Strapping Young Lad

Taannoisen vihatekstin vanavedessä on sopivaa kirjoittaa bändistä nimeltä Strapping Young Lad. Vuonna 1995 muodostettu ja vuonna 2007 hajotettu yhtye oli Devin Townsendin luomus, hänen negatiivisten tuntojensa väylä. Mies itsessäänkin ansaitsisi oman postauksensa, hän lienee aikamme monipuolisimpia muusikoita. Hän on säveltänyt musiikkia metallista progeen ja ambientista countryyn, seuraavana vuorossa on vielä julkaisematon sinfonia. Hän on kitaristi ja laulaja, mutta on soittanut myös bassoa, ohjelmoinut rumpuja sekä kosketinsoittimia. Paitsi soittajana, myös laulajana hän on monipuolinen. Devin kykenee raastavaan huutoon ja kirkunaan kuin myös lähes oopperamaiseen jylinään ja herkkään falsettiin.

Devin Townsend nousi pinnalle jo 19-vuotiaana hänen päästyään laulajaksi kitarasankari Steve Vain yhtyeeseen. Varhainen julkisuus ja omien sanojensa mukaan viheliäinen kokemus musiikkibisneksessä rikkoivat hänen illuusionsa ja tekivät hänestä nuoren vihaisen miehen. Los Angelesissa vietetty aika sai hänet vihaamaan kaupunkia ja Beverly Hillsin teeskenteleviä pepsodent-ihmisiä. Tuo aika tuotti Strapping Young Ladin, haisevan vastalauseen kaikille halveksimilleen paskapäille. Tulevaisuus tuotti sittemmin viisi albumia, joiden historian käyn lyhyesti lävitse.

Heavy As A Really Heavy Thing (1995)

Ensimmäinen albumi oli raakileenomainen kasa vaihtelevan tasoisia biisejä, joista oikeastaan vain kaksi ensimmäistä ovat todella toimivia. S.Y. L sekä In The Rainy Season ovat ekstorverttia, in your face- raivoa. Nämä kappaleet ovat olleet itselleni tärkeä henkireikä suodattamaan pois omaa aggressiota, edelleen isken nämä aika ajoin soimaan. Kappaleet toimivat käytännössä parina, jossa sitovana aasinsiltana toimii jo klassikoksi noussut repliikki, ”my name is Devin, can I take your stinking order?”

Satans Ice Cream Truck toimii huumorina ja Happy Camper on verrattominta kohkausta, mitä lienee levylle kuunaan äänitetty. Se on niin äärimmäinen, että muuttuu jo komiikaksi ollen silti hyvää tuuletusta. Tarinan mukaan Devin olisi pyörtynyt kiljuttuaan viimeiset nuotit ja koko homman huipentaa biisin päättävä huomautus: ”what a miserable guy!”

City (1997)

Klassikko, industrialia ja puhdasta raivoa yhdistävä maaninen räjähdys. Se on huomattavasti ahdistuneempi ja vakavampi kuin osin kieli poskessa tehty debyyttialbumi. Devin etsiytyi jälleen Los Angelesiin, jonka rumuus inspiroi häntä kirjoittamaan uutta materiaalia. City kuulostaakin albumilta, jonka tekijä ei ole suurkaupunkien fani. Itselleni tämä on toiminut aika ajoin soundtrackina, kun olen vaeltanut kaupungeissa hämmästelemässä niiden rumuutta. Tämä soi kuin väkivaltainen huuto yhtä väkivaltaiselle rumuudelle, joka hyökkää kaikkia aisteja vastaan. Kuin huutamalla voisit saada betonikuutiot sortumaan ja modernit kauhistukset katoamaan.

Aloitusraita on oma suosikkini, ahdistunutta ja samalla kostoa vannovaa mättöä. Heti alussa otetaan luulot pois, ”can you believe this shit people!” Puberteettista, mutta kenelle tahansa vihan hehkussa lämmittelevälle sähäkkää. Äänimaailma on kylmä, kolkko ja lohduton. Soonista väkivaltaa, jolla voisi tasoittaa vuoria.

Oh My Fucking God osoittaa, miksi Deviniä kutsutaan moottoriturvaksi. Se on yksi maailman raskaimmista kappaleista, sataprosenttista tappoa. Ensimmäisiä SYL-biisejäni, rakkautta ensi kuulemalla. Home Nucleonics ja Underneath The Waves ovat muut kohokohdat levyllä, joka on silkkaa aggression juhlaa. Viimeisessä kappaleessa tahti hyytyy, kuin viha olisi kulutettu hetkellisesti loppuun. Jäljellä on vain tukahduttavaa epätoivoa, ”And pray the God to hear me”.

Jos jotain, tämä albumi on totisesti avunhuuto maailmalle. Kaiken vihan alla on kaveri, joka ei enää kestä. Mutta kaikki on aitoa, dokumentti erään ihmisen mielenliikkeistä 90-luvun puolivälissä.

Strapping Young Lad (2003)

Bändin oma nimikkoalbyumi julkaistiin muutaman vuoden tauon jälkeen, kun Devin oli löytänyt jälleen energian tehdä vihaista musiikkia. Omien sanojensa mukaan kuitenkin iso osa motiivista tehdä uusi SYL-albumi ei ollut niinkään aitoa vihaa kuin tahtoa saada lisää huomiota, jota City oli tuonut. Devin ei koskaan ollut ollut suosittu poika ja maine rankkana metalliartistina tuntui päihdyttävältä. Jos City oli vilpitön yritys kanavoida sisäisä demoneja ulos, luo kuuluisuus houkutuksen toistaa sama temppu. Vihasta tuleekin itsetarkoitus. Motiivit olivat sekavat ja sen kuulee lopputuloksessa, joka on suodattamattoman hulluuden sijasta genreuskollista death-metallia.

En välitä albumista kokonaisuudessaan, en itse asiassa ole tainnut koskaan kuunnella sitä alusta loppuun. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat joka tapauksessa ässäkamaa, Relentless jopa pienoinen klassikko. Itsetarkoituksellista tai ei, on tämäkin albumi ehtaa ja asenteella tehtyä metallia. Aftermath ja Dirt Pride ovat muut mainitsemisen arvoiset biisit.

Tuotanto on tukkoista, mikä tekee albumista vaikean kuunneltavan. Paras sana, minkä voin keksiä sitä kuvaamaan, on ”nuhainen”. Devin on itse todennut, että albumi on yksi hänen henkilökohtaisista inhokeistaan soundinsa osalta.

Alien (2005)

Tulemme suureen hetkeen, magnum opukseen. Albumi on virranjakaja, on aika ennen Alienia ja aika sen jälkeen. Devin antoi tälle kaikkensa, mutta suurella hinnalla. Hän oli kolmenkymmen ohittaneena vaiheessa, jossa viha ei tullut samalla tavalla luonnostaan kuten nuorempana. Hän ei hyväksynyt tilannetta ja päätti yrittää vielä kerran. Resepti: huumeita, viinaa, ahdistusta ja hermoromahduksen kynnykselle astuminen. Lopputulos: yksi suurenmoisimpia metallialbumeja koskaan. Se kuulostaa isolta, se ON iso. Musiikki on kompressoitua paranoiaa ja vesikauhua, ei enää angistista kohkaamista kuten aiemmin. Kaikki on nyt mustempaa, albumi on sooninen happosade ja hurrikaani. Alien sykkii pahuutta, se on toksista kuunneltavaa; se antaa katharsiksen, mutta tietyllä hinnalla. Joka kerta, kun sitä kuuntelen, jotain menee rikki.

Devin meni pitkälle, tällä kertaa liian pitkälle. Mutta en tiedä voinko valittaa. Alien kuulostaa jumalalliselta, vai olisiko infernaalinen oikea sana. Siinä on majesteettisuutta, jota ei muissa Devinin albumeissa ole. Hulluuden rajoilla käyneen miehen sinfonia siitä, mitä hän tuolla puolen kuuli. Imperial ja Skeksis tekevät heti kättelyssä selväksi, että hommasta on leikki kaukana. Ensin mainittu lyö turpaan ja viimeksi mainittu rummuttelee niin villejä rytmejä, että ulottuvuuksien välinen raja repeilee. Teknisenä suorituksena Skeksis lienee SYL:in kunnianhimoisin luomus, yhdistelmä Townsendin maanista hulluutta ja rumpali Gene Hoglanin mielikuvituksellista kannuttelua. Majesteettista, jälleen kerran. Helvetillistä, mustaa magiaa.

Shitstorm on neljä minuuttia puhdasta mielisairautta. Kaikista Devinin tekeleistä se on hurjin, mitään ei pidätellä eikä iskuja säästellä. Tältä hulluksi tuleminen kuulostaa, eli hyvältä. Kappale, jota voi kuunnella ainoastaan tietyssä ahdistuksen ja alhaisimman vihan tilassa. Laulu, kitarointi ja rummutus hipovat täydellisyyttä kuin hiotussa sysimustassa timantissa.

Levyltä ei huonoja biisejä löydy, Shine ja Zen ansaitsevat erityismaininnan. Ensin mainittuun lienen suodattanut enemmän pahaa oloa kuin mihinkään muuhun yksittäiseen biisiin. Devinin eläimelliset huudot saavat oikean pisteen minussa värähtelemään, edelleen voin sopivassa mielentilassa kokea mielihyvän aallon hyökyvän ylitseni kappaleen soidessa.

Äänimaailmaltaan albumi on kuin vastine Citylle. Siinä missä City on kylmä ja raivokas, on Alien tulikuuma ja raivohullu. Siinä on erikoisen lämmin, suorastaan murea soundi. City kuulostaa teolliselta ja betoniselta, Alien esoteeriselta ja orgaanisemmalta. Kaikki on kyllä tappiin kompressoitua siinä määrin, että pieniä nyansseja on vaikea kuulla. Tämä on harmi, sillä Alienin kaltainen superproduktio hyötyisi dynaamisemmasta miksauksesta. Hieman vähemmän bassoa ja kitaraa, jolloin syntetisaattorit ja muu äänimaisema pääsisivät oikeuksiinsa. Toisaalta yksi osa levyn tehoa on sen armottomuudessa, mitä brutaali soundi tehostaa.

The New Black (2006)

Devin oli tässä vaiheessa kulkenut SYL-polkunsa loppuun. Mutta levytyssopimuksessa oli vaatimus vielä yhdestä albumista. Se hoidettiin alta pois velvollisuudesta ja sen kuulee. Alien oli kuilun reuna, josta ei ollut enää reittiä eteenpäin vaan pohjalle. Sinne ei Devin tahtonut hypätä, joten uudella albumilla ei soinut lähimainkaan sellainen energia kuten edellisellä. Jo avausraita tuntuu väsyneeltä, kuin se olisi vasemmalla kädellä pykätty laiska biisinkuvatus. Paikoitellen The New Black kuulostaa parodialta bändin aikasemmasta tuotannosta, mikä oli ainakin jossain määrin intentionaalista. Anti-Product on silkkaa vittuilua faneille, kaiken kruunaa tietoisen tökerö torvisektio keskellä biisiä.

Vaikka Devin oli ilmeisen kyllästynyt bändiinsä, kykeni hän muutamiin hyviin vetoihin viimeiseksi jääneellä SYL-albumillaan. Almost Again ja Wrong Side saavuttavat hetkittäin maanisuutta, joka lähentelee Alienin tasoa. Kenties Devinillä oli Alienin jäljiltä vielä annos hehkuvaa vitutusta, jonka sitten kanavoi TNB:en. Myös viimeiset kaksi kappaletta ovat hyvää tasoa ja toimivat oivana päätäntönä. Nimikkobiisi tamppaa hitaasti menemään, kunnes lopussa kiihdyttää. Pikku hiljaa kappale kuitenkin vaimenee kuuluvista ja jäljelle jää yksinäisiä syntetisaattoreiden säveliä. Sopiva päätäntö projektille, joka alkoi raivosta ja lopulta haipui olemattomiin.

Soundiensa puolesta selkein ja kuulain SYL-tuotanto, teknisessä mielessä jopa paras. Kuuntelukokemuksen intensiteetti ei kuitenkaan tavoita lähimaikaan samoja sfäärejä kuin City tai Alien.

…

Sellainen on Strapping Young Ladin tarina. Pyyhkeen kehään iskettyään ei Heavy Devyllä ole ollut haluja palata äärimetallin pariin, eikä hän ole ollut paria poikkeusta lukuunottamatta halukas soittamaan SYL-materiaalia edes livenä. Kyseinen bändi ja viha ovat hänelle taaksejäänyttä elämää. Olen sen olemassaolosta kuitenkin kiitollinen, sillä se oli vihan vuosinani elintärkeä purkausvälyä tunteilleni. Ilman Deviniä ja tätä bändiä olisin vankilassa tai kuollut. Tätä nykyä sen kuunteleminen on jäänyt vähemmälle, mutta aika ajoin tunnen tarvetta mennä takaisin. Edellistä tekstiä ja tätä arvostelua varten palasin menneiden tunteideni ja tämän musiikin pariin tavallista intensiivisemmin. Hetkeksi aikaa löysin vihaajan uudelleen, sen kaverin joka tahtoi hypätä kuilun reunalta pimeyteen. Edelleen viha tuntuu myös hyvältä, vaikka se onneksi niin nopeasti katoaa. Jossain muodossa viha kulkee mukanani hautaan saakka ja Devinin synkeät sävelet myös siitä muistuttavat.

Strapping Young Lad rocks my hairy anus.