torstai 21. kesäkuuta 2018

Alien 3 - Depressio avaruudessa


Olemme päässeet käännekohtaan. Alien 3 (1992) on virranjakaja, joka yksille on varteenotettava osa saagaa ja toisille sitä ei ole olemassa. Se on elokuva, johon omakin suhteeni on ristiriitainen. Alun perin pidin siitä kovasti, arvostin sitä jopa edellisosaa korkeammalle. Aika on kuitenkin himmentänyt kiiltoa. En inhoa elokuvaa tai sano sitä huonoksi, mutta näin muotopuolta tekelettä on mahdotonta rakastaa.

Alien 3 kävi lävitse niin sanotun tuotantohelvetin: ohjaajat ja käsikirjoittajat vaihtuivat, konsepti muutti muotoaan useaan otteeseen. Kuvaukset alkoivat ilman valmista käsistä ja kesken kaiken itse kuvaaja heitti pyyhkeen kehään sairastuttuaan Parkinsonin tautiin. Sekavat olosuhteet sekä epäonni näkyvät lopullisessa tuotteessa. Alien 3 on paluu saagan juurille ahtaisiin tiloihin ja psykologiseen piinaan. Tällä kertaa lisukkeena on myös jotain uutta, depressiota. Edeltäviin kuin myös jäljessä tulleisiin osiin nähden on tämä kaikista alakuloisin. Koko tarina, hahmot ja miljöö alleviivaavat lannistunutta pohjavirettä.

Jo alku herättää vastalauseita, kuka tätä halusi? Viimeisimmästä seikkailusta selvinneet tapetaan Ripleytä lukuunottamatta, millä deletoidaan merkitys kaikesta edeltäneestä. Ripley jää puille paljaille, kuten ensimmäisen elokuvan päätyttyä. Erotuksena on vain se, että tällä kertaa ei ole edes kissaa lohduttamassa ja nyt myös sankarittarellamme on sikiö rinnassaan. Vankilaplaneetta, jossa painajainen jatkuu, on paskaistakin paskaisempi paskaläävä. Uusina tovereina Ripleyllä on kasa galaksin pahimpia murhaajia ja raiskureita. Vittumainen vankilanjohtaja, hänen älyllisesti rajoittunut apulaisena ja morfiinin kanssa sekoillut ex-lääkäri eivät ole hekään hurmaavimmasta päästä. Vankila on myös entinen tehdas, täynnä hajonnutta teknologiaa ja kilometreittäin ruostuvia putkia; ihanteellinen ympäristö oliollemme. Uutena isäntänä toimii viaton koira, jonka kuolinkohtaus kuuluu sarjan inhottavimpiin. Se satutti itseäni jopa enemmän kuin alkuperäinen synnytys lounaalla.

Jollain tasolla pidän elokuvan depressiivisestä vireestä. En ole yleisesti tällaisten elokuvien ystävä, sillä ne tartuttavat tunnetilansa minuun. Muistan kuitenkin kuinka esimerkiksi tämä kohtaus teki vaikutuksen. Ripley ei enää pakene tai suojele itseään, hän on jo alistunut. Hän ei enää muista aikaa ennen painajaista: You've been in my life so long, I can't remember anything else. Olio ei ole enää fyysisen uhka vaan metafyysinen varjo, joka täyttää hänen tajuntansa. Hänen viimeinen ponnistuksensa on tuhota olio ja sen mukana itsensä, kaikki tuo että Yhtiö jäisi nuolemaan näppejään. Viimein hän sen tekeekin ja pudottautuu sulaan metalliin hirviö rinnassaan. Elokuvan tunnelmaan nähden lopetus on sopiva ja suo Ripleylle haudan levon. Teollaan hän pelastaa paitsi ihmiskunnan, myös yhden arvottomampaakin arvottomamman rikollisen. Hän on koko kaamean tarinan viimeinen ja odottamaton selviytyjä. Tämä korostaa Ripleyn epäitsekkyyttä oikeastaan enemmän kuin tieto ihmiskunnan selviämisestä, sillä viimeksi mainittu hahmottuu lähinnä abstakriona. Paatunut rikollinenkin on sentään konkreettinen ihminen.

...

Elokuvassa on vanhentunutta cgi:tä, mutta lavasteiden osalta ja materiaalisissa tehosteissa jälki on hyvää. Miljöö tekee tehtävänsä, mutta ei juuri inspiroi; se ei ole paikka, jossa haluaisi käydä. Hahmot eivät ole sellaisia, joihin haluaisi tutustua. Näyttelytyö on kuitenkin hyvää ja vankilapoppoon henkinen johtaja Dillon uhkuu karismaa. Hänen kuolemansa kuuluu koko saagan parhaisiin, kaveri ei pelännyt ketään eikä mitään. Näin pahantekijä pelastaa miehuutensa, halveksien petoa: is that all you've got!? 

Nykyään suhtaudun tähän vaihtoehtoisena visiona: näin olisi voinut käydä. Uskon kuitenkin, että todellisuudessa Ripley, Hicks, Newt ja Bishop lensivät turvaan ja löysivät rauhan. On kenties naiivia olettaa onnellisia loppuja Alien-universumissa, mutta sellaisenhan jo kertaallen saimme. Aliens ei vihjannut lainkaan, että lisää painajaisia olisi luvassa ainakaan Ripleylle. Se täydensi jatko-osana ensimmäistä elokuvaa ja salli Ripleylle mahdollisuuden kohdata pelkonsa ja voittaa ne. Alien 3 vain subvertoi tarinan ja koko kaaren, joka ulottuu ykkösosasta kakkoseen. Se on tarpeeton elokuva, vaikka omana itsenään hoitaa tehtävänsä. Jos nimittäin on sitä mieltä, että vain kärsimys on todellista, tämä toimii. Silloin Aliens on vain lyhyt hengähdys ennen suurta finaalia, jossa onnen illuusiot palavat tulessa. Naisparkamme uhrautumiselle annetaan kyllä merkitys, mutta olisi tämän voinut jättää tekemättä.

EDIT. Tajusin juuri, että elokuvan voi sovittaa kristilliseen tulkintakehikkoon. Jos saagaa ajattelee trilogiana, on se kertomus onnettomasta ja kärsimyksen täyteisestä elämästä. Mikään tässä maailmassa ei ole varmaa, paitsi kuolema. Elämä voi olla yhtä tappioiden ja nöyryytysten sarjaa alusta loppuun, vasta tuolla puolen odottavat ylösnousemus ja rauha. Ripleyltä riistetään kaikki tämänpuoleiset kiinnekohdat kuin Jobilta ikään. Lopussa hän kieltäytyy Yhtiön tarjouksesta ottaa olento sisältään ja saada uusi elämä. Hän uhraa viimeisen oljenkorren onneen ja siten myös itsensä. Vaikka elokuva on depressiivinen ja synkkä, ainakin lopetus estää sitä vajoamasta nihilismiin.

Tästä huolimatta pidän kiinni siitä, että kolmas osa on tarpeeton. Lovecraftin hengessä alkanut kertomus muuttui jatko-osassa saduksi, Aliens antoi sankareillemme mahdollisuuden onneen. Hirviön tarinaa olisi voinut jatkaa, mutta uusilla henkilöillä.

12 kommenttia:

Qroquius Kad kirjoitti...

Minusta tämä on edelleen emotionaalisesti onnistunein Alien-saagassa.

"Aliens" päättyi onnelliseen loppuun:
äitiemo-Ripley pelasti muovimies Bishopin avulla itsensä ja lapsensa, pienen Newtin sekä heidän perhelleen isän ja aviomiehen kelpo avaruusjääkärialikersantti Hicksin muodossa.

Väärin, väärin, kaikki on väärin kuin Morgoth, sanoi Túrin Turambar!
Alus putoaa vankilaplaneetalle. Palkki survoutuu kelpo Hicksin lävitse ja pieni Newt hukkuu. Ripleyllä itsellään on Kuolema sisälmyksissään. Hänen kysyessään apua ystävältään, melkein-ihminen muovimies Bishopilta tämä pyytää kesken kaiken eutanasiaa: häneen sattuu, hän ei enää jaksa, voisiko Ripley vain lopettaa tämän kertakaikkiaan...

Nämä tunnetilat vastasivat jollain tapaa omiani tuohon aikaan ja nykyäänkin:
olin ollut 1980-luvun lopun kasvavan riemun vallassa. Mihail Gorbatšovin glasnost ja perestroika näyttivät tekevän lopun Neuvostoliiton alati Suomea uhkavaalle tyrannialle, ja niinhän siinä lopulta kävi. Berliinin muuri murtui ja Saksa yhdistyi (asetelmahan oli ollut minulle ja monelle muulle Kekkoslovakian kasvatille "Saksa ja DDR"), mutta Neuvostoliitto ja Varsovan liitto hajosivat.

Olin varma, että 2000-luvulle mennessä kommunismi ja sen oheisilmiöt olisivat Euroopassa enää vain puoliksi unohdettu painajainen.
Somali-invaasio opetti minulle, että jotain on mennyt korjaamattomasti rikki. Ainoa taho, joka edes yritti toimia sitä vastaan olivat skinheadit. Nuori vihainen mies kun olin, liityin itsekin Väinö Kuisman järjestöön, jonka tavoitteena näytti vuosikymmenen puolivälissä olleen muodostaa skinhead-liikkeestä yhtenäinen uusi Sturmabteilung ja järjestyä sen poliittiseksi siiveksi.

Väärin taas. Joensuun skinit erosivat jo pikapuoliin perustaen oman yhdistyksensä "Karelian Surviors ry", Helsingin skinien tehdessä kohta samoin perässä tuloksenaan "Helsinki Skins ry". Erosin pian itsekin nähtyäni, ettei tästä touhusta voi tulla mitään.

Ja mitäpä muutakaan nuo vankilaplaneetan asukit ovat kuin skinejä: nahkapäät (kuten itselläni on toki edelleen, joskin päälaki on kyllä jo luomukalju), pilottitakit, reisitaskuhousut, varsikengät, kuriton älämölö?
Tarinan oudoin hahmo on silti "85":
se on muka hänen älykkyysosamääränsä, vaikka hänet kuvataan kautta tarinan huomattavasti älykkäämmäksi?

Tarina huipentuu kohtaukseen, jossa kuilun partaalla oleva Ripley tuntuu saavan viimeisen mahdollisuuden:
hän kohtaa ystävänsä, luotettavan muovimies-Bishopin uudestaan. Mutta väärin, väärin taas:
se ei ole ystävä-Bishop. Se on muovimies Bishopin kehittänyt ihminen, joka vannoo ystävyyttä ja luottamusta...valheellisesti kuin ihminen.

Minusta Alien-saaga olisi pitänyt lopettaa tähän rainaan. Tässä kuvastui ja tiivistyi yhteiskunnan ja ihmiskunnan mädännäisyys niin perusteellisesti, ettei ratkaisuksi riitä enää mikään tätä vähäisempi:

https://www.youtube.com/watch?v=bU1QPtOZQZU

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ehtoota.

Alien 3 on mielestäni tarpeeton, mutta oikeuttaa paikkansa sikäli että päättää tarinan joten kuten arvokkaasti. Se on "mitä jos" -skenaario, jonka Ripley saattoi uneksia kryokapselissa. Vaikka siis luenkin sen kaanonin ulkopuolelle, toimii se kuitenkin omalakisena kokonaisuutenaan.

Mielenkiintoista henkilöhistoriaa sinulla, en tiennytkään tuota kaikkea. Kun Kuisman järjestöön tuli kuuluttua, niin tuliko myös Siitoimeen törmättyä? Ei ihme, että lopetit homman alkuunsa; kun katselee näitä legendaarisia videopätkiä, paljastuu homma silkaksi karnevaaliksi. Kansalliset liittoneuvostot, AGV:t...melkoisia hupiukkoja.

Teikäläisessä oli kuitenkin kylliksi tarmoa ryhtyä hommiin. Meikäläinen taas vierastaa järjestöjä, oikeastaan vähän pelkään kaikenlaisia kiihkoilijoita. Kunhan tarkkailen sivusta, ei minusta juuri hyötyä ole.

Minusta Alien-saaga olisi pitänyt lopettaa tähän rainaan. Tässä kuvastui ja tiivistyi yhteiskunnan ja ihmiskunnan mädännäisyys niin perusteellisesti, ettei ratkaisuksi riitä enää mikään tätä vähäisempi

No niin, no niin. Pidättäydyn tätä nykyä lopun aikojen julistamisesta, sillä vain Luoja tietää miten tässä käy. Helppoja aikoja tuskin on tiedossa, mutta toivon mukaan elämä jatkuu. Olemme rappiolla, mutta emme ansaitse täystuhoa.

Qroquius Kad kirjoitti...

Tulin mukaan vasta tuon "Sieg Heil Suomi" -dokkarin tekemisen jälkeen. AGV:stä oli tullut silloin jo Isänmaallinen Oikeisto ry. ja Siitoimesta hupiukko. Oli siellä silloinkin omalla tavallaan hauskoja hetkiä.

Minä ja Väiski olimme kai molemmat pitkän puberteetin tyyppejä. Minulla se puberteetti loppui jo ennen kriittistä 30 vuoden saavuttamista, jolloin pisinkin puberteetti päättyy. Uskon, että Väiskilläkin se oli tullut täyteen siihen mennessä, mutta hän ei halunnut myöntää sitä. Olihan hänellä entisenä kilpakehonrakentajana kuitenkin sekä suunnittelun, viimeistelyn ja toteuttamisen että esiintymisen tarve.

Toisaalta Väiski oli mielestäni kyllä vakavissaan silloin 1990-luvun puolivälissä, toisin kuin Siitoin ilmeisesti koskaan. Ei hänellä silti tuntunut olevan kovin tarkkaa käsitystä siitä, miten hän oikein toimisi jos hänestä jotenkin olisi tullut Suomen Führer und Reichskanzler.

Enkä oikeastaan haluaisi sitä asteroiditörmäystä koko Pallolle. Jos sellainen tulee, haluaisin sen olevan ennemminkin meteoriitti,
putoavan tasan siihen kohtaan pöpelikköä, missä olen yksin,
sen verran pienenä ettei se tuota oheisvahingoista mutta
sen verran suurena kappaleena, että siitä riittäisi astronomeille tutkittavaa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Oikein kiintoisaa. Siitoinhan oli tosiaan elämäntapataiteilija siinä missä Kuismalle homma oli vakavaa. Vaikka ei hänelläkään sitten mitään vakavasti otettavaa ohlemaa ollut. Jotenkin kuvaavaa, että kaveri lyöttäytyi yhteen jo edesmenneen Olavi Mäenpään kanssa ja vain ajautuakseen myöhemmin riitoihin. Poliittinen ääriajattelu tuppaa vetämään puoleensa ei-niin funktionaalisia yksilöitä, ja voimme kenties lukea itsemme joukkoon.

Qroquius Kad kirjoitti...

Väiskin ja Olavin riitely oli tosiaan oma tarinansa:

joukkoon kuuluessani Väiskistä oli hauskaa kertoa, kuinka Olavi oli yrittänyt kieltää häneltä "Kansallinen Rintama"-lehtensä julkaisua, koska sen nimi rikkoi hänen silloisen järjestönsä copyrightia. Väiski saattoi osoittaa lehtensä ISSN-numeron olevan rekisteröity vuotta aikaisemmin ennen Olavin järjestön rekisteröintiä yhdistysrekisteriin.

Jo tuostakin syystä he olivat toistensa pahimmat viholliset koko järjestössä oloaikani. Sen jälkeen he esiintyivät yhdessä Tervo&Päivärinta-ohjelmassa Liisa Jaakonsaaren ja Petri Neittaanmäen kanssa, eikä Liisan, Petrin, Karin tai Susannen olisi tarvinnut hyökätä Väiskiä vastaan yhtään enempää kuin Olavi teki.

Sitäkin suurempi oli ällistykseni, kun jokin aika sen jälkeen he esiintyivät yhdessä puolueen perustamisaikeiden nimissä! Tiesin, ettei siitä voi tulla mitään, mutta hämmästelin kun puoluerekisteriin oli jonkin ajan kuluttua merkitty puolue, jonka nimi olisi voinut olla suoraan Väiskiltä.
Se olikin, ja Olavi perusti omansa kohta sen perään.

Olin vähintäänkin tyrmistynyt muistaessani, miten toivottoman oloista oli ollut yrittää kerätä puolueeksirekisteröimisen kannatuskorttien nimiä. Samanmielisiä oli vaikka kuinka, mutta kun otin esiin kannatuskortin, laukesi paniikki:
"Eemmiee, eeemmie emmie puoluetta mittee, eeemmie puoluetta mittee..."
Saatoin vain todeta tässä nähtävän julkisuuden voiman: sen laadulla ei näköjään ole merkitystä ainakaan tietyllä tasolla.

Väiski ymmärsi kuitenkin lopulta ajautuvansa kohti Siitoimen kaltaista epäpolitiikkaa ja vetäytyi pois julkisuudesta. Olavi sen sijaan...no, ei puhuta pahaa kuolleista?
Miten muuten määritellään funktionaalisuus näin meidänkaltaistemme yksilötasolla?

Korppi on oikeus kirjoitti...

Marginaaliliikkeet ja niiden draamat...kynnys ottaa ihmisiä sisään on matalalla niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä ei ole tarvetta mielistellä taikka pehmentää sanomaa, toisaalta luonnehäiriöiset hakeutuvat niihin kuin magneetin vetämänä.

Miten muuten määritellään funktionaalisuus näin meidänkaltaistemme yksilötasolla?

Ehkä puhun lähinnä itsestäni. Olen mieleltäni tasapainossa, mutta vain hädin tuskin. Ei vaadita suurta töytäisyä, että minut saadaan raiteiltani. Mielipiteeni eivät ole sama asia kuin patologiani, mutta niitä ei voida erottaa. Minulle on luontaista ajatella kohtuuttomasti, minkä vuoksi gravitoidun äärimmäiseen.

Hyviä kommentteja joka tapauksessa. Kiintoisaa kuulla insiderin kertomuksia vanhan liiton äärioikeistosta.

Tapsa kirjoitti...

Lienenkö käsittänyt jotain väärin, mutta en minä tässä blogissa ole hirveästi mitään erityisen äärimmäistä ajattelua havainnut. Varsinkin nuo analyyttisemmät kirjoitukset edustavat mielestäni ennenkaikkea tervettä järkeä ja ovat loogisesti koherentteja. Tyyli on toki välillä jyrkkä ja suodattamaton, mutta niin pitääkin olla. Kyllä sitä hymistelyä on ihan tarpeeksi.

Sinulla on myös kykyä itsereflektioon ja pystyt tarvittaessa myös kyseenalaistamaan omia näkemyksiäsi. Tämä piirre loistaa poissaolollaan suviauvisten turautuksissa. Nämä ideologiset autistit ovat mielestäni niitä todellisia ääriajattelijoita.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Morjenstaa.

Hyvä kuulla, jos hommani edustavat terveempää järkeä. Sanotaanko, että mustavalkoisuus on lähtökohtainen tapani ajatella asioita. Vaatii siis tietoista ponnistelua, etten vajoaisi siihen. Joskus ehdottomuus on tarpeellistakin, mutta minua yleisesti häiritsee sen liiallinen helppous.

Kannattaa myös muistaa positioiden suhteellisuus. Valtavirtaan nähden olen äärioikealla. Se, mikä täältä käsin voi vaikuttaa terveeltä järjeltä, on toisille alastonta pahuutta. Ja ihan objektiivisillakin mittareilla mitattuna on minulla päässäni löysiä ruuveja. Olen kestoahdistunut neurootikko, jolla on ainakin ollut epäterveet annokset patoutunutta vihaa. Nämä piirteeni eivät ole sanelleet ajatteluani, mutta ovat vaikuttaneet siihen. Miten sitten, siihen on vaikeampi vastata. Suurelta osin vaikutus lienee tiedostamatonta. Ei ole kuitenkaan sattumaa, että marginaalipositiot vetävät puoleensa omituisempaa väkeä.

Tapsa kirjoitti...

"Kannattaa myös muistaa positioiden suhteellisuus. Valtavirtaan nähden olen äärioikealla."

No, tätähän se on. Maailma on niksahtanut sellaiseen asentoon, että jotain Jordan Petersonin kaltaista varsin maltillista ja kädenlämpöistä jamppaa pidetään tietyissä piireissä öyhömöyhönä.

"Kestoahdistunut neurootikko" kuvaa aika hyvin myös itseäni. Onneksi olen jo pahimmista angsteistani päässyt ja muuttumassa pikkuhiljaa vähän melankoliseksi vanhaksi mieheksi. Se on oikeastaan aika miellyttävää.

Elokuvasta: Kolmos-alienia on helppo arvostaa. Fincherillä on omanalaisensa visio jota hän ei tuotantohelvetin takia päässyt toteuttamaan täysipainoisesti. Vaikea tästä on kuitenkaan vilpittömästi tykätä. Liian vieraannuttava, liian raakilemainen. Seuraavat osat (Prometheus mukaanlukien) ovatkin sitten itselleni herttaisen yhdentekeviä. Kertakatselu riitti kustakin.

Korppi on oikeus kirjoitti...

"Kestoahdistunut neurootikko" kuvaa aika hyvin myös itseäni. Onneksi olen jo pahimmista angsteistani päässyt ja muuttumassa pikkuhiljaa vähän melankoliseksi vanhaksi mieheksi. Se on oikeastaan aika miellyttävää.

Kai se on hyvä asia, ettei tarvitse olla ikuisesti nuori vihainen mies vaan voi olla ihan vaan mies. Sitä ihmettelee vähän, mistä vaikkapa Metallican tai Slayerin kaltaiset bändit saavat energiansa jatkaakseen. Alun perin hommaa tehtiin vitutuksen voimalla, nyt rutiinista ja rahasta. Vai voisiko se olla heille vain hauskanpitoa? Bodomin Alexi Laiho totesi kerran, että hän hakeutuu nykyään tieten tahtoen hankaluuksiin että saisi aihetta vitutukseen, siis aihetta biiseille:

"Kolme päivää putkeen join viinaa ja kirjoitin lyriikoita. Hain Alkosta joka päivä kaksi viskipulloa, ja sama giiseri oli aina kassalla. En nukkunut paljon yhtään. Hain vaan sitä fiilistä, että pää hajoaa, ja kyllä se tavallaan hajoskin. Niistä tuli parhaat lyriikat, mitä oon ikinä kirjoittanut. Sen jälkeiset kolme päivää ei ollu niin hyvä meininki."

Seuraavat osat (Prometheus mukaanlukien) ovatkin sitten itselleni herttaisen yhdentekeviä. Kertakatselu riitti kustakin.

Näistä kuullaan vielä, kyllä täältä pesee.

Tapsa kirjoitti...

Kaipa sitä keski-ikäistäkin heviukkoa kyrpii, vitutus lienee vain erilaista kuin nuorena kollina. Tottumuksella on varmaan myös osansa: jos on tottunut tienaamaan elantonsa pistämällä riffiä riffin perään niin mitä muuta sitä sitten tekisi? Ehkä niitä aitoja inspiraation välähdyksiä vielä tulee siinä louhinnan lomassa vanhanakin.

Alexi Laiho ei ole koskaan vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, jonka tarvitsisi erikseen hakea syytä vitutukseen. Noh, kaikki seestyvät jonkin verran vanhetessaan.

"Näistä kuullaan vielä, kyllä täältä pesee."

Antaa tulla vaan, täällä on magnumit valmiina.

Hyvää Juhannusta muuten, vielähän sitä on muutama tunti jäljellä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tottumuksella on varmaan myös osansa: jos on tottunut tienaamaan elantonsa pistämällä riffiä riffin perään niin mitä muuta sitä sitten tekisi? Ehkä niitä aitoja inspiraation välähdyksiä vielä tulee siinä louhinnan lomassa vanhanakin.

Kenties. Jotenkin vain miellän musiikin ja taiteen ylipäätänsä semmoisiksi, että jos ei intohimoa enää ole, voi yhtä hyvin mennä tehtaalle töihin.

Alexi Laiho ei ole koskaan vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, jonka tarvitsisi erikseen hakea syytä vitutukseen.

Laiho on tosiaan sitä tyyppiä, jolla vitutuskynnys on alhainen. Auttaa bändiä varmasti, vaan saas nähdä kauan se jaksaa niitä riffejä vääntää. Ryyppäämistä ja kiertuetoilailua on ainakin vähennetty, kroppa ei tahdo oikein kestää.

Ja hyvää juhannusta, tunti jäjellä!