Olemme saapuneet alkuperäisen saagan päätäntöön. Kun Alien - Resurrection (1997) näki päivänvalon, oli ilmeistä että luova energia oli siltä erää käytetty loppuun. Jos jo edellinen osa on kyseenalainen, ei tämä järjestyksessä neljäs installaatio puolusta olemassaoloaan lainkaan. Se on studiotekele, jossa oliomme karnevalisoitiin.
Elokuvan perussävy on kuin mustasta komediasta. Se erottuu sarjan muista osista, ei kuitenkaan edukseen. Ripley on jo kuollut, mutta 200 vuotta myöhemmin hänet on kloonattu henkiin. Yhtiö on lakannut olemasta ja sen sijasta oliota hamuaa armeija. He saavat sen ja enemmänkin. Ripley ei ole enää vain ihminen vaan hybridi, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen ovat yhtä. Hän seikkailee vitsejä murjovien avaruuspiraattien kanssa ja lopulta näkee jälleen maapallonsa. Vai onko se enää hänen maapallonsa?
Alien 4 ei tuo pöydälle mitään uutta, se ei laajenna mythosta. Turhake, jota ilman voisin elää. Jos sen kuitenkin katsoo sellaisenaan, ison budjetin rahastuksena, voi siitä saada viihdettä irti. Se on hauska sillä tavalla kuin B-elokuvat ovat, älyvapaana ja poskettomana. Hahmot ovat ääliöitä ja siksi huvittavia. Kun ainoa chestbuster-kohtaus vedetään lekkeriksi, ymmärtää viimeistään nostaa kätensä pystyyn. Ei tätä ole tarkoitus arvioida kriittisesti, ei analysoida. Aivot narikkaan ja öyh öyh!
Sanottavaa ei juuri ole. Jos kuitenkin yrittäisin.
Lievästi kiinnostava on päähenkilömme itsessään. Hän ei ole Ellen Ripley, vaan satunnaisia muistoja omaava kopio. DNA:aan hän tuntee vetoa olioihin, mikä tuo jännitettä. Mihin hänen lojaliteettinsa kohdistuvat? Hirviö, josta hän yritti kaikin keinoin päästä eroon, on nyt osa hänen olemustaan. Sigourney Weaver tuo tätä kautta hahmoon uutta sävyä ja kokeilunhalu onkin ainoa syy sille, miksi hän suostui mukaan. Mutta ei teemaa syvälle kehitetä taikka jännitettä kireälle viritetä. Olemme sentään keskellä B-rymistelyä, jossa alienit väistelevät luoteja.
Kaksi kohtausta elokuvassa nousee kuitenkin esiin. Kun Ripley kohtaa aiemmat, pieleen menneet klooninsa ja suorittaa eutanasian yhdelle heistä, on tämä aidosti häiritsevää. Hetken aikaa voin tuntea samaa kauhua ja tuskaa kuin Ripley. Hän joutuu myös kohtaamaan jälkikasvuaan, eräänlaisen lapsenlapsen. Kun kuningatar synnyttää kovin ihmismäisen olion ja Ripley joutuu tämän lopulta surmaamaan, on se aivan sydäntäsärkevää. Vaikka olio on groteski kammotus, on sen kuolema raastava.
Joka tapauksessa, Alien 4 jättää pieniä väläyksiä lukuunottamatta kylmäksi. Tehosteet ovat kyllä huolella tehtyjä, eikä visvassa ole säästelty. Mikään ei vain tee oikein vaikutusta. Koko tarina tuntuu kaikesta aiemmasta irralliselta, kuin maailma olisi eri. Ja sehän tavallaan on, tapahtumat ovat hypänneet parinsadan vuoden päähän. Pari vaikutukseltaan tehokkaampaa kohtausta eivät kokonaisuutta pelasta. Ohjaajan ote on persoonallinen, kuten voi tällaisista otoksista nähdä. Kuitenkaan ei ranskalaistyylinen pervoilu ole sitä, mitä välttämättä alien-elokuvilta tahdon.
Alien 4 tuo Ripleyn henkiin, mutta vain hengettömänä kopiona. Se ei ole lupaamansa ylösnousemus vaan lattea antikliimaksi. Ei ihme, että koko franchise jäi vuosiksi hyllylle. Seuraavalla vuosikymmenellä alien usutettaisiin predatorin kimppuun, kahdesti. Menestys jää kuitenkin vaatimattomaksi ja vaaditaan alkuperäisen ohjaajan Ridley Scottin paluu, ennen kuin saagassa kokeiltaisiin jotain aidosti uutta. Sukellamme outoihin vesiin, tuntemattomiin syvyyksiin...
6 kommenttia:
Asiaa sivutn niin Alienseista on tehty monta aika hyvää sarjakuvaa tyyliin Prometheus Fire and Stone.
Tervehdys Hauko Onkala.
Olen lukenut kyseisen sarjakuvan ja se oli mielenkiintoinen. Paljon muitakin on, mutta en ole tullut perehtyneeksi. Ei oikein tiedä, mistä aloittaisi ja mikä on kelvollista.
Alienin, siis ykkösosan, piti loppua todella hurjasti. Surmattuaan Ripleyn hirviö olisi vastannut Maan kutsuun Ripleyn äänellä, että "kaikki hyvin, kotiin tullaan" (tai vastaavaa). Jostain syystä tämä jatko-osat täysin ainakin Ripleyn osalta torpedoinut idea ei toteutunut.
Se olisi ollut paljon tehokkaampi ja kauhuelokuvalle sopivampi. Hirviöhän ei juuri edes ääntele leffassa, muistaakseni. Ihmisäänen imitoiminen ja valehteleminen olisi ollut upea ja kauhea loppu elokuvalle. Tarvitseeko yleisön huokaista helpotuksesta lopussa? Katharsis?
Iltaa Anoyymi.
Olen joo kuullut tuosta ideasta. Mielestäni se on tökerö, hirviöstä olisi tullut liian ylivoimainen (taisikohan olla alunperin vielä niin, että se pystyi regeneroitumaan). Olio toimii paremmin puhumattomana elukkana, jonka motiivit ovat irrationaalisia. Sen kanssa ei neuvotella, ei muodosteta älyllistä yhteyttä. Se on puhdasta, väkivaltaista vaistoa.
Tarvitseeko yleisön huokaista helpotuksesta lopussa? Katharsis?
Kyllä se yleensä ihan suotavaa on. Ei toki pakollista, mistä esimerkkejä riittänee. Vaikkapa The Thing lopettaa itsensä juuri niin epävarmaan nuottiin kuin mikä soi läpi elokuvan.
B-luokan toimintakalkkunoita katselee silloin tällöin ihan mielikseen. Valitettavasti tällainen lähestymistapa vain riisuu Alienilta kaiken arvokkuuden. Aidosti häiritsevä kloonintappokohtaus antaa välähdyksen siitä mitä elokuva olisi voinut olla, mikäli perseily olisi jätetty vähemmälle.
Tällainen camp-henkinen sekoilu taisi olla jonkin sortin muoti-ilmiö ysärin loppupuolen blockbuster-elokuvissa. Karmein esimerkki lienee Joel Schumacherin Batman ja Robin.
Päivää Tapsa.
B-kalkkunoilla on paikkansa, mutta ei tosiaan Alien-universumissa. Että kaikki se aika ja vaiva käytettiin moiseen. Hyvä verrokki lienee juuri tuo Batman, vaikka kyseinen franchise on historialtaan humoristisempi. Huono elokuva on huono, eikä sille parempaa ilmaisua tarvinne miettiä.
Lähetä kommentti