sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Totalitarismin ydin



Totalitarismin keskeinen piirre on, että siinä kielletään rajojen mahdollisuus. Kun absoluuttisia metafyysisiä ideoita sovelletaan sellaisinaan maalliseen elämään, kuolee järki. Tasa-arvo tarkoittaa silloin, ettei ole enää eroa perheen, kansan ja muukalaisen välillä. Kristinusko opettaa kyllä vihollisen rakastamista, mutta ainakin se puhuu vihollisista. Moderni rajattomuus taas tarkoittaa, että kaikkien ollessa lähimmäisiä ei lopulta kukaan ole lähimmäinen. Posken kääntäminen ei merkitse enää pidättäytymistä tietynlaisesta väkivallasta vaan kaikesta väkivallasta. Totaalipasifisti katsoo vaikka lapsiaan kidutettavan, kunhan oma moraalinen puhtaus säilyy.

Olen fanaatikko ja henkinen totalitaristi. Yritän kuitenkin varoa putoamasta psykologisiin kuoppiini. Suhtaudun siksi epäilyksellä oppeihin, jotka pyrkivät jonkin ideaalin absoluuttiseen toteuttamiseen tai sellaisen torjumiseen. Kun siis torjun tasa-arvon, en torju sitä kaikissa muodoissaan. Jos esimerkiksi oikeudessa ei ratkaisisi ihmisen teko vaan syntyperä, tuhoaisi tämä oikeudenmukaisuuden käsitteen. Torjun liberalismin, mutta en ilmaisunvapautta. Sosialismi on vaarallinen oppi, mutta ajatus reilusta omaisuudenjaosta tärkeä. Uskon, että näissä harhaoppisissa ideologioissa on myös oikeita ajatuksia. Kenties feminismikään ei ole aivan väärässä? Tuokin ajatussuuntaus nousi alun perin vastustamaan yhdenlaista totalitarismia, sukupuoliroolien tyranniaa. Ikävä kyllä se ryhtyi itse tyranniksi ja päätti viedä roolit historian giljotiiniin.

Länsimainen yhteiskunta on ollut monin tavoin hyvä, ehkä jopa paras. Kylmän sodan hävinnyt sosialistiblokki oli niin huono, että jopa omat näkivät sen valheiden lävitse. He eivät luottaneet järjestelmäänsä, koska siihen ei ollut syytä. Meillä oli sen sijaan niin hyvät syyt luottaa omaamme, että luotimme liikaa. Kukaan ei itänaapurissa uskonut Pravdan pajunköyteen, meistä on kuitenkin tullut sokeita omalle propagandallemme. Emme näe demokratiaa yhtenä vaihtoehtona, vaan ainoana oikeana. On suorastaan imperatiivi viedä sitä muualle vaikka väkisin. Antiikin tarinoissa tunnettiin vielä hybris ja sitä seuraava rangaistus. Vasta nyt tunnemme Nemesiksen nahoissamme ja kirous alkaa haihtua.

Mistä oikeastaan edes lähti ajatus demokratian ylivertaisuudesta? Jotkut puhuvat rauhanomaisuudesta, mutta Dresdenin ja Hiroshiman pommitukset sekä Vietnamin sota kertovat jostain muusta. Vastaväitteeksi ei käy, etteivät USA tai Iso-Britannia olleet demokratioita. Tiedän kyllä mikä on sen ideaali, olen puhunutkin siitä. Väitän kuitenkin tässä aiempien puheideni vastaisesti, että demokratia on sitä miten se käytännössä toteutuu. Jos mitään valtiota ei voida nimittää mielekkäästi demokratiaksi, ei Neuvostoliitonkaan voida sanoa olleen kommunistinen. Otan siis itsestäänselvyytenä länsimaisten yhteiskuntien demokraattisuuden, oli se kuinka epätäydellistä hyvänsä.

Demokratian ajatellaan olevan repressiosta ja autoritaarisuudesta vapaata, mikä on tietysti pahimmanlaatuista kukkua.  Se ei voi toteuttaa ihannetta kansanvallasta sellaisenaan ilman, että siitä tulisi anarkiaa. Se ei näin ollen voi antaa poliittista liikkumavapautta vihollisilleen. Jos se niin tekee, se antaisi avaimet omaan tuhoonsa, kuten kansallissosialistien tapauksessa kävi. Suvaitsevaisuus on sen heikkous ja siksi sen pitää viime kädessä vetää rajat, mitä se sallii. Ilman tätä autoritaarista varmistusmekanismia se menettää valtansa. Sen on pakko repressoida vähintään vihollisiaan, suvaita mitä tahansa paitsi antidemokraattisuutta.

Huomaamme, että demokratian ero diktatuuriin ei ole lopulta absoluuttinen vaan asteittainen. Demokratia legitimoidaan viime kädessä sillä, että valitulle joukolle luovutetaan valta. Mekaniikka ei poikkea diktatuurista, joka on myös riippuvainen legitimiteetistään. Vain harva yksinvaltias voi hallita silkalla pelolla ja väkivallalla, ja sellaiset hallinnot ovat yleensä lyhytikäisiä. Siinä missä ei demokratiassa voida sallia mitä tahansa, ei yksinvaltiaskaan voi tehdä mitä tahansa. Hänen on pakko ottaa kansan tahto huomioon tai ottaa riski aseellisesta vallankumouksesta. Ja mikäli kansa on liian heikkoa kumoukseen, voi valtiasta ympäröivä eliitti ryhtyä vallankaappaukseen. Jos demokratia tarvitsee autoritaarisuutta, tarvitaan diktatuurissa populismia.

Vaikka diktatuurit muuttuvat helpoiten totalitaarisiksi, eivät ne ole sitä automaattisesti. Demokratia ei myöskään ole aina paras suoja sitä vastaan, liberaalidemokratiahan on miltei sitä itseään: tarkoitus pyhittää keinot ja kansavaltaa sataa myös pommeina taivaalta. Se ei tunnusta rajoja, ei pienempää yksikköä kuin ihmiskunta. Siksi se on yhtä tekopyhää kuin neuvostokommunismi, se puhuu samaa kieltä. Kun Brezhnev lähetti panssarivaunut Tshekkoslovakiaan, kyseessä ei ollut miehitys vaan veljellinen apu. Kun USA miehitti Irakin, kyseessä oli vapautus. Neuvostoliitossa sensuuri oli avointa, propaganda läpinäkyvää. Täällä se on pahempaa, sensuuri perustuu virallisen mielipiteen tukahduttavaan paineeseen. Eroa yksityisen ja poliittisen välillä ei ole, vaan järjestelmä tunkeutuu kaikkialle elämään. Tämä on seurausta kaikki rajat hylänneestä, absoluuttisesta ajattelumallista. Jos oma ideologia edustaa kaikkea hyvää, on sen nimissä mahdotonta tehdä pahaa. Maa, jossa ei äänestetä, ei ole vain toinen maa vaan absoluuttinen toinen. Sellaiselle on sallittua tehdä mitä hyvänsä. Ei ole ystäviä ja vihollisia, vaan ihmisiä ja taudinaiheuttajia.

Kriittisyydestäni huolimatta en tahdo torjua demokratiaa kokonaan. Näen sen yhtenä mallina, joka toimii tai ei toimi. Diktatuuri voi olla parempi kuin huono demokratia. Se voi olla vakaampi ja turvallisempi, siinä missä epävakaa demokratia synnyttää romahtaessaan despotian. Jos kuitenkin olen valmis hyväksymään myös vahvan autoritaarisen komennon, voinko rehellisesti pitää kiinni esimerkiksi ilmaisunvapaudesta? Yhdessäkään diktatuurissa ei sellaista ole nähdäkseni tunnettu. Poliittinen korrektius voi olla tekopyhää, mutta kukaan ei ainakaan maksa mielipiteestään hengellään (ellet sitten loukkaa muslimeja). Kun lisäksi olen valmis hyväksymään yksivaltiaan, annan mahdollisuuden tyrannialle. Demokratian pohjalla on näet yksi vinha viisaus, jota ei voi kiistää: ”valta turmelee, ja täydellinen valta turmelee täydellisesti”. Näistäkään syistä en voi vastustaa demokratiaa täysin. Kyse on todella rajanvedosta, mihin asti johtajille on annettava valtaa?

Olen vakuuttunut, ettei nykyistä järjestelmää voida korjata. Puoluepolitiikkaa tai kansanvaltaa, ei ristiriitoja voi neuvottelemalla enää ratkoa. Tarvitsemme jonkun näyttämään suuntaa. Sen ei tarvitse välttämättä olla yksinvaltias, mutta valtias kuitenkin. Kekkosen vaikutusvallalla pyhitetty mies voisi hidastaa tuhoa, ehkä parantaa asiaa ja kahta. Kenties valistuneiden viisaiden neuvosto kertoisi mitä tehdä. Mutta missä olisi nuo viisaat miehet, missä uusi Kekkonen? Voimmeko muka vain vaihtaa johtajat, vaihtuvathan he nytkin. Kansaa emme voi vaihtaa. Tunnen, että ongelmamme ja turmiomme on jossain syvemmällä. On epämukava tunne kuin Suomea ei enää olisi, kuin jokin lumous olisi murrettu. Jäljellä on epämääräinen sopimusyhteiskunta, jollaiseen en usko. Kauppiaat tekevät sopimuksia, kansa on lihaa ja verta. Kansa on myös muutakin, jotain osatekijöitään suurempaa. Mitä G.K. Chesterton sanoi:

A nation, however, as it confronts the modern world, is a purely spiritual product.[…]But in each and every case its quality is purely spiritual, or, if you will, purely psychological. It is a moment when five men become a sixth man.

Missä on kuudes mies?

9 kommenttia:

Qroquius Kad kirjoitti...

Demokratian ja diktatuurin perimmäinen ero on kaikista nyansseista huolimatta siinä, että demokraattinen järjestelmä sallii minun ja sinun äänestää vapaasti valitsemaamme ehdokasta. Jos tämä saa riittävästi muiden samanmielisten ääniä, hänet valitaan tekemään meidän mieleistämme politiikkaa. Ellei tee, voimme vaihtaa hänet seuraavissa vaaleissa.

Diktatuurissa meiltä ei kysytä mitään, pelkästään käsketään tekemään. Ellemme tee, meitä rangaistaan. Senkin pelossa tottelemme, mutta ennen kaikkea siksi, ettemme tiedä, kuinka moni olisi halukas liittymään kanssamme diktatuurin vaihtamiseen keskustelevampaan valtiojärjestelmään.

Eivät pohjoiskorealaiset tottele Kim-dynastian degeneroitunutta jälkeläistä siksi, että uskoisivat propagandajulistukset. Näin oli vielä 1980-luvun lopulla, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä Kiinasta vuotavat länsimaiset vaikutteet ovat tähän mennessä nakertaneet pohjan propagandalta muiden kuin takapajuisimpien syrjäseutujen asukkien silmissä. He tottelevat, koska eivät tiedä kuinka paljon maassa on heidän laillaan ajattelevia, joihin liitymällä voisivat tehdä Kimille ceausescut.

Toisaalta, samankaltainen väestö muodostaa Suomessakin Keskustan loppuun saakka uskollisen äänestäjäkunnan. He äänestävät, ja jos me emme, he voittavat. Soinin uskomattoman petoksen jälkeen on toki vaikea enää luottaa äänestämisen vaikutusmahdollisuuteen, mutta onko Perussuomalaisten ongelmana Jussi Halla-ahon liittymisen jälkeen enää ollut mitään muuta kuin Vennamon sutkautuksilla höystetyn yleisänkyröinnin perinnettä jatkava Soini?

Ellei valtiosääntöä muuteta uudelleen, ei kenelläkään presidentillä ole toivoakaan saavuttaa Kekkosen kaltaista asemaa. Mutta kuten Unkarista on nähty, on esimerkiksi vaikkapa kansallismielisen johtajan valitsevalla Perussuomalaisella puolueella siihen mahdollisuus suurimpana puolueena. Se edellyttäisi Suomen oloissa tietysti 50 % ylittävää äänipottia, tai paremminkin 67 %, mutta sen saavuttamalla PS-puheenjohtaja-pääministeri todellakin voisi käytellä kekkosmaista valtaa.

Viktor Orbán voi tehdä näin Unkarissa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Qroquius.

Demokratiassa voidaan valtias vaihtaa äänestämällä. Diktatuurissa hänet voidana vaihtaa kiväärillä. Tämä nostaa panoksia yksivaltiaan kohdalla ja laskee niitä kansaneduatajan kohdalla. Diktaattorilla on aina enemmän menetettävää, jos hän ryssii. Ehdokas voi sen sijaan ladella samoja valheita eri sanamuodoissa ja tulla valituksi joka toisissa vaaleissa.

Diktatuurissa meiltä ei kysytä mitään, pelkästään käsketään tekemään. Ellemme tee, meitä rangaistaan.

Pelkkään mielivaltaan perustuva hallinto ei elä kauaa. Demokratiassa myös joudutaan käskemään ihmisille mitä tehdä. Viimeistään siinä vaihessa, kun on uusin laki hyväksytty enemmistön päätöksellä, joutuvat sitä väkivallan uhalla joutuvat myös erimieliset noudattamaan.

Voidaan sanoa, että demokratia on vähemmän huono, pienempi paha. Kenties se on sitä, koska tukahduttaa vähemmän. Se on selvää, sillä demokratiassa joudutaan ottamaan suuremman joukon tahto huomioon. Kysymys onkin, onko tähän kaikkina aikoina varaa? Kansa ei ole aina oikeassa, ja viisaat johtajat voivat estää lyhytnäköisiä ratkaisuja toteutumasta. Ja jos he tekevät asioita oikein, voi heidän politiikkansa tulla harmoniaan kansan tahdon kanssa. Jokainen yksinvaltias ei ole tyranni.

Olen itsekin miettinyt, että perussuomalaisten tulisi tehdä orbanit muuttaakseen asioita todella. On kuitenkin kysyttävä, onko siihen realistisia mahdollisuuksia? Kansamme sisäiset intressit tuntuvat liiaksi jakautuneen, jotta mistään oleellisista kysymyksistä päästäisiin enemmistön legitimoimaan päätökseen.

Siitä olen samaa mieltä, että Soini on taakka puolueelle. Halla-aholta puuttuu tosin sellainen karisma, joka tarvittaisiin laajempien joukkojen houkuttelemiseen (yksi demokratian heikkouksista: suosio on liikaa henkilökohtaisen viehätysvoiman varasssa siinä, missä diktaattori ei tätä samoissa määrin tarvitse. Hitlerkin käytti sitä, mutta kumotakseen demokratian).

Korppi on oikeus kirjoitti...

Parasta olisi tietysti perinnöllinen monarkia. Hän olisi hallitsija Jumalan armosta, eikä siis tarvitsisi asemaan päästäkseen mielistellä ketään.

Qroquius Kad kirjoitti...

Perinnöllinen monarkki voisi olla kuin Commodus: ei hän todellisudessa ollut sellainen mielenterveystapaus, kuin nykyajan populaarikulttuurissa esitetyt karikatyyrit, mutta ei myöskään hyvä hallitsija. Näin siitä huolimatta, että hän oli Rooman keisareista ensimmäinen, joka oli kasvatettu lapsesta asti kuruununprinssinä.

Hänen isänsä Marcus Aurelius oli tässäkin suhteessa yrittänyt epäilemättä parhaansa, mutta lopputulos oli silti henkilökohtaisiin huvituksiinsa keskittyvä, hallitustoimet laiminlyövä esiintyjä. - Metka juttu sinänsä, että Commodus saattaisi olla Rooman rakastetuimpana muistettu keisari, jos Rooma olisi ollut montesquieulaisella tavalla järjestetty perustuslaillinen monarkia. Siinä lainsäädäntövaltaa olisi käytellyt kansan valitsema senaatti, hallitusvaltaa keisari (jonka Commodus olisi suoraan delegoinut valtioneuvostolle) ja tuomiovaltaa edellämainituista riippumaton oikeuslaitos.

Kansa olisi valinnut mieleisensä senaattorit, nämä puolestaan mieleisensä valtioneuvoston ja tuomioistuimista olisi saanut oikeutta asemaan ja varallisuuteen katsomatta. Keisarikunnan pyöriessä hyvin rasvatun koneen lailla olisi kansalaisen ollut mukava rentoutua viikonloppuna Colosseumilla, jossa illan pääotteluna olisi jälleen kerran itse keisarin ottelu showpainin valtakunnanmestaria vastaan!

Korppi on oikeus kirjoitti...

Mjoo, ei täydellinen systeemi olisi. Perinnöllinen monarkia kannattaisikin erottaa käsitteenä absoluuttisesta monarkiasta, joka muotoutui 1600-luvulla. Oliskohan mahdollista yhdistää demokratia ja monarkia? Enkä todellakaan puhu siitä sirkuksesta, mikä on Ruotsin ja Britannian nykyinen malli. Tarkoitan juuri ajatusta kuninkaasta aidosti ylimpänä vallankäyttäjänä, jolla olisi takanaan tai vastassaan kansan valitsema senaatti.

Keisarikunnan pyöriessä hyvin rasvatun koneen lailla olisi kansalaisen ollut mukava rentoutua viikonloppuna Colosseumilla, jossa illan pääotteluna olisi jälleen kerran itse keisarin ottelu showpainin valtakunnanmestaria vastaan!

Haha :D

Juho kirjoitti...

Qroquius Kad.

Ruukinmatruuna kirjoitti tuosta aikoinaan. Syy Commoduksen kelvottomuuteen hallitsijana oli hänen mukaansa juurikin filosofikeisari Markus Aureliuksen antama kasvatus. Matruuna suositteli sen sijaan mallia, jolla Preussin Frederik II lisänimeltään suuri kasvatettiin. Eli armeijan kuria.

Allaspalo kirjoitti...

9-

Hyvä teksti, mutta et käsitellyt yhtä puolta. Unohdit tarkastelustasi, että pakkovaltaan perustuvissa totalitarismeissa opporrunistit ja psykopaatit voivat päästä pitkälle. Ei siksi, että he uskovat diktatuuriin, mutta he ovat hyödyllisiä teloittajia, kiduttajia ja puolueen salaisen poliisin jäseniä jolla kansa pidetään hiljaisena.

Ja jottei asia olisi liian yksinkertaista, en lähtisi sanomaan mustavalkoisena mihin ihmiset uskovat ja mihin ei.

Heitän väitteen: henkilökohtaisesti uskon, että ihminen voi yhtä aikaa uskoa ja ei-uskoa johonkin. Sama ilmiö kuin, että ihminen voi yhtä aikaa rakastaa ja vihata jotakin.
Tämä ei ole loogista, mutta väitän että sellaiset kysymykset kuin mihin minä uskon tai mitä minä tunnen eivät ole loogisia. Fyysinen maailma on looginen. 2+2=4 pään ulkopuolelle on totta. Jos sinulla on kaksi vasaraa ja saat kaksi lisää sinulle, niin sinulla on neljä vasaraa. Mutta päänsisäinen maailma on ristiriitainen ja utuinen.

Miettikää miten moni ihminen on jumal-kysymyksen kanssa jonkinlaisessa välitilassa. Toisaalta uskoo, toisaalta ei.

En pidä kommunisti filosofi Zizekistä, mutta tämä on mielenkiintoista:

"Paul Veyne’s book, Did the Ancient Greeks Believe in Their Myths? - I don’t agree with its conclusions, but it sets forth a wonderful problematic - demonstrates that the notion of belief we have today, this fully subjectivized belief (here I am, I literally mean it, I stand behind it) is a modern phenomenon. For example, the ancient Greeks, they believed, but they believed in an anonymous way. One believes, not me. The Greeks didn’t believe that if you climbed to the top of Mount Olympus that you would encounter God, or Zeus there. No, their belief is something more paradoxical. "

Tai niinkuin tubevideolla "Kannattaako lapsille kertoa joulupukista" Zizek avaa Veynen ideaa. Antiikin ihmiset eivät uskoneet kirjaimellisesti, että jumalat huhuilivat Olympukswn huipulla; mutta he eivät myöskään sortuneet selittämään , että Zeus on symboli korkeammalle voimalle blablablaa. Zizekin mukaan he näkivät mytologian fiktiona, joka kannatti kuitenkin ottaa sen verran vakavasti, että sen vuoksi kannattaa kuolla/tappaa.

No mene ja tiedä ovatko vanhat papat Zizek tai Veyn oikeassa. Tuossa vieressä baaritiskillä nimittäin eräs vanha Neuvostoliitossa kasvanut pappa selittää että hän ei koskaan uskonut Neuvostoliitossa muuta kuin urheilulehtiä, koska todellisuuden ja lehtien välillä oli kuilu.

Allaspalo kirjoitti...

Keisarikunnan pyöriessä hyvin rasvatun koneen lailla olisi kansalaisen ollut mukava rentoutua viikonloppuna Colosseumilla, jossa illan pääotteluna olisi jälleen kerran itse keisarin ottelu showpainin valtakunnanmestaria vastaan!

Asiaa.

Kekkosen aikana tuo olisi voinut olla mahdollista. Mutta miettikää vaikka K*taistä nyrkkeilykehässä hallituksen iltakoulun jälkeen.

-ja tämä oli sitten kivapuhetta poliisisetäti. Itse olen harrastanut thainyrkkelyä ja arvostan kehään nousseet korkealle. Minähä uskon aukottomasti ex-pääministerimme raudanlujaan kuntoon. Hän hallitsisi varmasti nyrkkeilyn herrasmieslajin.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Howdy!

Unohdit tarkastelustasi, että pakkovaltaan perustuvissa totalitarismeissa opporrunistit ja psykopaatit voivat päästä pitkälle. Ei siksi, että he uskovat diktatuuriin, mutta he ovat hyödyllisiä teloittajia, kiduttajia ja puolueen salaisen poliisin jäseniä jolla kansa pidetään hiljaisena.

No joo. Demokratiassa he pääsevät eteenpäin juristeina ja julkkiksina. Ehkä he saavat enemmän fyysistä vahinkoa aikaan diktatuureissa, mutta entä henkinen puoli? Diktatuurissa putoaa pää, mutta sekulaarit kenobiitit pitävät väkisin hengissä kiduttaessaan.

Toisaalta uskoo, toisaalta ei.

Tämä kenties liittyy näiden valintojen (vai mielentilojen?) suhteeseen. Ne ovat riippuvaisia toisistaan, uskoa ei synny ilman epäuskoa ja päinvastoin. Ollakseen olemassa asian on voitava olla olematta. Tyhjyys antaa sisällön täyteydelle. Hahmotamme asiat vastinparien kautta, jolloin ne ovat kuin yhtä totta mielessämme.

Zizekin mukaan he näkivät mytologian fiktiona, joka kannatti kuitenkin ottaa sen verran vakavasti, että sen vuoksi kannattaa kuolla/tappaa.

Zizek on kiintoisa tyyppi. Hän ajattelee paradoksein, "olen hyvä kristitty. ja ateisti, totta kai". Siteeraamasi ajatus sinällään on vanha sanonta fiktiosta valheena, joka paljastaa totuuden. Moni kirja ei ole kirjaimellisesti totta, mutta tuntuu kertovan elämästä enemmän kuin ensimmäinenkään tiedeartikkeli tai uutinen. Tämä on sepitteen paradoksi, miten valhe paljastaisi mitään totta? Osaltaan tämän voi ajatella semantiikkana, ehkä fiktiota ei tulisi samaistaa valheeseen. Mutta harva kristittykään ajattelee Raamatun kaikkia kohtia kirjaimellisina kuvauksina historiasta. Vakaumus on kuitenkin vahva, kyseessähän on totuus.

Zizekin tyrmäys uskonnosta jonain puhtaana metaforana osuu naulan kantaan, tuon modernin hapatuksen ydineetos ilmenee tässä:

No, I think that if there is something which is paradigmatic for today’s society, it’s phenomena like decaffeinated coffee. You can consume coffee, but it should be decaf. Have beer, but without alcohol. Have dessert, but without sugar. Get the thing deprived of its substance.