Totalitarismin ydin

Totalitarismin keskeinen piirre on, että siinä kielletään rajojen mahdollisuus. Kun absoluuttisia metafyysisiä ideoita sovelletaan sellaisinaan maalliseen elämään, kuolee järki. Tasa-arvo tarkoittaa silloin, ettei ole enää eroa perheen, kansan ja muukalaisen välillä. Kristinusko opettaa kyllä vihollisen rakastamista, mutta ainakin se puhuu vihollisista. Moderni rajattomuus taas tarkoittaa, että kaikkien ollessa lähimmäisiä ei lopulta kukaan ole lähimmäinen. Posken kääntäminen ei merkitse enää pidättäytymistä tietynlaisesta väkivallasta vaan kaikesta väkivallasta. Totaalipasifisti katsoo vaikka lapsiaan kidutettavan, kunhan oma moraalinen puhtaus säilyy.

Olen fanaatikko ja henkinen totalitaristi. Yritän kuitenkin varoa putoamasta psykologisiin kuoppiini. Suhtaudun siksi epäilyksellä oppeihin, jotka pyrkivät jonkin ideaalin absoluuttiseen toteuttamiseen tai sellaisen torjumiseen. Kun siis torjun tasa-arvon, en torju sitä kaikissa muodoissaan. Jos esimerkiksi oikeudessa ei ratkaisisi ihmisen teko vaan syntyperä, tuhoaisi tämä oikeudenmukaisuuden käsitteen. Torjun liberalismin, mutta en ilmaisunvapautta. Sosialismi on vaarallinen oppi, mutta ajatus reilusta omaisuudenjaosta tärkeä. Uskon, että näissä harhaoppisissa ideologioissa on myös oikeita ajatuksia. Kenties feminismikään ei ole aivan väärässä? Tuokin ajatussuuntaus nousi alun perin vastustamaan yhdenlaista totalitarismia, sukupuoliroolien tyranniaa. Ikävä kyllä se ryhtyi itse tyranniksi ja päätti viedä roolit historian giljotiiniin.

Länsimainen yhteiskunta on ollut monin tavoin hyvä, ehkä jopa paras. Kylmän sodan hävinnyt sosialistiblokki oli niin huono, että jopa omat näkivät sen valheiden lävitse. He eivät luottaneet järjestelmäänsä, koska siihen ei ollut syytä. Meillä oli sen sijaan niin hyvät syyt luottaa omaamme, että luotimme liikaa. Kukaan ei itänaapurissa uskonut Pravdan pajunköyteen, meistä on kuitenkin tullut sokeita omalle propagandallemme. Emme näe demokratiaa yhtenä vaihtoehtona, vaan ainoana oikeana. On suorastaan imperatiivi viedä sitä muualle vaikka väkisin. Antiikin tarinoissa tunnettiin vielä hybris ja sitä seuraava rangaistus. Vasta nyt tunnemme Nemesiksen nahoissamme ja kirous alkaa haihtua.

Mistä oikeastaan edes lähti ajatus demokratian ylivertaisuudesta? Jotkut puhuvat rauhanomaisuudesta, mutta Dresdenin ja Hiroshiman pommitukset sekä Vietnamin sota kertovat jostain muusta. Vastaväitteeksi ei käy, etteivät USA tai Iso-Britannia olleet demokratioita. Tiedän kyllä mikä on sen ideaali, olen puhunutkin siitä. Väitän kuitenkin tässä aiempien puheideni vastaisesti, että demokratia on sitä miten se käytännössä toteutuu. Jos mitään valtiota ei voida nimittää mielekkäästi demokratiaksi, ei Neuvostoliitonkaan voida sanoa olleen kommunistinen. Otan siis itsestäänselvyytenä länsimaisten yhteiskuntien demokraattisuuden, oli se kuinka epätäydellistä hyvänsä.

Demokratian ajatellaan olevan repressiosta ja autoritaarisuudesta vapaata, mikä on tietysti pahimmanlaatuista kukkua.  Se ei voi toteuttaa ihannetta kansanvallasta sellaisenaan ilman, että siitä tulisi anarkiaa. Se ei näin ollen voi antaa poliittista liikkumavapautta vihollisilleen. Jos se niin tekee, se antaisi avaimet omaan tuhoonsa, kuten kansallissosialistien tapauksessa kävi. Suvaitsevaisuus on sen heikkous ja siksi sen pitää viime kädessä vetää rajat, mitä se sallii. Ilman tätä autoritaarista varmistusmekanismia se menettää valtansa. Sen on pakko repressoida vähintään vihollisiaan, suvaita mitä tahansa paitsi antidemokraattisuutta.

Huomaamme, että demokratian ero diktatuuriin ei ole lopulta absoluuttinen vaan asteittainen. Demokratia legitimoidaan viime kädessä sillä, että valitulle joukolle luovutetaan valta. Mekaniikka ei poikkea diktatuurista, joka on myös riippuvainen legitimiteetistään. Vain harva yksinvaltias voi hallita silkalla pelolla ja väkivallalla, ja sellaiset hallinnot ovat yleensä lyhytikäisiä. Siinä missä ei demokratiassa voida sallia mitä tahansa, ei yksinvaltiaskaan voi tehdä mitä tahansa. Hänen on pakko ottaa kansan tahto huomioon tai ottaa riski aseellisesta vallankumouksesta. Ja mikäli kansa on liian heikkoa kumoukseen, voi valtiasta ympäröivä eliitti ryhtyä vallankaappaukseen. Jos demokratia tarvitsee autoritaarisuutta, tarvitaan diktatuurissa populismia.

Vaikka diktatuurit muuttuvat helpoiten totalitaarisiksi, eivät ne ole sitä automaattisesti. Demokratia ei myöskään ole aina paras suoja sitä vastaan, liberaalidemokratiahan on miltei sitä itseään: tarkoitus pyhittää keinot ja kansavaltaa sataa myös pommeina taivaalta. Se ei tunnusta rajoja, ei pienempää yksikköä kuin ihmiskunta. Siksi se on yhtä tekopyhää kuin neuvostokommunismi, se puhuu samaa kieltä. Kun Brezhnev lähetti panssarivaunut Tshekkoslovakiaan, kyseessä ei ollut miehitys vaan veljellinen apu. Kun USA miehitti Irakin, kyseessä oli vapautus. Neuvostoliitossa sensuuri oli avointa, propaganda läpinäkyvää. Täällä se on pahempaa, sensuuri perustuu virallisen mielipiteen tukahduttavaan paineeseen. Eroa yksityisen ja poliittisen välillä ei ole, vaan järjestelmä tunkeutuu kaikkialle elämään. Tämä on seurausta kaikki rajat hylänneestä, absoluuttisesta ajattelumallista. Jos oma ideologia edustaa kaikkea hyvää, on sen nimissä mahdotonta tehdä pahaa. Maa, jossa ei äänestetä, ei ole vain toinen maa vaan absoluuttinen toinen. Sellaiselle on sallittua tehdä mitä hyvänsä. Ei ole ystäviä ja vihollisia, vaan ihmisiä ja taudinaiheuttajia.

Kriittisyydestäni huolimatta en tahdo torjua demokratiaa kokonaan. Näen sen yhtenä mallina, joka toimii tai ei toimi. Diktatuuri voi olla parempi kuin huono demokratia. Se voi olla vakaampi ja turvallisempi, siinä missä epävakaa demokratia synnyttää romahtaessaan despotian. Jos kuitenkin olen valmis hyväksymään myös vahvan autoritaarisen komennon, voinko rehellisesti pitää kiinni esimerkiksi ilmaisunvapaudesta? Yhdessäkään diktatuurissa ei sellaista ole nähdäkseni tunnettu. Poliittinen korrektius voi olla tekopyhää, mutta kukaan ei ainakaan maksa mielipiteestään hengellään (ellet sitten loukkaa muslimeja). Kun lisäksi olen valmis hyväksymään yksivaltiaan, annan mahdollisuuden tyrannialle. Demokratian pohjalla on näet yksi vinha viisaus, jota ei voi kiistää: ”valta turmelee, ja täydellinen valta turmelee täydellisesti”. Näistäkään syistä en voi vastustaa demokratiaa täysin. Kyse on todella rajanvedosta, mihin asti johtajille on annettava valtaa?

Olen vakuuttunut, ettei nykyistä järjestelmää voida korjata. Puoluepolitiikkaa tai kansanvaltaa, ei ristiriitoja voi neuvottelemalla enää ratkoa. Tarvitsemme jonkun näyttämään suuntaa. Sen ei tarvitse välttämättä olla yksinvaltias, mutta valtias kuitenkin. Kekkosen vaikutusvallalla pyhitetty mies voisi hidastaa tuhoa, ehkä parantaa asiaa ja kahta. Kenties valistuneiden viisaiden neuvosto kertoisi mitä tehdä. Mutta missä olisi nuo viisaat miehet, missä uusi Kekkonen? Voimmeko muka vain vaihtaa johtajat, vaihtuvathan he nytkin. Kansaa emme voi vaihtaa. Tunnen, että ongelmamme ja turmiomme on jossain syvemmällä. On epämukava tunne kuin Suomea ei enää olisi, kuin jokin lumous olisi murrettu. Jäljellä on epämääräinen sopimusyhteiskunta, jollaiseen en usko. Kauppiaat tekevät sopimuksia, kansa on lihaa ja verta. Kansa on myös muutakin, jotain osatekijöitään suurempaa. Mitä G.K. Chesterton sanoi:

A nation, however, as it confronts the modern world, is a purely spiritual product.[…]But in each and every case its quality is purely spiritual, or, if you will, purely psychological. It is a moment when five men become a sixth man.

Missä on kuudes mies?