mittari. Tärkeintä on sen kyky ruokkia fantasoitani. Jos siis elokuva inspiroi ja vie minut toiseen maailmaan, se on onnistunut. Palatessani omaan maailmaamme olen saanut voimia luoda jotain itse. Prometheus teki tämän ja paremmin kuin mikään toinen elokuva tällä vuosituhannella. Sen kuvasto on mystistä, se säteilee itseään suurempaa tarinaa. Läpi elokuvan kulkee salaisuuden virta, olemme tulleet suurten kysymysten äärelle. Meidät valtaa sama tunne kuin ensi kertaa astuessamme outoon muukalaisalukseen LV-426:lla. Tällä kertaa saamme vastauksen siihen, kuka oli sen muumioitunut pilotti. Monet eivät vastauksesta pitäneet ja ovat suhtautuneet siihen H. R. Gigerin ideoiden vesityksenä. Vastalause on perusteltu, sillä humanoidi ei ole lainkaan niin eksoottinen kuin ohjaamostaan kasvanut avaruusnorsu. Pidin kuitenkin suunnasta jonka tarina valitsi, sitä kautta koko mythos sai aivan uuden käänteen. Enää emme vain pakene painajaisten hirviötä, vaan joudumme kysymään miksi edes olemme olemassa. Alien esitteli kummitustalon, Prometheus esittelee arkkitehdin. Se antaa oliollemme lähes uskonnollisen merkityksen, kuin sillä olisi jokin ennaltamäärätty rooli.

Tekoäly saa aikaisempaa suuremman aseman. Fassbender tekee erinomaisen roolin Davidina, joka on komentaja Datan ohella kenties valkokankaiden vaikuttavin robotti. Hän ei ole Ashin tavoin pelkkä Yhtiön sätkynukke, eikä hän ole lainkaan kiltti kuten Bishop. Hän on itsenäisempi kuin edeltäjänsä (tai alien-universumin kronologiassa jatkajansa) ja osoittaa merkkejä omasta agendastaan. Hän hautoo kaunaa luojaansa, herra Weylandia kohtaan; doesn't everyone want their parents dead? Jos kuitenkin hän jotain jakaa Ashin kanssa, niin kaikesta piittaamattoman uteliaisuuden sekä halveksunnan ihmisiä kohtaan. Hän huokuu uhkaa, vaikka osoittaisi ulkokohtaista ystävällisyyttä. Vuorovaikutuksessaan muiden kanssa hän käy jatkuvaa kamppailua, hän ei androidin asemastaan huolimatta alistu vaan haastaa. Kaikki tapahtuu totta kai epäsuorasti, rivien välissä vittuiluna.

David osoittaa erityiskiinnostusta Elizabeth Shawia kohtaan. He ovat vastakohtia toisilleen, Davidin edustaessa moraalista riisuttua järkeä ja Shawn ruumiillistaessa inhimillisen sydämen. Shaw on alussa idealistinen etsijä, joka uskoo saavansa vastauksia humanoideilta tähtien takaa. Hiljaa hänelle sitten valkenee, ettei ihmisiä ehkä luotukaan suopeasta tahdosta. Että ihmiset ovat vain osa suurempaa suunnitelmaa, pelkkää biomassaa jonkin uuden synnyttämiseksi. Shaw taistelee läpi vavisuttavien kauhujen, joiden joukossa on yksi ikimuistoisimmista kohtauksista koko saagassa: alien-abortti. Elokuvateatterissa kokemus oli hurja, muistan muutamien jopa poistuneen salista sen jälkeen.

Seikkailun lopussa Shaw on menettänyt kaiken, miehensä ja unelmansa. Hänellä on kuitenkin uskonsa ja voima jatkaa eteenpäin. Hän matkaa kauemmas tähtiin löytääkseen syyn sille, miksi humanoidit olivat varanneet ihmisille niin tuskallisen osan. David taas ei ymmärrä koko kysymystä, "miksi" on hänelle irrelevantti sana. Näin korostuu ero kahden ymmärryksen välillä. Puhdas rationaalisuus vailla sielua on pelkkää havainnointia, viis seurauksista. Shaw sen sijaan tajuaa virheensä ja katuu hybristään. Tiedonhalu voi paljastaa myös kiellettyjä salaisuuksia, jotka koituvat kohtaloksi kuten elokuvalle nimen antaneelle titaanille. Alkusyiden etsintä johti vain pelon ja kuoleman äärelle. Tiedemies hänessä väistää ihmisen tieltä ja kaikkensa antaen hän taistelee, etteivät kohdatut kauhut löytäisi tietään maapallolle. Kielletty tuli on irti ja jumalat ovat vihaisia. Shaw menee kuitenkin pidemmälle kuin tarujen Prometheus ja huutaa jumalille: "millä oikeudella!?"

Prometheus on tapaus, jolle on mahdotonta antaa arvosanaa. Kuvasto ja mystiikka antavat minulle juuri mitä tarvitsen. Joidenkin mielestä elokuva tekee alkuperäisen arvoituksen tyhjäksi, toisten mielestä se ei selitä läheskään tarpeeksi. On totta, että tarina jätetään itsetatkoituksellisen hämäräksi. Mutta jääpähän ainakin mielikuvitukselle tilaa, sen maailma kutsuu tutkimaan itseään lisää. Tämä sai minut kiinnostumaan myös Noomi Rapacesta toden teolla, hän heittäytyy rooliin intensiivisellä tyylillään. Vioistaan huolimatta on Prometheus tärkeä elokuva, se on antanut ja antaa minulle niin paljon.

Päätän kirjoitukseni kohtaukseen, joka havainnollistaa käsitteen sense of wonder. Ei dialogia taikka toimintaa, neljä minuuttia vain sitä mistä on kaikki hyvä fantasia ja scifi tehty. Tällaisen vuoksi minä elän:

Prometheus - David in the orrey

EDIT. Parit jälkisanat ovat sittenkin paikallaan. Haluan varmasti tehdä selväksi sen, kuinka visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno Prometheus on. Vaikka monet maisemat ja paikat ovat karuja, ne ovat vaikuttavia. Subliimi on oikea sana: kuvasto on uhkaavaa kuin lähestyvä ukkosmyrsky, mutta lumoavan kaunista. Aluksen, josta myös elokuvan nimi tulee, muoto ja interiöörit ovat silmäkarkkia. Tässä mielessä on luotu fiksua kontrastia Nostromoon, joka oli paskainen rahtialus. Prometheus on sitä vastoin kiiltävä ja tuliterä lippulaiva uusimmalla teknologialla varustettuna.

Myös soundtrack on kauttaaltaan erinomainen. Tunnusteema on kaunis ja antaa lupauksen seikkailusta. Se tuo mieleen Star Trekin, se soi toiveikkaasti ja ihmetellen. Tämä kuvastaa koko elokuvan ensimmäistä puoliskoa, joka alkaa retkenä tähtiin. Hitaasti kasvava mysteeri saa auetessaan aina vain uhkaavampia sävyjä, kunnes tutkimusmatka muuttuu selviämiskamppailuksi. Tunnelma ja sen kehitys kuuluvat elokuvan vahvuuksiin, huolimatta tyylirikoista. Kuten sanoin, on Prometheus vikoineenkin avaus uuteen suuntaan. On huomattavaa, että elokuvassa ei varsinaista oliotamme edes nähdä ennen kuin vasta aivan lopussa ja silloinkin eräänlaisena prototyyppinä.