lauantai 30. kesäkuuta 2018
Alien - Covenant
Saagan viimeisin elokuva Alien - Covenant (2017) saapui teattereihin pienemmän hypen ja sitäkin suuremman epäilyksen saattelemana. Prometheus jätti yleisön ristiriitaisiin tunnelmiin, se sai ihailijansa kuin myös vihaajansakin. Yhdet olivat pettyneitä oliomme poissaoloon, toiset kehuivat uutta suuntaa. Ohjaaja Ridley Scott teki kardinaalivirheen ja otti palautteen vakavissaan, tuloksena sekava roikale. Kun samaan aikaan yritettiin tavoittaa niin edeltävän elokuvan mystiikka kuin Aliensin adrenaliini, ei saavutettu oikein kumpaakaan.
Ensinnä sananen ohjaajastamme. Tämä elokuva näet vakuutti minut kahdesta asiasta: ensinnäkin Ridley Scott on seniili, joka ei enää tiedä mitä tekee. Toisekseen Ridley Scott ei ole koskaan ollut suurten ajatusten, ainoastaan suurten kuvien ilmaisija. Hänellä on aina ollut väkevä visio siitä, miltä elokuvien tulisi näyttää. Myös Alien - Covenant näyttää jumalisen hyvältä, kuten voi odottaa. Mutta hän ei ymmärrä, miten kehitellä teemoja. Scott haluaisi sanoa jotain suurta, vaikka ei omaa keinoja siihen. Tämä ilmenee etenkin kahdessa viimeisimmässä alien-installaatiossa, joissa tarkoitettu sanoma jää sillisalaatiksi. Merkityksen kehittely jää pitkälti katsojan mielikuvituksen varaan, mikä toisaalta toimii jopa alkuperäisen Alienin kohdalla. Silloin ei Scott omien sanojensa mukaan edes yrittänyt välittää mitään sanomaa, mutta katsoja saa silti kuvista paljon irti (osa kiitoksesta kuuluu tietysti käsikirjoittajille).
Scott on ohjaaja, joka on tehnyt yhden kaikkien aikojen teoksista ja myös toinen toistaan puisevampia elokuvia. Miten onkaan, että edes kahden katsomiskerran jälkeen en muista Gladiaattorista juuri mitään? Kingdom Of Heaven jäi puoliväliin, kun olin kuolla tylsyyteen. Myös Blade Runner on amnesiaa aiheuttava yliarvostettu tekele, vaikkakin visuaalisesti luova. Sen sijaan Alien - Covenant ja sen edeltäjä eivät vioistaan huolimatta ole ainakaan tylsiä, vaan säilyttävät huomioni loppuun asti. Vaikka Scott yläpilvissä lejuessaan koettaakin teeskennellä että ymmärtää näkemänsä, ei tämä onneksi häiritse viihtymistä.
...
Hahmokaarti ei tällä kertaa ole yhtä imbesillimäinen kuin viime kerralla, mutta ei näissä hurraamista ole. Daniels (Katherine Waterston) on uusi sankaritar, mutta jää kovin värittömäksi. Ei hän antipatioita herätä, muttei suuria sympatioitakaan. Kapteeni Oram (Billy Crudup) on kiintoisa miehistönsä epävarmana johtajana, mutta esimerkiksi hänen uskonnollisuutensa jää irralliseksi elementiksi. Sivuhahamot tulevat ja kuolevat ilman, että heistä jäisi sen kummempaa mieleen. Miksi muuten siirtokunta-aluksen miehistöön on hyväsytty homopari, jos ideana on lisääntyä ja täyttää maa. Jopa tulevaisuudessa poliittinen korrektius asetetaan käytännön järjen edelle, mikä dystopia!
Tarina on kahdeksi tunniksi tiivis paketti veripalttua ja teurastusta. Siihen mahtuu luonnollisesti koko joukko puutteita: joko ajan kulku kuvataan hyvin hassusti tai sitten alienit kypsyvät minuuteissa. Kun yhdessä kohtauksessa facehugger hyppää naamalle ja suunnilleen jo seuraavassa chestbuster poksahtaa ulos, tajuaa vain kuinka kiire elokuvilla nykyään on. Missä on se rauhallinen, jopa verkkainen tahti kuin mitä näimme Alienissa? Meille ei anneta myöskään mitään syytä, miten olio pääsi siirtokunta-alus Covenantille. Ai niin, facehugger ehti halata uhrin naamaa muutaman sekunnin. Heitetään vain kaikki aikaisempi jatkumo roskikseen.
...
Jo riittää nillitys, sain tästäkin elokuvasta riittämiin irti. Kuten jo edellä totesin, se on visuaalisesti upea. Covenant on komea alus niin sisältä kuin ulkoa, suorastaan kusin hunajaa esimerkiksi tämän kohtauksen aikana. CGI ja lavasteet ovat hienoa katseltavaa, ainoastaan oliomme osalta olisin kaivannut enemmän käsintehtyjä tehosteita. Ja oliosta puheen ollen, pidin uuden lajikkeen designista. Kauttaaltaan valkeana ja piirteiltään pehmeämpänä se herättää varsin toisenlaisen elämyksen kuin musta ja biomekaaninen, sanoisinko traditionaalinen alien. Se ei ole silti juuri vähemmän karmiva, eikä sen syntyprosessi vähemmän tuskallinen. Sen elämänsykli kokonaisuudessaan on sitten toisenlainen. Ei ole munia tai toukkia vaan ilmassa leviäviä mikroskooppisia itöitä. Prometheuksessa esitelty mysteerinen musta lieju aiheuttaa uhrissaan valtavia muutoksia DNA-tasolla, se järjestelee perimää uusiksi. Liian suuri altistus rikkoo ruumiin kokonaan, mutta pieni altistus voi johtaa edellämainitun, valkean alienin kehitykseen. Ei mustan liejun logiikkaan lopulta kunnollista selitystä tarjoilla ja paljon jää jälleen mielikuvituksen varaan. Konsepti on kuitenkin kiehtova ja lainaa X-Files -sarjan "mustalta syövältä", joka myös sai aikaan muukalaissikiöiden kehityksen ihmisruumiin sisällä.
David nousee edellisen elokuvan vastuuttomasta tiedemieshahmosta suoranaiseksi antikristukseksi. Hänen kapina luojiansa, eli ihmisiä vastaan on muuttunut täydeksi sotasuunnitelmaksi. Aiemmin ylimielinen asenne on nyt avointa halveksuntaa. Ihmiset ovat hänelle pikkumaisia mitättömyyksiä, mitä demonstroi ikuista elämää tavoitellut herra Weyland, Davidin sunnittelija. Ihmiset ovat hiipuva rotu, joka ei ansaitse jatkoaikaa. David ei myöskään ole vaikuttunut Prometheus-elokuvan humanoideista, joiden planeetalle saapuessaan pyyhkii heidät heidän omalla aseellaan. Elokuvahistorian kenties suurenmoisimmassa kansanmurhassa kokonainen rotu tai ainakin sen osa huuhdellaan olemattomiin. Planeetalle hän perustaa kauhujen laboratorionsa, jossa tekee kokeiluja humanoideilla ja paikallisella eliöstöllä. Musta lieju tuottaa toinen toistaan kiinnostavampia reaktioita lihan kanssa reagoidessaan, eikä Davidin uteliaisuutta voi kylliksi tyydyttää. Suurimpana rikoksenaan hän murhaa Elizabeth Shawn, joka hyvästä tahdosta oli kursinut hänet jälleen kokoon. Shawn ruumis tarjoaa hänelle mahdollisuuden entistä kunnianhimoisempiin kokeisiin, joiden huipentumana David rekonstruoi painajaistemme olion, täydellisen organismin.
Alien - Covenant kuten Prometheus nostavat luomisen kenties tärkeimmäksi teemaksi. Tämä luovuus ei ole kuitenkaan elämää ja kauneutta ylläpitävää vaan korruptoivaa ja sairasta. Humanoidit olivat luoneet ihmisen ja hybriksessään myös painajaisen. Katutumuksessaan he olivat haudanneet luomuksensa liian vaarallisena. Tarvittiin synteettinen olento, androidi, joka olisi kyllin häkäilemätön viemään työn loppuun. David puhuu luomisesta ja rakkaudesta ilman, että ymmärtää mistä puhuu. Hänen käsityksensä molemmista on kieroutunut, hän murhaa humanoidit lahjanaan Elizabethille: I washed this world clean, as a gift to her. Hän ei todella luo mitään vaan ainoastaan rikkoo ja vääristää, David on kuin Silmarillionin Melkor. Viimeksi mainittu kateudessaan luojajumalaa vastaan tuotti vain pimeitä parodioita jo olemassaolevista olennoista. Samalla tavalla on alien ultimaattinen häväistys Jumalaa ja koko luomakuntaa kohtaan. Se ehdottomasti on, mutta kaikkea sitä vastaan mitä pitäisi olla.
En tiedä, mitä kaikkiaan ajatella tästä. Koen elokuvaa kohtaan jonkinlaista Tukholman syndrooma, yhtäältä olin vaikuttanut ja toisaalta järkyttynyt. En osannut varautua siihen, että edellisosan päähenkilö Shaw murhattaisiin. Sitten toisaalta, olinhan jo nähnyt Alien 3:n. Minun pitäisi tietää paremmin; tietää, ettei alien-universumissa kannata olettaa onnellisia loppuja. Ja kuitenkin olen vihainen. Hyvä hahmo ja ennen kaikkea hyvä näyttelijä haaskattiin totaalisesti. Kaikki ne kauhut, jotka Shaw kävi lävitse ja joista hän selvisi, ovat yhtä tyhjän kanssa. Hän taisteli helvetin lävitse vain päätyäkseen seonneen androidin leikkauspöydälle. Ei näin saa tehdä, ei vain saa. Muistan jopa nähneeni unta siitä, kuinka matkaan kaukaisille planeetoille Elizabethia etsimään. Vaihtoehtoisessa todellisuudessani hän on yhä elossa.
Elokuvan loppukäänne ei ole varsinaisesti yllätys. Sen saattoi arvata, että androidi oli oikeasti David eikä päivitetty versionsa Walter. Se ei kuitenkaan vähennä kauhua. Ajatelkaa sitä, että olette nukahtamassa jäiseen uneen ja juuri tajuatte, että itse antikristus peittelee sinut. Myöhäistä rimpuilla, uni tulee ja sen myötä vuosikausien painajaiset. Huipennuksena David astelee Wagnerin sävelien siivittämänä kryokammioon, jossa kaksituhatta pahaa-aavistamatonta siirtolaista lepää. Niin paljon biomassaa, niin paljon materiaalia taideteoksiin...
...
Ridley Scott on nihilistinen, seniili paska. Silti haluaisin nähdä päätöksen tälle tarinalle. Toteutuminen on kaikkea muuta kuin varmaa, sillä Alien - Covenant ei ollut menestys. Ennakkokampanja oli hyvä ja odotuksia nostattava, kiinnostavimmassa videossa näimme Shawn ja Davidin matkaamassa avaruuden halki. Juliste, jonka voitte nähdä kirjoitukseni alussa, on yksi parhaista koskaan. Se on kuin näkymä Danten infernosta, loistelias ja sairas yhtäaikaisesti. Davidin piirrokset kokeistaan ovat vaikuttavia ja grotesteja, erinomainen tapa elävöittää tarinan maailmaa. Mutta ei, tulos on jälleen kerran puolittainen kalkkuna ja inspiraatiotarjotin. Mitä tämän jälkeen tulee, mihin saaga suuntaa? En tiedä, mutta onneksi on alien-maailmaan mahdollista astua muuallakin kuin elokuvissa. Siitä lisää seuraavassa tekstissä.
EDIT. Jälkisanoja jälleen, kehun musiikkia. Soundtrack, paitsi toistaa Jerry Goldsmithin säveliä, myös esittelee uuden "teeman". Teeman lainausmerkeissä, sillä kyse on kahdesta nuotista. Niiden herättämä efekti on hyytävä ja eteerinen, joskus vähemmän todella on enemmän. Niin pienellä voi saada niin suurta aikaan, nämä äänet kaikuvat kuin ne olisivat kuuluneet olioiden läsnäoloon aina.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
En ole nähnyt tätä elokuvaa, enkä oikein tiedä välitänkö katsoakaan. Kuten jo "Alien 3":n kohdalla sanoin, minusta Alien-saaga olisi pitänyt ymmärtää lopettaa siihen. En ole kommentoinut "Alien - Resurrectionia" enkä "Prometheusta", koska niistä ei jäänyt mieleeni paljon mitään:
Resurrectionista lähinnä kohtaus, jossa "Ripley" lähettää "lapsensa" avaruuteen. Siiinä olisi pitänyt olla jotain koskettavaa, äidin surmatessa lapsensa, mutta eihän siinä ollut aineksia sellaiseen.
Prometheuksesta jäi mieleen tuo Alien-abortti lähinnä kliinisestä pohdiskelustani, miten tehokasta onkaan tuon kirurgiamasiinan toiminta:
potilas parantuu noinkin massiivisesta leikkauksesta liikuntakykyiseksi saman tien!
Ridley Scottille nostan hattua ohjaajana jo siitäkin syystä, että hän on jaksanut tehdä useammankin leffan Russell Crowen kanssa. Miehestähän on tullut tähteyden myötä lievästi sanottuna mulkero, jollainen hän ei Rita Tainolan mukaan ollut vielä nuoruutensa "Romper Stomper"-leffan aikoihin, vaikka rolihahmo sellainen olikin. Sinänsä erinomaisesti tavoitettu, voin sanoa tunnettuani itsekin samanlaisia tyyppejä samanlaisista ympyröistä.
"Kingdom of Heaven" oli itsellenikin juuri samanlainen tympääntymisen pettymys, vaikka olin sitä osannut jo tavallaan odottaa Pyhälle Maalle siirryttyä. "Blade Runner" sen sijaan on elokuva, josta voisin sanoa arrogantin ageistisesti että jutellaanpa parinkymmenen vuoden kuluttua uudestaan, mutta se olisi silkkaa arroganssia.
"Blade Runner" kun tuotti minulle jo ensi näkemällä suunnilleen saman tunnevasteen kuin nykyäänkin. Elokuva pohtii elämän rajallisuutta. Sen päättymistä ja sitä ennen tehtävissä olevien asioiden määrää ja laatua. Ja minä itse, miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden, sanoi Eino Leino.
On varmaan hyvä merkki, että "Blade Runner" tuntuu tyhjänpäiväiseltä junnaamiselta vailla sanomaa?
Myöhäisiltaa.
Jos ei edellinenkään osa napannut, ei kannata tämän suhteen vaivautua. Minulla on subjektiiviset syyni pitää näistä, jote en varsinaisesti yritä myydä tätä muille.
En tiennytkään tuota Russel Crowesta. En sanoisi kaveria muutenkaan suosikkinäyttelijäksi, hän tuppaa useimmiten olemaan haukotuttava. Joskus se jäyhyys toimii, useimmiten ei.
"Blade Runner" sen sijaan on elokuva, josta voisin sanoa arrogantin ageistisesti että jutellaanpa parinkymmenen vuoden kuluttua uudestaan, mutta se olisi silkkaa arroganssia.
Katsotaan sitten tai vaikka aiemminkin. Syön sanani, jos huomaankin pitäväni elokuvasta aiempaa enemmän. En sano, että se olisi objektiivisin mittarein huono elokuva. Se vain menee minulla samaan puuduttavien klassikoiden kastiin kuin Avaruusseikkailu: 2001. Vierastan molempia elokuvia, varsinkin jälkimmäistä. Siksi tuntuu, että ne ovat yliarvostettuja, en vain "tajua" niiden oletettua nerokkuutta. Molemmissa on visuaalisesti hienoja juttuja ja sivutaan isoja teemoja, mutta...plääh.
Lähetä kommentti