tiistai 19. kesäkuuta 2018

Aliens - Paluu helvettiin


                                         And now for something completely different:

Aliens (1986) on erilainen, aivan toista maata. James Cameron ei yrittänyt toisintaa Alienin kaavaa, vaan lähti uuteen suuntaan. Lopputuloksena oli maailman paras jatko-osa kuunaan. Vain Terminator 2 samalta ohjaajalta vetää vertoja, mutta ei päihitä tätä. Elokuva ei ole kauhua vaan toimintatrilleri kauhumausteella. Se on klassikko ja rakastettu, mutta myös mielipiteitä jakava. Jotkut niistä, jotka ensimmäisestä osasta pitävät, eivät välitä tästä. On sanottu, että tämä vie pois oliomme mysteeriä ja tekee siitä hyönteisen. Ei ole yhtä vaan lauma, joka parveilee kuningattarensa ympärillä kuin muurahaiset. Ymmärrän kritiikin, joskaan en sitä allekirjoita. Aliens jatkaa tarinaa uudella, mutta loogisella tavalla.

Tähän väliin on pakko muistella sitä, kun elokuvan ensi kertaa näin. Meillä on kotona VHS-kasetti, jolle nauhoitimme sen 90-luvulla. Vanhin veljeni oli piirtänyt alienin pahanenteisen hahmon kasetin kanteen. Joskus 11-12 -vuotiaana ensi kerran laitoin kyseisen kasetin pyörimään ja vilkuliin leffaa sieltä täältä. Päätin kuitenkin suojella mielenterveyttäni ja jätin katsomatta sen enempää. Ymmärsin, etten ollut sittenkään kyllin kypsä. Vasta lukioiässä talvella 2008 rohkaistuin katsomaan koko rainan, olinhan jo nähnyt edeltävän osan. Kello oli yhdentoista maissa ja vanhempani nukkumassa alakerrassa, päätin iskeä jo vanhan kasetin nauhuriin. Seurasi kenties viihdyttävin elokuvailta koskaan, pari tuntia silkkaa nautintoa. Aliens iski kaikkiin oikeisiin hermoihin, tuo ilta kuuluu elämäni parhaisiin kokemuksiin. Jännitystä ja pelkoa, seikkailua ja täysi draaman kaari, tässä on kaikkea. Aliens ei ole vain paras jatko-osa vaan yksi parhaista elokuvista koskaan.

James Cameronilta ei puutu visuaalista kunnianhimoa Ridley Scottiin nähden, mikä oli jatko-osalle tuiki tarpeellista. Uusi avaruusalus, sotilasajoneuvot, aseet, olioiden pesä sekä tietysti itse kuningatar (Cameronin omaa designia) ovat kaikki viimeisen päälle tehtyjä. H. R. Giger ei ollut suunnittelussa mukana, mutta väittäisin ettei visvaa ja limaa tihkuva pesä jätä ahdistuskertoimia liian alas. Tehostepuolella oli elokuvamaailma ottanut suuria askelia ja Aliens jättää edeltäjänsä tässä kakkoseksi. Mikä parasta, on valtaosa tehosteista konkreettisia miniatyyrejä, lavasteita ja matte-maalauksia. Yksi visuaalisten tehosteiden suurenmoisimmista taidonnäytteistä tähänkin päivään saakka on Ripleyn ja kuningattaren välinen eeppinen lopputaisto. Se on kohtauksia, joissa immersio on täydellistä.

Jos ensikohtaaminen oli demonstraatiota olion vaarallisuudesta suljetussa ympäristössä, on uusintaottelu demonstraatiota siitä mitä olio saisi aikaan maapallolle päästyään. This time it's war, ja vaikka asialla ovat kovapintaisimmat avaruusjääkärit, turpaan tulee. Vaikka tunnemme hirviön, elokuva rakentaa jännitettään mestarillisesti. Katsoja odottaa pahinta, mutta ei sittenkään osaa varautua iskuun. Sotilaat joutuvat epäjärjestykseen, paniikki valtaa niin hahmot kuin yleisönkin: sarge is gone, let's get the fuck out of here! Tuholaistorjunta muuttuukin selviämiskamppailuksi ihmiselämästä putsatussa siirtokunnassa.

Cameronin teos on ekspansiivinen sanan kirjaimellisessa merkityksessä, se laajenee moneen suuntaan. Miljöö on suurempi, olioita on enemmän ja Ellen Ripleyn merkitys nousee. Alien ei alussa nosta hahmoja toistensa yli, se kuvaa Nostromon miehistöä kuin kaikki olisivat päähenkilöitä. Ripleystä nousee vasta lopussa olosuhteiden pakottama selviytyjä, kun ketään muuta ei enää ole jäljellä. Hän ei ole soturi, vaan epätoivoinen ja itku kurkussa pyristelevä nainen. Jatko-osassa hänet herätetään 57 vuotta myöhemmin tyhjän päällä ja trauman piinaamana. Vastentahtoisesti hän lähtee kohtaamaan vainoojansa ja jälleen joutuu ottamaan ohjat käsiinsä, kun kaikki muu ympärillä pettää. Yhdessä upeassa kohtausten sarjassa hän laskeutuu alimpaan manalaan ja kohtaa sen, mitä hän on tietämättään pelännyt: kauhun lähteen ja kuningattaren. Kun demonin kasvot on paljastettu, ei Ripleyn silmissä ole enää pelkoa vaan päättäväisyyttä. Koko tarina saa uuden käänteen, kun vastakkain asettuu kaksi äitihahmoa. On jälkikasvuaan suojeleva kuningatar sekä orpotyttöä suojeleva Ripley. Kumpi äidinvaisto voittaa, inhimillinen vai epäinhimillinen?

Kysymys koneesta ja tekoälystä on myös läsnä. Paitsi, että jo Gigerin design teki alienista biomekaanisen hybridin, on keinotekoinen elämä kulkenut alusta saakka temaattisena lankana. Alienissa Ash on eräänlainen soluttautuja, salaperäisen yhtiön etuja varjeleva, kävelevä algoritmi. Häiriintyneessä kohtauksessa totuus selviää ja ihmisen luomuksena syntynyt androidi voi vain ihailla toista, kehittyneempää elämänmuotoa. Aliens esittelee Bishopin, joka on Ashista poiketen lojaali ihmisille. Ripley ei alussa luota tähän, mutta lopussa Bishop osoittautuu elintärkeäksi. Tällä tavoin teknologiassa, joka toisaalta edustaa uhkaa, on myös pelastuksen mahdollisuus (huomatkaa myös loppukohtauksen taistelu, jossa Ripley käyttää apunaan mekaanista tukirankaa). Kaksi ensimmäistä Alien-elokuvaa heijastelevat tässä myös ensimmäisiä Terminatoreita. Kone on tyhjä taulu, josta vasta ohjelmointi tekee hyvän taikka pahan. Kyvyttömyys tehdä itsenäisiä valintoja asettaa sen moraalin tuolle puolen, voimme tuomita ainoastaan ihmiset teknologian takana.

Alienissa taka-alalle jäänyt yhtiö nousee jatko-osassa suurempaan rooliin. Weyland-Yutani, joka oli valmis uhraamaan Nostromon miehistön saadaksen olion hyppysiinsä, oli nyt valmis heittämään susille kokonaisen siirtokunnan. Meille piirtyy kuva tulevaisuudesta, jota megakorporaatiot hallitsevat ja jossa raha määrää. Se on dystopia totalitariaksi kasvaneesta kapitalismista, avaruusjääkäritkin ovat vain palkkasotureita. Burke on pelastusretkikunnan mukaan lähetetty yhtiön edustaja, todellinen konsultin arkkityyppi. Hän kuuluu dystopian selviytyjiin, hän osaa pelin ja myy kenet tahansa voittoprosentin tähden. Burke hallitsee pehmeän tunnediskurssin, jossa toista manipuloidaan ja satutetaan nyrkkiraudalla, mutta iskut kätketään silkkihansikkaan alle. Hän on niin mammonan pauloissa, ettei todella ymmärrä tilanteen vakavuutta ja lopulta kokee arvattavan kohtalonsa.

Kun puhutaan toimintaelokuvista, Aliens on genrensä paras. Kuten edeltäjänsä, se on kokonainen paketti: tarina, hahmot ja estetiikka luovat saumattoman kokonaisuuden, täydellisen elokuvan. Koska se on niin erilainen edeltäjäänsä nähden, on vertailu vaikeaa, ei edes kovin mielekästä. Mutta puhtaasti oman makuni pohjalta väitän seuraavasti: Aliens on parempi.

Ulkona ukkostaa ja painan julkaise-nappia. Hurr, kivaa.

EDIT. Rakastan ukkosta!

6 kommenttia:

Qroquius Kad kirjoitti...

"Aliens" ei todellakaan ole kauhuelokuva, vaan sci-fi-elokuvan ja sotaelokuvan täydellinen hybridi. Siitä löytyvät molempien lajityyppien kaikki osa-alueet saumattomasti yhteenhitsattuina.

Elokuvan parasta antia on silti juuri tämä äitiaspekti, joka saavuttaa huippunsa kun kaksi Äitiemoa aloittaa Ratkaisevan Taistelun poikasistaan: alienkuningatar kostaakseen omiensa kuoleman ja Ripley suojellakseen pientä ottotytärtään.
Alkuasetelma on aavistuksen verran epätasainen: alienkuningattarella tuntuu olevan massaa ja voimaa toivottoman paljon. Ripleyllä on kuitenkin ihmisen älykkyyden mahdollistama teknologia.
Kun hän on pukenut päälleen teräshartiat, rautakourat ja hydraulihauikset, katsotaan kuka on lopultakin kuka!

Itse asiassa tämän elokuvan pitäisi kuulua jokaisen äitienpäivän perinneohjelmistoon kuten Laineen "Tuntematon sotilas" itsenäisyyspäivään, sen verran tässä ollaan asian perustavinta laatua olevassa ytimessä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa.

Tälle alalajille on olemassa nimikin, military sci-fi. Puhtaaksi pestyin esimerkki lienee Starship Troopers. Pidän militääripornosta ja Aliensissa sitä on yllin kyllin. Tässä kohtauksessa testosteroni roiskuu, harmi etteivät harjoituksiinlähdöt intissä olleet useinkaan tätä tasoa.

Absolutely badasses!

Ei muuten olisi huono idea kanonisoida elokuva äitienpäivän vakionumeroksi.

Tapsa kirjoitti...

Terve taas

Näissä 80-luvun isoissa toimintaelokuvissa, Aliensissa ja Terminaattorissa on kaiken räiskinnän ja säntäilyn taustalla jonkinlaista aidosti kouraisevaa surumielisyyttä. Mihin tällaiset elokuvat katosivat?

No, ehkä Nicolas Winding Rehnin taannoisessa Drivessä on jotain samankaltaista.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys.

aidosti kouraisevaa surumielisyyttä

Eikä pelkästään surumielisyyttä vaan emotionaalista sisältöä ylipäätänsä. Syitä muutokselle voi sitten miettiä ja arvailla, maailma on tässä välissä muuttunut.

Drivea en ole katsonut. Kenties pitäisi, ainakin sitä on soundtrackeineen kehuttu.

Apoliteia kirjoitti...

Terveeks blogi-isännälle näistä alien-analyyseistä. Vallan ilokseen näitä lukee.

Anteeksi nyt heti kättelyssä, että horjahtelen vähän sivuraiteelle, mutta kun nyt edellisissä kommenteissa mietittiin jo, että mikä kasarin toimintaleffoissa oli se jokin, joka nyt tuntuu puuttuvan. Mieleeni tuli kaksi tapausesimerkkiä, joita nyt hieman puran.

Excalibur (ohj. John Boorman, 1981) ja Conan - barbaari (ohj. John Milius, 1982) olivat viime aikoihin asti mieleni arkistossa mapissa "kasarin hiukan huvittava mättötoiminta, jota kirjoitettaessa ei juuri historialliseen tarkkuuteen ole panostettu". Kunnes sitten vuosi takaperin jostain mielijohteesta katselin nuo leffat tuossa järjestyksessä.

Olinpa ollut väärässä. Opin nopeasti ihailemaan ohjaajien visuaalista silmää ja kerronnallista taitoa; olivathan molemmat onnistuneet puhaltamaan henkiin kaikkien tarinoiden isän, monomyytin, sankarin matkan - väkevässä ja sanoisinko "puhtaassa" muodossaan. Tämä vain korostuu, kun ajattelee Conanin pääroolinäyttelijöiden vähäistä kokemusta.

Excaliburin voimallisin elementti on kiteytys; Arthur ja kourallinen ritareita toimivat valtakuntia hallitsevana voimana - vain synnin ja epäluottamuksen kalvamana voivat pyöreän pöydän sankarit kaatua. Barbarian ja kristillisen järjestyksen voimakas kontrasti menee jopa luontoon asti; pimeys vs. valo, kukoistava vs. kuoleva maa. Lopulta katsoja tajuaa ritarien kanssa, kuinka Arthur todella on Britannia.

Tämä vahvistaa elokuvan unenomaista epäuskottavuutta, johon kuitenkin samalla haluaa uskoa. Excalibur onnistuu sijoittamaan itsensä pyöreän pöydän mythokseen, todellisen historian ja fantastisen kansankertomuksen rajapintaan. Me tiedämme, että jotain todella on tapahtunut, vaikkei ehkä näin.

Conan on vielä paljon fantastisempi, sekä sankariltaan että maailmaltaan. Tarinan edetessä kuulemme jotenkin tutunoloisista paikoista ja kansoista, mutta samalla kaikki on pois paikaltaan, sekaisin keskenään, merkitykseltään tunnistamattomana. Eletään aikaa ennen historian ensimmäisiä sivilisaatioita ja kirjoitusta; ajassa, jossa nuo kaikki sanat ovat totta mutta ennen meille periytyvää siirtymää myyttien maailmaan. Onhan toteutus hieman kieli poskessa tehdyn oloinen, mutta samalla se antaa tärkeän muistutuksen: nuolenpääkirjoitus ei syntynyt tyhjään maailmaan.

Conan tarjoaa meille luvan sallia itsellemme muuannen villin ajatuksen: ehkä, ehkä tuhansia vuosia sitten miekkaa heiluttanut väkivahva uros on päässyt tarinoihin ja muokkaantunut myytiksi, jonka perusrunko on sitten sidottu mutatis mutandis vasta kehittyviin kirjoitettuihin tarinoihin. Mitä jos joku Conanin kaltainen on todella alkuperäinen sankari ajalta ennen historian alkua, proto-Gilgameš?

Tulipas pitkästi juttua. Näitä on vaikeaa pakata, mutta edelliset tiivistäen: ehkä näitä leffoja tehtäessä osattiin nähdä metsä puilta ja ymmärrettiin, että sentin paksu haarniska ja absurdi sotanuija eivät haittaa jos katharsis on kunnossa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ciao.

Excalibur on elokuva, joka on ollut katsomislistalla vuosia mutta jäänyt katsomatta. Yleensä se on ollut unohduksissa tai sitten hetki on tuntunut väärältä. Kerran jo aloitin elokuvaa, mutta jätin sikseen koska mielentilani oli niin epäsopiva. Yritän saada aikaiseksi, että tulee katsottua nyt kesällä. Conaninkin olen nähnyt osittain joskus vuosia sitten, enkä muista siitä enää juuri mitään.

Mitä analyysiisi tulee, puhut myyteistä. Olennaista niille ei ole faktuaalinen tarkkuus, vaan totuus. Tarina voi olla fiktiota, mutta ei välttämättä valhetta. Tosi tarina (erotuksena faktuaalisesta tositarinasta) kertoo meille totuuden jostakin. Tarina voi olla opettavainen vertauskuva hyvän käytöksen puolesta taikka mennä kosmisiin sfääreihin kertoakseen koko maailmankaikkeuden luonteesta jotain.

Tarina eli myytti syntyy, kun kaaoksesta nousee merkityksiä. Loputtomasta trivialiteettien vyyhdistä poimitaan lankoja, joista ommellaan kangas. Tähtien merestä poimitaan pisaroita, joista muotoutuvat Otava ja Orion. Valkoisesta kohinasta suodatetaan signaali, jossa soi sinfonia.

Hyviä ja kauniita tarinoita ei tule faktoilla pilattaman, sillä ne ovat aina myös totta. Ei yhtä ilman toista ja kolmatta, kolminaisuus on kaikki tai ei mitään. Taru Sormusten Herrasta ei ole faktuaalinen millään tasolla, mutta hyvä, kaunis ja tosi. Se, mikä sitten täyttää tuon kolminaisuuden, ei voi olla mielivaltaista. Poliittiset utopiat eivät ole hyviä tai kauniita, eivätkä varsinkaan totta. On latteaa sanoa, että kommunismi on epätosi, mutta kaunis ja hyvä teoria. Se ei ole mitään noista kolmesta.

On propagandaa ja on myyttejä. Ensin mainitussa poimitaan epäolennaisia faktoja tai sepitetään niitä valheellisen tarinan kertomiseksi. Myytit poimivat olennaisia faktoja tai sepittävät ne toden tarinan kertomiseksi. Mekanismi on sama: kaaoksesta muovataan merkityksiä. On järkemme ja intuitiomme varassa erottaa, mistä on milloinkin kyse. Hyvä kysymys on, miksi Conanin kaltaiset tarinat tuntuvat tosilta verrattuna mihinkään propagandaan nähden. Sitä sopii ajatella.