Alien 3 - Depressio avaruudessa

Olemme päässeet käännekohtaan. Alien 3 (1992) on virranjakaja, joka yksille on varteenotettava osa saagaa ja toisille sitä ei ole olemassa. Se on elokuva, johon omakin suhteeni on ristiriitainen. Alun perin pidin siitä kovasti, arvostin sitä jopa edellisosaa korkeammalle. Aika on kuitenkin himmentänyt kiiltoa. En inhoa elokuvaa tai sano sitä huonoksi, mutta näin muotopuolta tekelettä on mahdotonta rakastaa.

Alien 3 kävi lävitse niin sanotun tuotantohelvetin: ohjaajat ja käsikirjoittajat vaihtuivat, konsepti muutti muotoaan useaan otteeseen. Kuvaukset alkoivat ilman valmista käsistä ja kesken kaiken itse kuvaaja heitti pyyhkeen kehään sairastuttuaan Parkinsonin tautiin. Sekavat olosuhteet sekä epäonni näkyvät lopullisessa tuotteessa. Alien 3 on paluu saagan juurille ahtaisiin tiloihin ja psykologiseen piinaan. Tällä kertaa lisukkeena on myös jotain uutta, depressiota. Edeltäviin kuin myös jäljessä tulleisiin osiin nähden on tämä kaikista alakuloisin. Koko tarina, hahmot ja miljöö alleviivaavat lannistunutta pohjavirettä.

Jo alku herättää vastalauseita, kuka tätä halusi? Viimeisimmästä seikkailusta selvinneet tapetaan Ripleytä lukuunottamatta, millä deletoidaan merkitys kaikesta edeltäneestä. Ripley jää puille paljaille, kuten ensimmäisen elokuvan päätyttyä. Erotuksena on vain se, että tällä kertaa ei ole edes kissaa lohduttamassa ja nyt myös sankarittarellamme on sikiö rinnassaan. Vankilaplaneetta, jossa painajainen jatkuu, on paskaistakin paskaisempi paskaläävä. Uusina tovereina Ripleyllä on kasa galaksin pahimpia murhaajia ja raiskureita. Vittumainen vankilanjohtaja, hänen älyllisesti rajoittunut apulaisena ja morfiinin kanssa sekoillut ex-lääkäri eivät ole hekään hurmaavimmasta päästä. Vankila on myös entinen tehdas, täynnä hajonnutta teknologiaa ja kilometreittäin ruostuvia putkia; ihanteellinen ympäristö oliollemme. Uutena isäntänä toimii viaton koira, jonka kuolinkohtaus kuuluu sarjan inhottavimpiin. Se satutti itseäni jopa enemmän kuin alkuperäinen synnytys lounaalla.

Jollain tasolla pidän elokuvan depressiivisestä vireestä. En ole yleisesti tällaisten elokuvien ystävä, sillä ne tartuttavat tunnetilansa minuun. Muistan kuitenkin kuinka esimerkiksi tämä kohtaus teki vaikutuksen. Ripley ei enää pakene tai suojele itseään, hän on jo alistunut. Hän ei enää muista aikaa ennen painajaista: You've been in my life so long, I can't remember anything else. Olio ei ole enää fyysisen uhka vaan metafyysinen varjo, joka täyttää hänen tajuntansa. Hänen viimeinen ponnistuksensa on tuhota olio ja sen mukana itsensä, kaikki tuo että Yhtiö jäisi nuolemaan näppejään. Viimein hän sen tekeekin ja pudottautuu sulaan metalliin hirviö rinnassaan. Elokuvan tunnelmaan nähden lopetus on sopiva ja suo Ripleylle haudan levon. Teollaan hän pelastaa paitsi ihmiskunnan, myös yhden arvottomampaakin arvottomamman rikollisen. Hän on koko kaamean tarinan viimeinen ja odottamaton selviytyjä. Tämä korostaa Ripleyn epäitsekkyyttä oikeastaan enemmän kuin tieto ihmiskunnan selviämisestä, sillä viimeksi mainittu hahmottuu lähinnä abstakriona. Paatunut rikollinenkin on sentään konkreettinen ihminen.

...

Elokuvassa on vanhentunutta cgi:tä, mutta lavasteiden osalta ja materiaalisissa tehosteissa jälki on hyvää. Miljöö tekee tehtävänsä, mutta ei juuri inspiroi; se ei ole paikka, jossa haluaisi käydä. Hahmot eivät ole sellaisia, joihin haluaisi tutustua. Näyttelytyö on kuitenkin hyvää ja vankilapoppoon henkinen johtaja Dillon uhkuu karismaa. Hänen kuolemansa kuuluu koko saagan parhaisiin, kaveri ei pelännyt ketään eikä mitään. Näin pahantekijä pelastaa miehuutensa, halveksien petoa: is that all you've got!? 

Nykyään suhtaudun tähän vaihtoehtoisena visiona: näin olisi voinut käydä. Uskon kuitenkin, että todellisuudessa Ripley, Hicks, Newt ja Bishop lensivät turvaan ja löysivät rauhan. On kenties naiivia olettaa onnellisia loppuja Alien-universumissa, mutta sellaisenhan jo kertaallen saimme. Aliens ei vihjannut lainkaan, että lisää painajaisia olisi luvassa ainakaan Ripleylle. Se täydensi jatko-osana ensimmäistä elokuvaa ja salli Ripleylle mahdollisuuden kohdata pelkonsa ja voittaa ne. Alien 3 vain subvertoi tarinan ja koko kaaren, joka ulottuu ykkösosasta kakkoseen. Se on tarpeeton elokuva, vaikka omana itsenään hoitaa tehtävänsä. Jos nimittäin on sitä mieltä, että vain kärsimys on todellista, tämä toimii. Silloin Aliens on vain lyhyt hengähdys ennen suurta finaalia, jossa onnen illuusiot palavat tulessa. Naisparkamme uhrautumiselle annetaan kyllä merkitys, mutta olisi tämän voinut jättää tekemättä.

EDIT. Tajusin juuri, että elokuvan voi sovittaa kristilliseen tulkintakehikkoon. Jos saagaa ajattelee trilogiana, on se kertomus onnettomasta ja kärsimyksen täyteisestä elämästä. Mikään tässä maailmassa ei ole varmaa, paitsi kuolema. Elämä voi olla yhtä tappioiden ja nöyryytysten sarjaa alusta loppuun, vasta tuolla puolen odottavat ylösnousemus ja rauha. Ripleyltä riistetään kaikki tämänpuoleiset kiinnekohdat kuin Jobilta ikään. Lopussa hän kieltäytyy Yhtiön tarjouksesta ottaa olento sisältään ja saada uusi elämä. Hän uhraa viimeisen oljenkorren onneen ja siten myös itsensä. Vaikka elokuva on depressiivinen ja synkkä, ainakin lopetus estää sitä vajoamasta nihilismiin.

Tästä huolimatta pidän kiinni siitä, että kolmas osa on tarpeeton. Lovecraftin hengessä alkanut kertomus muuttui jatko-osassa saduksi, Aliens antoi sankareillemme mahdollisuuden onneen. Hirviön tarinaa olisi voinut jatkaa, mutta uusilla henkilöillä.