Maanantaina julkaistiin uutinen, jossa kerrottiin Irakiin karkotetusta ja surmansa saaneesta pakolaisesta. Vasemmisto vuodattaa krokotiilinkyyneliään, mutta en voi minäkään sanoa surevani asiaa juuri. En tuntenut ihmistä, hänen elämänsä ei koskettanut omaani. Tämä onnettomuus on kuitenkin siitä merkittävä, että sillä on metapoliittisia ulottuvuuksia. Kyse ei näet tietääkseni ole yksittäistapauksesta, muitakin käännytettyjä on kuollut. Nämä kuolleet eivät myöskään ole olleet onnenonkijoita vaan rikollisten tai muiden hämärämiesten vainoamia. Toisaalta tosiasia on, että Irak ja kehitysmaat yleisesti ovat vaarallisia ja monille kuolettavia. Vain tämä seikka ei voi olla turvapaikan oikeutus, taikka muuten jokainen rajan ylittävä arabi ja afrikkalainen voi sellaista vaatia.
Metapoliittisen kaavan voi joka tapauksessa ilmaista seuraavasti:
Jos käännytetty pakoainen kuolee kotimaassaan, voin todeta sen olevan väistämätöntä; maat ovat niin kaaottisia, ettemme voi sille mitään. Vasemmistolainen voi kiistää tämän sanomalla, että kyllä voimme: emme olisi saaneet käännyttää. Siihen voin vastata, ettei kyseistä henkilöä olisi alun perinkään tullut laskea maahamme.
Jos pakolainen tekee terrori-iskun tai raiskaa, vasemmistolainen voi sanoa sen olevan väistämätöntä; emme voi sille mitään, että pakolaisten joukossa on myös mätämunia. Tämän voin kiistää sanomalla, että kyllä voimme: emme olisi saanet laskea näitä ihmisiä maahamme alun perinkään. Siihen voi vassari vastata, että niin kauan kuin yhtään maahanmuuttoa sallitaan, jotkut heistä välttämättä syyllistyvät rikoksiin. Siihen voin myöntyä, mutta vastata ettei meidän ainakaan tarvitse laskea näitä ihmisiä tänne niin suurissa määrin.
Vasemmistolaisen näkemys terrorismista ja muusta harmista on siis seuraava: emme voi sille mitään, se on väistämätöntä. Se on välttämätön paha ja pieni hinta siirryttäessä kohti monikulttuurista yhteiskuntaa, kasvukipuja.
Itse voisin oikeistolaisena todeta seuraavasti: se, että käännytettyjä pakolaisia kuolee on väistämätöntä, emme voi sille mitään. Se on välttämätön paha ja pieni hinta siirryttessä kohti kansallisvaltiota, kasvukipuja.
Kuka tässä on sitten oikeassa jos kukaan? Vasemmistolaisen mukaan kaikkien ihmisryhmien edut ovat yhteneväiset ja siksi sovitettavissa. Oikeistolainen katsoo, että ne ovat eriäväiset ja sovittamattomat. Itse uskon, että ne ovat sekä että: joiltain osin sovitettavissa, muilta osin sovittamattomat. Toisin sanoen ristiriita on todellisuutta, mutta ei väistämättä konfliktiin johtava: asioista voi neuvotella. Kuitenkin on tärkeää olla unohtamatta sitä ristiriitaa. Siis se, että meidän etumme ei ole aina heidän etunsa ja päinvastoin. Voittomme voi olla heidän häviönsä ja päinvastoin.
…
Vassari voi kysyä minulta, eikö tämä pakolaispolitiikka ole juuri sitä mitä haluankin: suurin osa (ainakin irakilaisista) saa kielteisen päätöksen ja karkotetaan. Tavallaan, mutta mielivaltaa en halunnut. Kukin turvapaikkahakemus tulisi käsitellä yksilökohtaisesti (tai perhekohtaisesti), eikä prosessia saa kiirehtiä. Emme saisi lähettää ihmisiä hengenvaaraan, se on epäoikeudenmukaista. Systeemi ei toimi. Karkotamme niitä, joita ei pitäisi, ja emme karkota niitä, jotka pitäisi.
Toisaalta voi sanoa, että tämä on käytännön seuraus joka tapauksessa. Että kuinka idealistiset motiivit kaltaisillani onkaan, tulee tiukka pakolaispolitiikka johtamaan aina tähän: viattomien kärsimykseen ja kuolemiin. Se on mahdollista, enkä voi sanoa siihen oikeastaan mitään.
Kuitenkin voi vasemmistolaisilta tivata samaa. Nykyinen yhteiskunta on sitä monikulttuurisuutta, jota he halusivat. Eikö? Kas, kuten näemme, eivät idealistiset motiivit toisellakaan puolella vastaa todellisuutta. Kuinka hyviä tarkoituksia heidän takana onkaan, on endeeminen sodankäynti jokaisen monikulttuurisen yhteiskunnan arkea. Se on avoimien rajojen ja massamaahanmuuton väistämätön seuraus: ghettoutuminen, rikollisuus, työttömyys ja terrorismi. Siis balkanisaatio.
Kuka tässä on siis oikeassa ja kuka väärässä? En enää tiedä. Näen vain sen, että maailma on langennut ja että ihminen ei tätä maailmaa omin voimin pelasta vaikka kuinka yrittäisi. Joku jossain kärsii, köyhät ovat aina keskuudessamme. Paratiisi on mennyttä, eikä taivasten valtakunta tule ennen kuin Vapahtajamme sen meille suo.
11 kommenttia:
Virkistävää silloin tällöin nähdä suvakki/rajakki -dikotomioiden sijaan tämmöinen vähän ambivalentimpi (kyllä, söin sivistyssanakirjan aamupalaksi) kirjoitus aiheesta humanitaarinen maahanmuutto.
Sitähän tämä todellisuus lopulta on, ainaista ristiriitaa. Oispa kaljaa. Huokaus...
Suomen Uutisissa kerrottiin Halla-ahon kommentista Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen, jossa syytettiin suomalaisia poliitikkoja ja viranomaisia vastuun pallottelusta tämän irakilaisen kuoleman tapauksessa. Mielenkiintoista, että HS:lle ei tule mieleenkään, että vastuu kuolemasta olisi tappajalla/tappajilla Irakissa. Ikään kuin kuolema Irakissa olisi jokin itsestäänselvyys, josta vastuu ei voi olla oikealla syyllisellä. Hassua, ettei tämä sama logiikka päde myös esimerkiksi siten, että jos turvapaikanhakija tappaa Suomessa, poliitikko tai viranomainen saa kantaa vastuun. Se sopisi minulle.
Tervehdys Tapsa.
Me rajak, dem suvak. Yritin ainakin tuoda ilmi, että asiassa on sovittamaton ristiriita. Jokin kuitenkin menee vikaan, joten kuka päättää siitä mikä saa mennä vikaan. En esimerkiksi olisi lähettänyt uutisessa mainittua miestä itse takaisin, olettaen siis että hänen tarinansa on tosi. Mutta joku karkotettu voi kuolla ihan satunnaisenkin väkivallan tai terrori-iskun vuoksi. Emme voi olla vastuussa koko maailmasta ja sinisilmäisyys on epäoikeudenmukaista meitä ja jälkikasvuamme kohtaan. Siinäpähän sitten selitetään, että otettiin mamuja kipeän omantunnon vuoksi kuin aneita ikään; kun mamu maahan vilahtaa, sielu taivaaseen kilahtaa.
Miten sovittaa siis nämä tavoitteet: karkoitetaan mahdollisimman moni kehitysmaalainen ja suojellaan vaarassa olevia. Kuinka moni sitten on vaarassa, pieni osa, puolet vaiko leijonaosa? jos idea on suojella itseensä kohdistuvaa vainoa pakenevat, joukko lienee pienempi. Mutta entä esimerkiksi perhe, joka pakenee täyttä kaaosta? Tilanteeseen on mahdotonta soveltaa yhtenäistä kaavaa, sillä pakolaisia on joka lähtöön. Ja sitten se, että rajoilta sisään posahtaa tuhansia taisteluikäisiä miehiä ei voi käydä päinsä. Päättäjillemme se kuitenkin kävi, villkommen.
No niin, Viilipytty ehti väliin.
Ihan totta turiset. Kuten sanottua, emme voi olla vastuussa kaikista maailman ihmisistä. Emme kaikista niistäkään, jotka vain oveamme sattuvat kolkuttamaan.
Ja suoraaan sanoen tässä uutisoinnissa haiskahtaa tendenssi. Miksi otetaan esille tämä kuolemantapaus? Entä ne tuhannet irakilaiset, jotka palasivat omin nokkinensa ja vapaaehtoisesta tajuttuaan, ettei Suomi olekaan juhlapaikka? Tai entä ne onnistuneet karkoitukset, ei kai suurin osa käännytetyistä kuitenkaan ole kuollut. Kannattaa muistaa, että vasemmiston agendalla on estää kaikki karkotukset ja ainakin äärivasemmiston agendalla poistaa rajat.
Katselin tuossa vähän aikaa sitten youtube-videon, jossa Marjaana Toiviainen jutteli Suomi Ensin -aktiivien kanssa. Toiviainen sitten kysymään yhdeltä että "rakastatko sinä lähimmäistäsi?". Tiedämme luonnollisesti mitä lähimmäisenrakkaus Toiviaisen näkökulmasta tarkoittaa: jonkinlaista universaalia veljeyttä kaikkien kansojen ja niiden edustajien kesken. Kaunis ajatus kieltämättä ja käsittääkseni linjassaan kristinuskon prinsiippien kanssa. En itse ole kristitty ja ne ihmiset joita rakastan voidaan laskea yhden käden sormilla. Joten vastaus Toiviaisen kysymykseen olisi jyrkkä "ei".
Minua kiinnostaa kovin se että miten itse ajattelet näistä asioista kristittynä? Tämän ei ole tarkoitus olla mitään syyttelyä tai vittuilua. Olisi vain mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi koska sinulla mitä ilmeisemmin on niiden ilmaisemiseen sekä älyä että kirjallista tyylitajua.
Tuosta aiheesta pitäisi varmaan kirjoittaa oma postauksensa. En ole auktoriteetti uskonasioissa, mutta pidän nykykirkon käsitystä lähimmäisenrakkaudesta naiivina tulkintana. Tämä sama käsitys elää maallistuneesa muodossaan ihmisoikeuskulteissa.
Laupiaan samarialaisen esimerkki nostetaan Raamtusta esille kuin koko kirjan ja kristinuskon voisi tyhjentää siihen. Ja mitä samarialainen teki? Auttoi piestyä matkalaista ja saattoi tämän majataloon: ei omaan kotiinsa, ei elätikseen vaan majataloon. Hän maksoi kulut ja suostui maksamaan lisää paluumatkalla. Puhetta ei ollut elinikäisestä ylläpidosta. Tarinan opetus? Että jokainen todella on lähimmäinen, kristityn velvollisuus on auttaa tarvitsevaa. Mutta yhtä lailla on meidän määrä odottaa samaa kohtelua muilta. Jos muukalaiset sylkevät kasvoillemme ja saamme keskuuteemme rikollisia, onko osamme kärsiä nöyrinä? Kaiken maailman toiviaisille voi osoittaa seuraavan raamtunjakeen:
Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.'
(Matteus 22:1-14 on vertaus tuomiopäivästä ja siitä, ketkä ovat arvollisia taivaaseen. Mutta sillä voi ajatella olevan myös maallisia konnotaatioita: ne vieraat, jotka osoittavat epäkunnioitusta, eivät ole arvoisiamme.)
Eikä Raamattu ole tässä yksin oppaanamme, katsokaamme historiaa ja traditioita. Ei ole ensimmäistäkään kristittyä maata, joka olisi laskenut holtittomasti muukalaisia ja vieläpä vääräuskoisia muukalaisia sisäänsä. Krsititty filosofi Tuomas Akvinolainen sanoi seuraavasti:
The reason for this was that if foreigners were allowed to meddle with the affairs of a nation as soon as they settled down in its midst, many dangers might occur, since the foreigners not yet having the common good firmly at heart might attempt something hurtful to the people
Meidät on kutsuttu armollisuuteen, mutta ei itsemurhaan. Jos keskiaikainen filosofikin ymmärtää, että muukalaisten kotoutuminen on hankalaa, miten me voimme olla näin tyhmiä? Mitään helppoja ratkaisuja ei tietenkään ole tarjolla ja kuten sanoin, en itse olisi karkottanut uutisessa mainittua irakilaista (olettaen että tarina on totta). Lähimmäisenrakkaus ja isänmaanrakkaus eivät ole siis helposti sovitettavissa, mutta sen kanssa on elettävä. Kuka jää ja kuka lähtee. Suomi on pieni maa ja tänne ei moni mahdu.
Ja kannattaa kysyä, mikä oli kaikkien aikojen suurenmoisin uskonsota?
Ensimmäinen ristiretki.
Mikään määrä jihadia taikka allahu akbaria ei yllä fanaattisuudessa sen tasolle. Se muistuttaa meitä siitä, että tilanteen ollessa kyllin synkkä, on meillä radikaalejakin keinoja käytettävissämme. Kenestä on ottamaan risti rintaansa tilanteen kutsuessa? Minustako, en uskalla mennä lupaamaan. Silti en malta olla sanomatta:
Deus Vult!
" Itse uskon, että ne ovat sekä että: joiltain osin sovitettavissa, muilta osin sovittamattomat. Toisin sanoen ristiriita on todellisuutta, mutta ei väistämättä konfliktiin johtava: asioista voi neuvotella. Kuitenkin on tärkeää olla unohtamatta sitä ristiriitaa. Siis se, että meidän etumme ei ole aina heidän etunsa ja päinvastoin. Voittomme voi olla heidän häviönsä ja päinvastoin."
No näinhän tuon voi tiivistää. Ja olisipa mitä toivottavinta, että tuo muistettaisiin myös muussakin politiikassa ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuin ulkomaalaisasioista puhuttaessa. Eritoten kaikenlaiseen "kansainväliseen kanssakäymiseen" liittyvissä asioissa, jotka Suomessa on nostettu jo aikapäiviä sitten jonkunlaisen Pyhän Lehmän rooliin, ja sitämyöten kaikenlaisen asiallisenkin kritiikin yläpuolelle ja jossa ne Keisarin Uudet Vaatteet tunnutaan keksittävän yhä uudestaan ja uudestaan...
Ja tuohon asennoitumiseen liittyy miltei poikkeuksetta "suvaitsevaisuuden" (tms.) selittäminen jonkinlaiseksi yltiöaltruismiksi ja itsensä kieltämiseksi, johon vedoten vaaditaan sitten milloin millaisiakin asioita. Valittetavan usein vaan sillä lopputulemalla, että pikkuisen sinisilmäiselle ja pitkätukkaiselle suomipojalle tuppaa jäämään musta pekka käteen...
Vaan kaikkinensa hyvää pohdiskelua Korpilta taas kertaalleen.
-J.Edgar-
Päivää Edgar.
Joo, ja jos suvaitsevaisuus ymmärrettäisiin alkuperäisessä merkityksessään, olisi se mielekkäämpi termi. Suvaitsevaisuus siis sietämisensä, jonkin vieraan ja epämiellyttävän asian olemassaolon tunnustamisena. Siinä ilmaistaisiin hierarkkisuus, että me siedämme juuri ja juuri vähän oudompiakin tapoja, kunhan homma pysyy rajoissaan.
Kuka siis on oikeassa ja kuka väärässä?
Käytännön hyötynäkökulmasta katsoen oikeassa ovat Visegrád-maat (Unkari, Tšekki, Slovakia ja Puola), jotka eivät ole päästäneet islamistisia maahantunkeutujia alueilleen tekemään sitä, mitä he tekevät kaikkialla muualla Euroopassa.
EU-eliitin näkökulmasta Visegrádin ja Baltian maat sekä nyttemmin myös Itävalta ovat väärässä, koska ensinmainitut eivät huoli alueilleen islamismia ja Itävalta on ilmoittanut pyrkivänsä sitä jatkossa estämään.
Niinpä siis:
yleiseurooppalaisessa katsannossa oikeassa ovat ne, jotka haluavat islamistista tuhoa, raiskausta, terrorismia ja hävitystä Eurooppaan syistä, joita eivät ehkä itsekään oikein tiedä.
Vastaavasti väärässä ovat ne, jotka ilmoittavat sanoutuvansa irti tällaisista katsannoista ja lähettävät maahansa tunkeutuvat islamistit ja muut lähi-itäläiset sekä afgaanit ja afrot takaisin sinne, mistä tulivatkin.
Julistaudun siis reippaasti väärässäolijaksi.
Jos jollain kehitysmaalaisella on todellinen turvapaikan tarve, voi hän takuuvarmasti sen myös todistaa. Ellei voi, toivotan asianomaiselle niskaperseotelähetettä takaisin sinne, mistä tulikin.
Jos hänet murhataan siellä seuraavana päivänä, on se miljoona kerta parempi kuin että hän saa olla täällä murhaamassa jonkun minulle hyvin rakkaan.
Hyvää iltaa Qroquius.
Tuo on paras näkökulma asiaan ja yritän sen jakaa. Ilmaisemani ristiriidat vain palaavat kummittelemaan aika ajoin, ne eivät jätä rauhaan.
Lähetä kommentti