lauantai 7. huhtikuuta 2018

Viha

Yksi syy siihen, miksi ryhdyin blogiani kirjoittamaan, oli viha. Kaikista yksittäisistä tekijöistä se oli kenties suurin, olin nurkkaan ahdistettu rotta. Paniikissa aloin huutaa, räjähdin tekstimassana verkkoon. Kun vertailee alkuaikojen julkaisutahtia nykyiseen, voi panna merkille niin kutsutun ketsuppipulloilmiön; korkin auetessa purkautuu suurin paine ja sitten tasaantuu. Puhun imperfektissä, sillä implikoin muutosta motivaatioissani.

Ensinnä käsitteet selviksi. En käsittele tässä vihaa sen reaktiivisessa muodossa. Hetkellinen suuttumus, jota tunnemme koetusta vääryydestä, on tarpeellinen ilmiö. Se potkii meitä perseelle, sen aikaansaamat väristykset yllyttävät toimintaan. Se on voimaa, jolla ajaetaan rahanvaihtajat temppeleistä. Puhun siis tyystin toisenlaisesta vihasta. Täsmällisimmin ilmaistuna kyse on kaunasta, Nietzschen ressentimentistä. Jos suuttumuksen ytimessä on koettu vääryys, on kaunan ytimessä kuviteltu vääryys. Vihaaja näkee itsensä uhrina, jolta on viety aloite. Hänen elämänsä on varastettu, kuin joku tai jotkut pitäisivät sitä panttivankina. Tilanne yksikertaistuu, kun jäljellä on enää kosto; vihollisen raivaaminen tieltä suurenmoisessa, katharttisessa purkauksessa.

Olen vihannut paljon, sillä en ole uskaltanut katsoa peiliin. On helppoa projisoida omat puutteensa muihin, kuvitella heidät epäonnen lähteeksi. Minä en suinkaan ole vihjeetön ja laiska, vaan kovikset huijaavat. Siksi he saavat kaikki naiset, he ovat pahoja! Edellinen esimerkkinä ajatusprosessista, joka oli suurimmaksi osaksi alitajuinen. Traagiselta kuulostavan tilanteen koomisuuden ymmärtää, kun pitää mielessään vihan lähteen: terve nuori mies. Jos minulla ei pysy elämäni langat käsissä, kenellä pysyy? Keneltä voidaan odottaa enää itsekuria, jos ei vähintään kaltaisiltani. Ulkopuoliselle tuottanee suurinta hupia, että antimodernia saarnaa paasaava kaveri on mitä modernein. Olen kaulaani myöten postmoderni yksilö, myös sen uhriutta janoavan julkisuuden osalta. Olen äärioikeistolaisen karikatyyri, se mille vasemmisto nauraa: kaunainen, naiseton, laiha, akateemisesti epäonnistunut, työtön, perverssi ja paranoidi luuseri. Sanalla sanoen, olen narri. Jumalauta, että vitutti.

Edustan myös toista arkkityyppiä, nuorta vihaista miestä. Kostonhimoiset kynäilijät ja taiteilijat ovat vanha ilmiö. Viha on itse asiassa niin yleinen motiivi, että tulee ajatelleeksi sen mahdollista välttämättömyyttä. Ehkä ei ole mahdollista tehdä hyvää taidetta ilman sen polttavaa tulta. Kuinka moni onkaan ajatellut, "kyllä minä vielä näytän". Eikä sittenkään voida puhua vain taiteilijoista, nuoret vihaiset miehet ovat myös historiallisten muutosten nyrkki. Tämä tunne, tämä kauna näin tuhoisana ja kuluttavana voimana on totisesti miehistä perua. Nainen tai kukaan vihaa koskaan kokematon ei voi ymmärtää sen voimaa ja houkutusta. Viha antaa energiaa ja tarmoa, jollaista ei mikään muu asia voi maailmassa antaa. Kaiken se kestää ja kärsii, sillä se suo epäinhimillisen keskittymiskyvyn ja loputtoman kärsivällisyyden. Kostoa janoava on vihollisensa tuhotakseen valmis odottamaan viimeiseen hengenvetoonsa, kuumista kuumin viha kantaa sukupolvienkin yli.

Vain vihan mustassa hehkussa kylpenyt ymmärtää, miten hyvältä se tuntuu. Kipinä minussa on aina kytenyt, mutta teini-iässä sallin sen syttyä. Vanhetessa annoin liekkien levitä ja kasvaa. Mitä kuumemmin se paloi, sitä voimakkaampi olin. Nousin ylös sängystä vihani pakottamana, elin sen epäpyhällä hengellä. Koska olen kuitenkin teoreettisesti orientoitunut ja pelkuri, kanavoin vihani joukkomurhien tai terrorismin sijasta fantasioihin, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Kenties onni onnettomuudessa on, että olen vihaisen lisäksi myös laiska yksilö. Vahinko rajoittui lähinnä itseeni, enkä tehnyt mitään liian peruuttamatonta. Kouluampujakirjoitukseni lukeneet kuitenkin ymmärtävät, millaisista asioista aikanani haaveilin.

Olen paitsi kaunainen, myös luontaisesti aggressiivinen. Reaktioni loukkauksiin tai kuviteltuihin sellaisiin ovat itse asiassa täysin kohtuuttomia. Silmissäni vilahtaa punainen verho, jossa näen itseni upottamassa ruuvimeisseliä kalloon taikka moottorisahaa kurkkuun. Lähipiirissäni ei ole ketään ihmistä, jota en olisi joskus tahtonut murhata. Perheenjäsenet taikka ystävät, raivoni ei diskriminoi. Myös itsehillintäni on onneksi vahvaa, joten aggressio purkautuu vain mielessäni. Tämä psykoottinen raivo ei kuitenkaan ollut vihastani erillinen ilmiö. Ne ruokkivat toisiaan noidakehässä, jossa krooninen kauna pahensi raivokohtauksiani ja alentunut ärtymiskynnys piti yllä perusvitutusta. Viha ei nimittäin helpota, vaikka sitä kuinka purkaisi. Lopulta sitä etsii vain uuden kohteen, kun edellisestä on mennyt maku. Kosto ei ratkaisekaan mitään, yksikään fantasia ei jää viimeiseksi. Aina löytyy uusia ja yhä lukuisampia syitä raivostua.

Jos ensimmäisinä vuosina vihaamista kuvasi euforia, kuvasi sitä tulevina vuosina ahdistus. Alussa se antoi voimaa ja kantoi minua eteenpäin, se oli ulospäin suunnattua ja atavistista. Se kuulosti tältä:

Strapping Young Lad - S.Y. L

Fantasian tasolla se on kallojen murskausta kera pesismailojen. Reflektoimatonta ja puhdasta tulta, metallia syövää termiittiä. Euforia ei kuitenkaan jatkunut ikuisesti. Mitä pidemmälle aika eteni, sitä enemmän energiaa viha alkoi viedä antamisen sijasta. Hehkuva avoliekki muuttui siniseksi ja suljetuksi, häkä myrkytti elimistöä. En ollut enää vihasta virkeä, vaan väsynyt ja ahdistunut. Nukuin huonosti ja olin tukkoinen. Kuin olisi ollut puolittaisessa horroksessa, näin maailman haalistuneen lasin lävitse. Jälkikäteen katsoen tässä toteutui huumeiden logiikka: euforia väheni ja annoskoot kasvoivat. Taustalla olleet fyysiset oireet puskivat etualalle ja palkinto jäi aina vähäisemmäksi. Viha, joka ensin soi voimaa, heikensi minua. Kuin amfetamiini, jonka potkulla pärjää aikansa, kunnes sydän pettää alta. Ulospäin näytin normaalilta, mutta sisäisesti olo oli kuin tässä kuvassa:


Star Wars-tematiikka sopii aiheeseen kuin nenä päähän. Pimeää puolta kuvataan sairautena, josta ei halua parantua. Se on oikotie kykyihin, jotka eivät olisi muuten mahdollisia. Tämä kaikki kuvaa vihaa, se sairastuttaa mielen ja ruumiin sekä antaa helppoa energiaa. Se on helppoa, sillä viha vaatii vain itsehillinnästä luopumista. Se on helppoa, sillä vihan tavoite on tuhoaminen. Luominen vaatii vaivaa ja tuskaa, tuhoaminen onnistuu sekunneissa ja minimaalisella ponnistuksella.

Kun ensimmäinen asia, jonka herätessään kuulee päässään on tämä, alkaa huumorintaju olemaan vähissä. En silti missään vaiheessa tehnyt erillistä päätöstä lakata vihaamasta. Kyse oli päätösten sarjoista ja eräänlaisesta loppuunkulumisesta. Yksi tärkeä käännekohta oli, kun lopetin perheelleni valehtelun ja menin ensimmäisiin kesätöihini 2014. Opintoni olivat jo pitkään olleet pysähdyksissä, mutta uskottelin homman olevan hanskassa. Se oli harvinaisen viheliäistä aikaa, sillä harva asia tuottaa samanlaista tuskaa kuin valehtelu. Tilanteen tunnustaminen ja normaaliin arkeen pääsy kesätöissä selkiyttivät mieltä huomattavasti. Mutta viha oli ja pysyi, kuitenkin yhä enemmän sisäänpäin kääntyneenä itseinhona. Kun käynnistin blogini, haaveilin yhä edelleen kostosta.

No niin, se kosto. Mitä vihani oikeastaan oli, mitä mina halusin kostaa ja miten? Se oli kaunaa menestyneitä ja onnellisia ihmisiä kohtaan, se oli lopulta kaunaa elämää ja olemassaoloa kohtaan itsessään. Elämä oli kärsimystä ja onni oli ansa, jolla pedattiin entistä pahempaa helvettiä. Mikään ei ollut yhtä kammottava asia kuin onnellinen ihminen, mitään en yhtä paljon halunnut kuin hävittää onnen. Halusin tuoda muut omalle tasolleni, haaveissani koko ihmiskunnan.  Kuvittelin vihani mustaksi sapeksi, jonka oksennan maailman päälle. Tuo hapan neste syövyttäisi illuusiot ja jättäisi sen ainoan asian, mikä on totta: piinan.

Kun elämäsi sen hetkinen soundtrack on seuraava kappale, on huumorintaju kuollut:

Strapping Young Lad - Shitstorm

Blogini auetessa, motiivini olivat ristiriitaiset. Yhtäältä halusin ilmaista itseäni, mutta toisaalta halusin myös kostoni. Nämä motiivit olivat jossain määrin myös yhtälaiset, olihan viha oleellinen osa identiteettiäni. Ulos purkautui monenlaista tunnetta ja siksi päätin jakaa ilmaisuni kahteen osaan. Unilaaksoon kirjoittaisin pohdinnat, Vessasanomiin kuonan. Jälkimmäisen blogin olen sittemmin sulkenut, sillä aika ajoi sen ohitse. Se oli alusta alkaen eräänlaista sivutuotetta, kokoelma häröilyä ja huonoja runoja. Julkaisukelvotonta tavaraa kaiken kaikkiaan, vaikka oli joissakin jopa ideaa. Ohessa muutama työnäyte:

Wrong Side


Everythig I like is wrong
Everything beautiful in my eyes is ugly
Because they say so

And they must be right

I am wrong thus I cannot speak the truth
I see the truth but shall not speak of it
Therefore I lie
By a conscious choice
Because they say so

And they must be right

Everything I feel is wrong
Because they say so

Every inch of feeling
Mere sentimentality
Form of manipulation

They say so and they are right

Every cry
Nothing but biased contamination
Tears of lies

Read my eyes and
See my falsehood

Not a man of contradictions
Like the great men in history
Tortured souls
Not me
One story
Maleficent all round

Nothing in this world is easier than speaking the truth
Nothing harder than flattery
Just look at me
And speak

Indeed, they speak the truth

(Promoting myself by demotion
Craving for the last bits of sympathy
With no honesty whatsoever
Beware of my lies

Self-reclection is not a savior
Awarness of my awarness
Bottomless well
Infinite regress
Amplifies my guilty
Duplicates my lies)

I
Not born of God
But of my own void of thought
Burning infinity
An offence to God and his children

[Infinite punishment for infinite crime!]

How wrong I was
So please
Condemn me
Erase me

You people in God

...

Frozen Lake

The gathering of spirits
Souls trapped under my ice
Who watch me, feed me
I smile for them and hear the increasing pains
My friends, my brothers, my mother and dad
Once I cried and hurt you
Now I laugh and hurt you, but still
The last drop of God in soul reminds me
Of better days and mothers child
Who once was

It's getting colder and darker
Ice getting thicker, voices fading thinner
Under the ice I stalk on
Feeding off the victims
Tears frozen

This is the point of no return
Division of hell and heaven

I'm sorry, I'm sorry, I'm sorry, I'm sorry, I'm sorry, I'm sorry
So sorry...mother

...

Black Hole

Soul implosion, mass formation 
Infinite density at mind horizon 
Scream from the singularity 
Of me and no-one hears

...

Hell regained

'I' am not
'I' imitate, lies of a human simulator
Which was not, which was not born, which was built
Off life, collected of scars
Masked into face

'I' do not
'I' replicate, byproduct of a human algorithm
'I' did not, 'I' did not feel, 'I' did hide
From men, my true essence
Lightborn death

Nobody sees, nobody knows
True evil under vision
Some may feel, they shall not speak
Nobody cares

All deceived, my nature disease
Inseminated to mankind, degenerate fools
Embrace the new flesh, kneel to the lord
King of all light, carnal and infernal
All hail!

Ei tosiaankaan kummoista tavaraa ja vastaavaa tuli suollettua enemmänkin ulos. Itseinho, prometheusmainen ylpeys sekä intohimoinen misoteismi ovat useissa kantavana ajatuksena. Nämä olivat kuitenkin sivutuotetta, vain ulos oksennettavaa kuonaa. Kostoni oli sen sijaan oleva jotain muuta. Tavoitteeni oli kirjoittaa rumin ja kauhistuttavin kirja, mitä kuvitella. Halusin kirjoittaa jotain, joka vahingoittaisi ihmisiä. Kirja, joka satuttaisi ja yllyttäisi väkivaltaan. Ei tietenkään suoraan vaan manipuloivasti. Kirja, joka loisi kouluampujia. Halusin luoda kirjallista pahuutta. Se olisi kostoni modernille maailmalle, ihmiskunnalle ja elämälle.

Elämäni ei ollut sentään yhtämittaista sapenmuodostusta. Se oli aaltoliikettä parempien ja huonompien kausien välissä, vihaa ei voinut kestää pitkiä aikoja. Tämän vuoksi liekki pysyi yllä vuosien ajan, sillä paremmat kaudet pitivät minut järjissäni. En vajonnut liian alas, eivätkä normaalin ihmisen kulissit romahtaneet ympäriltäni. Koska en täysin torjunut naiivia puolta itsessäni, en lopulta kävellyt nihilismissäni loppuun asti. Siksi jopa kostoni motiivit olivat ristiriitaiset. Jos halusin vain vahingoittaa, halusin toisaalta myös sanoa vastalauseen kaikelle rumalle ja valheelliselle. Nykyajan taiteilijat ovat poseeraajia, jotka rankistelevat toinen toistaan kammottavimmilla asioilla. Ajatuksissani oli nihilistinen kirja, joka tekisi itsessään nihilismistä lopun. Kävisin rumuudella rumuutta vastaan. Se veisi pahuuden loogiseen huipentumaansa, kiveäkään ei jäisi kiven päälle.

Jos haaveeni kuulostavat hybriksenomaisilta, sitä ne olivatkin. Yksi osa luonnettani on ylpeys ja nimeomaan ylpeys kuolemansyntinä. Olen aina katsonut ihmisiä alaspäin oli siihen substanssia tai ei. Jokaisella ihmisillä on erityinen sudenkuoppansa ja minulla se on gnostilaisuus, kuvitelma salatusta tiedosta kuolevaisten ulottumatomissa. Ylpeä katsoo ansaitsevansa koko maailman ja kun niin ei tapahdukaan, seurauksena on hellittämätön kauna. Kuin elämä tai Jumala olisivat minulle velassa ja  minun niille kostettava. On sanottu, että kuusi kuolemansyntiä ovat ylpeyden johdannaisia ja näin on laita vihani kanssa. Kateus, laiskuus ja muut synnit kumpuavat pohjimmiltaan siitä väärästä luulosta, että juuri sinä olet maailman keskipiste.

Urakka osoittautui lopulta mahdottomaksi. Paitsi, etteivät lahjani olisi riittäneet, myöskään voimani eivät kantaneet. Tarina oli hahmoteltu, mielessäni siinsi jopa useampi vihakirja. En kuitenkaan kykene erottamaan itseäni siitä, mitä kirjoitan. Koen simuloidutkin tunteet ominani ja sadat sivut mustaa kuonaa olisivast tienneet sanoinkuvaamatonta henkistä kidutusta. Viha alkoi kuluttaa lopulta itseäänkin loppuun, kuin polttoaine olisi ollut käymässä vähiin. Suurpalo väheni kokoksi ja siitä nuotioksi ja hiillokseksi. En pitänyt siitä lainkaan ja pyrin tietoisesti lietsomaan vihaani. Altistin itseäni ahdistaville asioille ja sain hiilloksen roihuamaan yhä uudellen ja uudelleen. Tahdoin vahingoittaa itseäni, sillä muutoin kadottaisin voimani kostaa maailmalle.

Henkisen tilani absurdius valkeni pikku hiljaa. Pohdin motiivejani kirjoittaa, mistä se kaikki alkoi? Kauan sitten olin 11-vuotias poika, joka vaikuttui kirjasta Taru Sormusten Herrasta. Kokemus muutti minua ihmisenä ja sytytti kipinän, "tahdon tehdä jotain samanlaista". Fantasia on aina ollut leipälajini niin taiteessa kuin elämässä. Koska asiat kuitenkin menivät kuten menivät, matkaan tuli mutkia. Teini-iässä romanihahmotelmani alkoi vääristyä vihasta, seikkailutarinasta kehkeytyi raaka ja sadistinen. Hylkäsin lopulta koko ajatuksen ja päätin pitää vihani ja fantasian erillään. Syntyi ajatus esteestä, joka minun tuli ylittää. Viha oli muuri, joka esti minua tekemästä tahtomiani tarinoita. Kunhan siis selvittäisin sen, voisin jatkaa elämässäni eteenpäin. Huomaamattani vihakirja, jonka oli tarkoitus olla terapeuttinen tapa tuulettaa pääkoppaani, muuttuikin itsetarkoitukseksi. Viime kädessä itse viha, josta olin halunnut vain eroon, muuttui sellaiseksi. Tajusin suunnittelevani kirjaa, jonka alkuperäinen tarkoitus oli kadonnut. Ilmaisin tunnetta, joka oli nyt täysin itseaiheutettua. Kaunastani oli tullut keinotekoinen rutiini, jonka vuosikausien totuttautuminen oli saanut aikaan. Olin narri.

Itse asiassa, minä olen narri. Kuten taaempana kuvasin, olen elävä karikatyyri. Vuosia sitten sen ajatteleminenkin sai minut raivoihini. Nyt olen sinut asian kanssa, joidenkin osa on olla klovni. En ole vakavasti otettava, vaan koominen hahmo. En väitä, ettei arvostuksen taikka naisten puute olisi ajoittain tuskaa tuottava asia. Mutta kääntöpuolena on vapaus, teen elämässäni sitä mistä iloitsen. Totuus nimittäin on, että kyse on kohdallani valinnasta. Muistetaan edelleen, mikä minä olen: terve nuori mies. Jos tahdon naisia, panostamalla asiaan voin onnistua. Arvostusta ja sosiaalista statusta saa samalla kaavalla. Minä yksinkertaisesti valitsen tehdä jotain muuta, tahdon yrittää jotain luovaa. Kun ymmärsin, miten paljon langat ovat omissa käsissäni, vitutus väheni valtavasti. Kaunalta putosi pohja pois. Kukaan ei sorra minua, kukaan ei pidä minua paikoillaan. Olen vapaa, myös olemaan klovni.

Kokonaan viha ei tule jättämään minua koskaan. Hiillos kytee hautaan saakka ja joskus se roihahtaa. Näin käy aina vain harvemmin, mutta en ole siitä huolissani. En tee varhaisen teini-ikäni virhettä ja tukahduta vihan tunteitani vaan annan niiden tulla ja mennä. Aika ajoin viihdyn niissä edelleen, kun atavistinen hurmos valaa kuumuutta kehoon. Viha tulee ja katoaa nopeasti. Hitaammin sen sijaan katoavat arvet, joita se jätti. Annoin tulen levitä liian laajalle ja palon jättämät vammat paranevat vain ajan kanssa. Täydellisesti en tässä maailmassa parane koskaan ja minussa tulee aina olemaan osa, joka halveksii elämää ja ihmisiä. Kysymys on vain siitä, hallitseeko se minua vai minä sitä. Meissä kaikissa elää demoninen varjo, joka tahtoo levittää infernaalista tuskaansa kaikkialle. On valintamme, päästämmekö pirun ulos itsestämme.

Vitutus sinällään on osa suomalaisen miehen arkea, enkä sitä sormella osoittele. Purnaaminen ja väärällä jalalla nousu vuoteesta ovat elämää, eikä mitään sen vakavampaa. Ahdistus ja neuroosit ovat edelleen rutiinejani, niin paljon kuin niitä inhoankin. Vuodenvaihteessa päättynyt työharjoittelu tuotti omanlaistaan vihaa, sillä tunsin itseni niin paikalleen sidotuksi. Se ei silti tuntunut samalta kuin murhanhimoinen kaunani, joka kohdistui hyvin epämääräiseen viholliseen. Harjoittelullani oli alku ja loppu, minulla oli maali jota tavoitella. Kyse oli yksinkertaisesti siitä, etten viihtynyt työssäni. Mutta kukapa nykyaikana viihtyisi, kaikki duuni on paskaduunia. Jollakin se on leipänsä ansaittava ja mikäs sen riemukkaampaa kuin jättää kulloinenkin työ taakseen, kunhan on saanut siitä tarpeekseen.

Aggresiivisuuteni on edelleen tallella, mutta sekään ei ole enää yhtä intensiivistä. Toisinaan näen punaista ja tunnen halua tappaa ihmisiä, mutta harvemmin. Mielikuvat ovat muuttuneet maltillisemmiksi ja ylitsevuotavan sairaat ajatukset jättävät likaisen ja syyllisen olon. Pidän tätä vain hyvänä, sillä en halua hautoa mielessäni murhia ja verenvuodatusta. Impulsseilleen ei aina voi mitään, mutta ainakin voin yrittää. Muutos koskee motiivejani yleisemminkin. Vaikka voisin kirjoittaa kaikkien aikojen sairaimman ja rumimman teoksen, miksi tekisin niin? Onko maailmassa liian vähän kärsimystä ja pahaa niin, että sitä tulisi tuottaa ehdoin tahdoin lisää. Palaan mielessäni siihen, miksi alun perin halusin kirjoittaa: tahdoin luoda jotain kaunista ja hyvää. Olen kulkenut täyden ympyrän ja löytänyt oikean, alkuperäisen intentioni, fantasian. En tahdo tuhota vaan luoda. En tahdo piinata vaan inspiroida. Vihani arvet jääköön muistutukseksi vain minulle itselleni, kenenkään muun ei niitä tarvitse kantaa. Jos voin loihtia jotain kaunista, niin sitä minun on yritettävä. Riippumatta siitä onnistunko, voi tuo yritys rikastuttaa ainakin omaa elämääni.

Unilaakso on ollut kanava tunteilleni, hyville ja huonoille. Yritän mielummin ilmaista hyviä asioita, mutta en tahdo tukahdutta pahoja. Kun siis aika tulee, on tänne edelleen odotettavissa paskanheittoa. Kuitenkin voin aina tehdä paremmin. Muistelen sitä mitä äitini minusta sanoi, että olin iloinen sunnuntailapsi. Totisesti oli lapsuuteni suloista ja elämänkantsomukseni valoisa. Tunneihmisenä minulta tietenkin luonnistuvat suurellinen synkistely ja raivoaminen siinä missä palavan intohimon ilmaisut. Ajattelen silti, että musta synkkyys ei ole sitä mitä olen. Minä voin olla sitä, jos valitsen niin. Mutta minun on määrä olla jotain muuta, olla se iloinen sunnuntailapsi. Kohtalo on tie, joka jokaiselle on pedattu elämänsä alussa. Kohtalo ei kuitenkaan ole väistämätön osa vaan siitä voi kieltäytyä, kun on siitä kerran tietoiseksi tullut. Oma osani on olla nolo sivustakatsoja, joka kenties voi sanoa jotain aidosti ilahduttavaa aika ajoin.

Loppukaneetiksi käyköön seuraava kuolematon roomalainen lausahdus:

Go fuck yourself, you cunts. You suck!

6 kommenttia:

Qroquius Kad kirjoitti...

Mitenkäs se Väinö Linna kuvailikaan oikeaoppista suomalaista vihaa: ei huutelua eikä näyttelyä, vaan mustaa, kylmää, syvää ja sameaa kuin suolampi.
Tämän vihan parhaan tilannekuvauksen hän onnistui mielestäni ikuistamaan pentinkulmalaisten ensimmäiseen joukkoteloitukseen, jossa vankeja vartioinut Arvo Töyry lausahtaa kuivan toteavasti teloitusvuoroon tulevalle Laurilan Anttoolle:
"Tähän pariin on mullakin asiaa."

Linna oli kuvannut tämän kohtauksen, samoin kuin aiemman jossa Arvo pidättää piilostaan löytyneen Anttoon puistattavan kylmän vihan ilmentyminä:
Arvon viha oli pidätyshetkellä hänen kysyessään isänsä murhanneen Uunon olinpaikkaa niin syvä, ettei se enää kuvastunut mitenkään hänen ääneensä eikä olemukseensa.

Tämän aspektin jättivät sekä Laine että Koivusalo pois elokuvaversioistaan:
molemmissa Arvo ärrrhenteli etelämaalaisille sopivan kiukkukiihkon vallassa. Teloituskohtauksessa Koivusalo onnistui toki paremmin ohjatessaan Anttoon parahtamaan loppurepliikkinsä jotensakin kuolasuisen epätoivoisesti. Linnan versiohan oli sellainen Kansallisteatterin lavan "Hohohohoiih!"

Näistä on kuitenkin vaikea panna paremmaksi kuvatakseen suomalaista vihaa äärimmäisillään. Ottakaamme mallia.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Qroquius.

Linna tiesi mistä puhui, kosto on parasta kylmänä kuten sanotaan. Vuosien ajan näytetään vaikka iloista naamaa, jos tarve vaatii. H-hetkellä uhri ei välttämättä edes ymmärrä, mitä tapahtuu. Ei puheita, ei rehentelyä vaan nappi otsaan.

Allaspalo kirjoitti...

Mahtavia kokemuksia Korppi. Olen kyllä vähän kateellinen sinun voimakkaalle ilmaisukyvylle. Ei voi muuta sanoa.


Tai voihan vanha Allas aina sanoa vähän lisää. Esimerkiksi kohtaan

"Perheenjäsenet taikka ystävät, raivoni ei diskriminoi. "

mutta meitä iki-ihania vakiokommenttoijia, tuo ei tietenkään koske? ;) Mutta ei hätää: ei se ole suomalainen mies eikä mikään, jos ei ole joskus haaveillut läheistensä lähettämistä ikuisuuslomalle Huippuvuorille.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Guten Abend Allaspalo.

Kiitos kommentistasi. Ja nyt kun mainitsit, niin en muista hautoneeni aggressiivisia ajatuksia ketään tänne kommentoinutta kohtaan. Ei ole kukaan antanut aihetta.

Allaspalo kirjoitti...

Q-K: "Mitenkäs se Väinö Linna kuvailikaan oikeaoppista suomalaista vihaa: ei huutelua eikä näyttelyä, vaan mustaa, kylmää, syvää ja sameaa kuin suolampi. "

K-o-O: "Vuosien ajan näytetään vaikka iloista naamaa, jos tarve vaatii. H-hetkellä uhri ei välttämättä edes ymmärrä, mitä tapahtuu."

Soo-soo pojat ei se ole niin yksinkertaista. H-hetken odotus voi olla hyödyllistä kun ei tule hötkyttyä turhia, mutta siinä voi käydä pahassa tapauksessa niin että liian kiltille kaverille ei kehity sisäisiä malleja h-hetkellä toimimiseen.

Suomalaiset vaivaa tässä aggressio asiassa vähän sellainen hölmön insinöörin syndrooma.
Älykkäinä mutta puusilma ihmisinä suomalaisilla on agression ja väkivallan suhteen kaksi moodia: kaikki tai ei-mitään.

Tässä on hyvät ja huonot puolet.
Hyvinä on että suomalaiset eivät ole rauhanaikana heittelemässä kaduilla kiviä jokaisesta veronkorotuksesta ja pikku asiasta; ja h-hetkellä pystytään toimimaan kylmän viileän tehokkaasti. Esivallan pelko on viisauden alku jne.

Huonona puolena taas on, että suomalainen voi taipua sellaiseen ydinluuhun asti ulottuvaan herranpelkoon ja valtiouskovaisuuteen johon vaikka kukaan latino ei alistuisi. Sekä siinä on myös se, että jos odottaa tarpeeksi kauan nyrkkiä taskussa puristaen sitä maagista h-hetkeä jolloin antaa paukkua, niin h-hetkelle ei välttämättä tajua miten toimittaisiin.

Ykä-ilmiö perustuu juuri tähän. Suomi on täynnä Harava-Ykän, Risujemmiehen ja rageevan opettajan kaltaisia reppanoita räyhääjiä. Odotetaan että hermot menevät mutta sitten ei osatakaan muuta kuin mölistä raivonvallassa vammaisia.

Ruukinmatruuna rakasti nelinkenttämatriiseja ja tästä sellaisen.
Akseleina voisi olla:
Rauhanaikana järkevä (1)- rauhanaikana selkärangaton lambi (2)

Tosipaikan tullen kylmänviileä (a) - tosipaika tullen pallohukkainen (b)

Nämä neljä tyyppiä olisivat

1×a) Rauhanaikana järkevä ja tosipaikan tullen kylmänviileä: Suomalaisuuden ideaali. Sellainen rento, ahkerä järkevä kunnon kaveri joka väkivaltatilanteessa osaa toimia jämäkästi. Tarkoittipa tuo jämäkkä toiminta sitten sitä että komentaa riehuvan kakaran hiljaiseksi tai pistää sotatilassa vihollisen kylmäksu.
Arkkityyppinä: Antero Rokka, Niskavuoren Heta.

1xb) Rauhanaikana järkevä ja tosipaikan tullen pallohukkainen.
Tällainen ahkera arki-ihminen, josta ei ole kenellekään kummoista haittaa siviilissä mutta joka ei osaa käyttää aggressiota/väkivaltaa silloin kuin pitäisi. Joko kimahdetaan holtittomasti tai ei osata suuttua milloinkaan.
Ensimmäisenä arkkityyppinä everstiluutnantti Karjula, toisena vanhempi konstaapeli Pekka Routalempi.

2xa) Rauhanaikana systeemiuskovainen ja tosipaikan tullen kylmänviileä. Suomalaisen demarin ideaali joka on valmis nielemään mitä tahansa mitä julkinen instanssi ja Hesari hänen käskevät tekemään mutta osaa toimia hätätilanteessa tehokkaasti: arkkityyppinä Sven Tuuva tai Seppä Ilmarinen.

2xb) Siviilissä systeemiuskovainen ja tosipaikan tullen pallohukkainen. Tyyppi joka luottaa julkiseen instanssiin, titteliin, konserniin tai lähibubin Makeen kuin pukki suuriin sarviinsa. Tämä on niitä tyyppejä jotka rakastavat byrokratiaa ja konsultteja. Tästäkin on kaksi alatyyppiä. Ensimmäinen menee ihan paskajäykäksi tosipaikan tullen ja osaa vain inua systeemiä pelastamaan. Arkkityyppinä Riitaoja tai Nipsu. Toisena alatyyppinä sellainen joka kokeen jokaisen Koneistoa koskevan arvostelun verisenä loukkauksena eikä ymmärrä miten kukaan voi arvostella häntä itseään koska hän on niin ja niin tärkeässä asemassa. Sen takia tämä tyyppi on aina suunapäänä räpättämässä kaikesta vaikkei tällä tyypillä olekaan todellista auktoriteettia. Arkkityyppinä Kyylä ja Kopiovastaava

Korppi on oikeus kirjoitti...

Bono estente.

Hyvä kommentti, siinä tuli eriteltyä erinäisiä arkkityyppejä. Suomalaista raivoa on kuvattu nimellä arktinen hysteria Marko Tapion romaaneissa. Timä Hännikäinen kirjoitti pari esseetä aiheesta, itse asiassa kokonaisen kirjan.

Ykä on muuten tuommoinen hahmo, että semmoisiin on tullut törmättyä muutkin kuin mopoilijat. Naapurustossamme asui kauan sitten juuri tuollainen Ykä, joka ei pitänyt lapsista ja uhkaili poliisien soittamisella ynnä muuta sellaista.

Opettajaa käy lähinnä sääliksi, kuten opettajia yleensäkin. Heillä kuuluisi olla mahdollisuus käyttää ruumiillista voimaa edes oppilaan luokasta poistamiseksi, ei tuosta hommasta muuten mitään tule. Naisopettajilla lienee hermot kireämmällä muutenkin, mutta omana aikanani he ainakin pärjäsivät. Auktoriteetin kunnioitus tai sen puute syntyy kotona.