Aleksanteri Suuri

Stanley Cup meni tänä vuonna aivan oikeaan osoitteeseen. Alexandr Ovetškin, The Great Eight, sai vihdoin 13 vuotta jahtaamansa kannun. Mies, jota pidettiin kyvyttömänä johtamaan joukkuettaan ja voittamaan, hiljensi kriitikkonsa viimein. 44 vuoden odotuksen jälkeen hän toi Washington Capitalsille seurahistorian ensimmäisen mestaruuden. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, pettymyksestä toiseen. Epäonninen organisaatio, jolla aina nousi seinä vastaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt ovat pilkkalaulut vaienneet ja kiroukset murrettu. Stanley Cup on plakkarissa ja millä tavalla: joukkue nousi playoffien jokaisessa sarjassa tappioasemasta voittoon. Capsien pitkäaikainen mörkö Pittsburgh Penguins nuijittiin ratkaisuottelussa makealla jatkoaikavoitolla, myös Ovetškin kukisti pitkäaikaisen kilpakumppaninsa, Sidney Crosbyn. Sen jälkeen oli tie auki ja loppu on historiaa.

Lukuisten epäonnistumisten ja etenkin viimekautisen alisuoriutumisen jälkeen oli puhetta, että  Ovetškinin tähti olisi laskussa. Kritiikkiin onkin ollut aihetta, sillä kaveri on tunnettu ajoittaisesta laiskuudestaan. Hän on eittämättä modernin jääkiekon legenda ja armoitettu maalintekijä. Hän on fyysinen friikki, jossa suuri koko yhdistyy nopeuteen. Hän on armoton taklaaja ja pehmeäkätinen laukoja, lämäri lähtee äkäisemmin kuin kenties kenelläkään muulla. Mutta se suurin palkinto oli jäänyt uupumaan, mikä sai monet kyseenalaistamaan hänen sitoutumisensa joukkueelleen. Lienee niin, että ripityksestä on otettu noottia, sillä tällä kaudella on nähty nälkäisin Ovetškin koskaan. Jo kauden alkajaisiksi tehtiin selväksi, että arvostelijat tullaan jauhottamaan: seitsemän maalia heti kahteen ensimmäiseen otteluun sanelivat tahdin.

Ovetškin palkittiin pudotuspelien parhaan pelaajan Conn Smythe Trophylla. Se ja maalipörssin voitto kuluneella kaudella osoittavat, että hänestä oli kuin olikin siihen. Kukaan ei voi enää kiistää hänen asemaansa maailman parhaiden joukossa. Hän on nyt voittanut kaiken: Stanley Cupin, Conn Smythen, runkosarjan pistepörssin kertaalleen (Art Ross Trophy), maalipörssin seitsemän kertaa (Richard Rocket Trophy), runkosarjan arvokkaimman pelaajan Hart Trophyn kolmesti sekä parhaan tulokkaan Calder Trophyn vuonna 2006. Hänellä on myös Venäjän entisen Superliigan mestaruus sekä KHL:n Gagarin Cup. Lisäksi palkintokaappiin on kahmaistu kolme maailmanmestaruutta sekä yksi nuorten maailmanmestaruus. Vain olympiakulta puuttuu, mihin saattaa tulla seuraava tilaisuus vuonna 2022 (jolloin tietysti Suomi voittaa).

Hieno kausi sai hienon päätöksensä. Koska finaaliottelut pelattiin täältä Suomesta katsoen niin julmetun myöhään, jaksoin katsoa vain ratkaisuottelun ensimmäisen erän. Jo siitä kuitenkin näki, että pelattiin parhaan kiekkoliigan ottelua. Vauhti ja kiihko olivat hurjalla tasolla, silmät lähtivät pyörimään päässä siitä temmosta. Vaikka erä oli maaliton, oli se viihdyttävä. Lähimpänä kävi, kukas muu kuin Ovetškin, joka posautti patentoidulla one-timerillansa tolppaan. Koosteista päätellen mahtiottelu se näyttää joka tapauksessa olleen.

Vegasin puolesta harmittaa ehkä hivenen. Muiden seurojen jämäpelaajista koottu laajennusjoukkue, jonka ei pitänyt saavutaa ensimmäisenä vuonnaan mitään, trollasi koko liigaa urakalla. He voittivat runkosarjassa oman divisioonansa ja pyyhkivät pleijareissa Kalifornian joukkueilla lattioita. Myös oma suosikkini Winnipeg Jets joutui antautumaan. Vasta finaalissa tuli Wahington Capitalsin materiaaliero näkyviin, eivätkä Vegasin paukut enää riittäneet. Erik Haula pelasi uransa parhaan kauden ja edusti ainoana suomalaisena finaalisarjassa. Hieno tarina ei saanut kruunuaan, mutta en voi sanoa olevani todella pettynyt. Molemmat joukkueet olivat mieluisia mestaruusehdokkaita ja - kuten aina - paras voitti.