maanantai 16. tammikuuta 2017

Julkiset kyyneleet



Sebastian Tynkkynen lausui ajatusrikoksen ja sai kutsun leivättömän pöydän ääreen. Hän päätti puolustaa itse itseään, mihin asti meni kaikki oikein. Kun hän sitten ilmestyi Stay true-paidassa ja vaaleanpunaisissa housuissa oikeussaliin, oli uskottavuus jo tässä vaiheessa mennyttä. Kaiken kruunasi henkinen murtuminen ja tunteellinen vetoaminen syyttäjiin, kuin sillä olisi mitään vaikutusta. Tiiviisti ilmaistuna, tyri Tynkkynen homman oikein kunnolla.

Kansallismielisten olisi jo syytä oppia tämä: tuomioita ja leimoja ei tule kavahtaa. Armoa ei systeemiltä tipu ja sitä on turha pyytää. Vihollisen kanssa ei tule keskustella, sillä julkinen sfääri on heidän pelikenttäänsä. Media valehtelee ja mädäntynyt oikeuslaitos antaa poliittisille jahdeille lain pyhityksen. He eivät tunne reilua peliä, ja tällaiset farssit vain vahvistavat heidän uskoaan. Niin kauan kuin me vihollisen painostuksen edessä sorrumme, he tietävät ukaaseillaan olevan painoa. Oikea ratkaisu olisi siis ottaa tuomio ylpeydellä vastaan ja todeta vain lausuneensa totuuden. Sanoja ei tule ottaa takaisin, ei selitellä eikä pyydellä anteeksi. Kenties olisi Lutheria mukaillen ilmaistava, ”tässä seison, enkä muuta voi”.

En voi olla kiinnittämättä erikseen huomiota siihen kiusalliseen asiaan, että Tynkkynen puhkesi itkuun oikeusistunnon aikana. En ole sopiva ihminen heittämään kiviä itkemisestä, sillä en itse tiedä miten tilanteessa reagoisin. Paljon tässä silti mättää. Pahinta ei oikeastaan ole, että julkinen vetistely on merkki heikkoudesta ja antautumisesta, vaan sen muuttuminen yleiseksi normiksi. Sitä näkee kaikkialla, media rakastaa kyyneleitä. Se rakastaa, koska mekin rakastamme. Ei se, kun julkkis nauraa vaan kun hän itkee. Rinnastus pornoon ei ole vailla pohjaa, kyyneleet merkitsevät samanlaista kliimaksia kuin siemensyöksy naisen kasvoille.

Esimerkkejä voinee löytää lukemattomia. Otan tässä esille yhden, sillä se on julkeudessaan ainutlaatuinen. Viittaan erääseen häpeälliseen palaan suomalaista tv-historiaa, tapaukseen Kaj Kunnas ja itkufetissi. Haastateltuaan Kimmo Timosta, joka hieman liikuttui viimeisen maaottelunsa jälkeen, kiihottui Kunnas tästä niin paljon että yritti lypsää Teemu Selänteestä kaiken irti. Kas kun ei nänneistä puristellut. Katsoin lähetyksen suorana ja kyseisenä hetkenä olisi tehnyt mieli iskeä Kunnasta kuonoon. Julkeaa siitä tekee se, kuinka laskelmoitua moinen lypsäminen on. On eittämättä erityislaatuinen hetki, kun urheilijalegenda pelaa viimeisen maaottelunsa. Mutta toimittaja pyrki alleviivaamaan spektaakkelia, aivan kuin ihmisten olisi nähtävä kaikki ymmärtääkseen. Selänne sinänsä selvisi tilanteesta niin kunnialla kuin oli mahdollista ja kieltäytyi häpäisemästä itseään.

Itkeminen itsessään ei ole aina pahasta. On itsestäänselvyys, että esimerkiksi hävitty ja miksei voitettukin ottelu aiheuttaa tunneryöpyn, jollaista on vaikea pitää sisällä. Katson ihanteeksi kyllä sen, että ylenmääräisestä vetistelystä pidättäydytään. Aina ei kuitenkaan voi pokka pitää, eikä siinä mitään. Otetaan esimerkiksi Teppo Nummisen haastattelu hävityn olympiafinaalin jälkeen. Vitutus oli itselläni ääretön ja myös Nummisella pysyy hädin tuskin kyyneleet kurissa. Mutta toisin kuin Kunnaksella, oli toimittajalla tässä tilanteessa sen verran tahdikkuutta, ettei pitkittänyt haastattelua sen enempää (vaikka sinänsä huvittaa tuo kysymys, ketä nyt kiinnostaa analysoida ottelua enää tuossa tilanteessa).

Julkisissa tunteissa ja niiden pornografisessa hyödyntämisessä on se puoli, että sitä myötä tunnen kasvavaa velvollisuutta olla näyttämättä omia tunteitani. En muutenkaan ole itkenyt toisen ihmisen nähden sen jälkeen, kun olin 12-vuotias. Se on liian nöyryyttävää, en suostu siihen. Lähellä se on ollut useita kertoja, mutta ei aivan tarpeeksi. Siinä missä lapsena pillahdin itkuun pienistäkin loukkauksista, auttoi murrosikään tulo huomattavasti. Tuskin kukaan yläasteen aikaisista ja sen jälkeisistä kavereistani ymmärtää millainen itkupilli todella olen. Yhtä herkässä kuin nauru ovat myös kyyneleet, ja yksikseni vetistelen usein. Kyyneleitä voi tulla vaikka päivittäin, kunnolla porasin viimeksi joulupäivänä paettuani läheiseen metsään purkamaan hermoromahdusta; perhe kävi liiaksi hermoilleni. Olen herkkä. Voitte myös perustellusti sanoa minua hermoheikoksi epäonnistujaksi, joka ei kykene astumaan miehisiin saappaisiin. Sillä heikkoutta tämä ensisijassa on ja miehen velvollisuus on olla näyttämättä sitä ja tulla vahvemmaksi. En ole karaissut itseäni kyllin, mutta en tiedä haluanko. Ylivirittyneet tunteet ovat aina olleet osa perusolemustani, mitä minusta jäisi ilman niitä?

Joka tapauksessa asettaa julkisen kyynelpornografian yleisyys tämän bloginkin kyseenalaiseksi. Vaikka en juuri tunteitani ihmisille näytä, enkä heille niistä puhu, ilmaisen niitä täällä ilman suodattimia. Tämä on juuri sitä itseään, asetun osaksi sentimentaalisen nykyajan valtavirtaa. Ja tuota olen jos mitä, sentimentaalinen. Olen niin moderni ihminen, ettei enempää voisi olla: neuroottinen, yliherkkä, asioita aikaansaamaton ja neuvoton. En välttämättä ole edes moderni tai postmoderni vaan rappiomoderni. Niin huono, että jäävät pahimmat sateenkaarisodomiititkin taakseni. Kun katson ympärilleni, näen vain parempia ihmisiä. Siihen ei näet paljoa tarvita. En tunne ketään vasemmistolaistakaan, joka olisi yhtä kelvoton kuin minä. Heillä on edes uskoa omiin kieroutuneisiinkin ihanteisiinsa. Minulta puuttuu syvä usko mihinkään, kaikki on minussa niin heikkoa. Elämän liekki lepattaa kovin himmeänä.

21 kommenttia:

Allaspalo kirjoitti...

Oliko tuo Tynkkysen ulosanti nyt jotain ironiaa vai oliko jätkä tosissaan? Ehkä julkisuudenhenkilönä hän ymmärtää minua paremmin miten otetaan mediapisteet, mutta ei helvetti nyt kuitenkin.

Poraaminen OK, murtuminen OK, mutta ku koko jätkän olemus on kampausta ja asukokonaisuutta myöten valjastettu oikein petaamaan tunteellista nyyhkytystä. Ottakaa mallia Trumpista. Ei tarvitse olla viikinki; minun mielestäni riittää ettei oikein uhallaan näytä, että pelaa vastapuolen -uhriutujien- säännöillä julkisuuspeliä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve taas.

Vaikea sanoa varmasti, onko missä määrin performanssia ja missä määrin vain vihjeettömyyttä. Videon perusteella kuulostaa ihan aidosti murtuneelta, joten kai kaveri on vakavissaan.

Käy tämä ainakin varoittavasta esimerkistä.

Allaspalo kirjoitti...

"Olen niin moderni ihminen, ettei enempää voisi olla: neuroottinen, yliherkkä, asioita aikaansaamaton ja neuvoton. En välttämättä ole edes moderni tai postmoderni vaan rappiomoderni. Niin huono, että jäävät pahimmat sateenkaarisodomiititkin taakseni. Kun katson ympärilleni, näen vain parempia ihmisiä. Siihen ei näet paljoa tarvita. En tunne ketään vasemmistolaistakaan, joka olisi yhtä kelvoton kuin minä. Heillä on edes uskoa omiin kieroutuneisiinkin ihanteisiinsa. Minulta puuttuu syvä usko mihinkään, kaikki on minussa niin heikkoa. Elämän liekki lepattaa kovin himmeänä."

Meinasin kirjoittaa jotain piristävää/rohkaisevaa läppää tähän loppuun, mutta vitut. Miks pilata hyvä neuroosinen ote aina huumorilla. Katotaan kerrankin siihen kuiluun eikä aleta väistelemään huumorilla. Eikös se Hännikäinenkin kirjoitellut, että aikamme on liikaa ironian (akateemisen väistöliikkeen) kyllästämä, kun ei uskalleta kohdata surkeaa asiaintilaa.

Kysymys: mitä eroa on KoO:lla ja angstaavalla goottiteinityttösellä. Vastaus: KoO tekee sen mielistelemättömällä tavalla joka tuo esiin eksistenntiaalisen pelon latistavan ja vihiliäisen puolen, josta on gloria ja glamour kaukana. Eli KoO ei mainosta 'tyylikkäiden' goottivermeiden takaa miten vakavasti hänet ja hänen angstinsa, loukatut tunteensa ja ahdistuksensa muiden pitää ottaan.

Asiaa man.

Tulevaisuus on epävarma ja uhkaava möykky, ja itseänikin huolestuttaa jos jää kituuttamaan. Pitäisi kai myydä sielu jollekin idealle joka hyväksyy epävarmuuden läpitunkevan rätinän mutta samalla kohottaisi taisteluintoa.

Sääli etteo CC:stä saa kristillispohjaista uskontoa.

Tulkoon rätinä.

Allaspalo kirjoitti...

Koska KoO ei kuitenkaan halua, että kommenttiosasto menee hänen neuroottisuutensa käsittelyyn pääasian (:=aikaamme riivaavan tunteiden ylikorostamista) sijasta niin lopetan tämän teeman sittenkin hauskaan - "hauskaan" - juttuun.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ei täällä mitään huumoria ole. Pohjimmiltani todella olen tosikko. Elämä on liian vakava asia, jotta sille voisi nauraa.

Mä oon oikeastaan aika goottityttö, ainakin tunnen sympatiaa sellaisia kohtaan. Tulee lämmin fiilis, jos kohtaan heitä. Ne on naisia, joten ne osa pukea loukatut tunteensa esteettisesti myös päälleen.

Mitä helvettiä oikein katselet, vähän aikaa mietin onko tuo jokin mutiloitu mutta oikea lastenohjelma. Kun toisaalta nyt miettii, ovat jotkut niistä oikeasti niin löylynlyömiä ettei tuo liian kaukana todellisuudesta ole. Ja tarkoitus oli kai simuloida niistä jääneitä traumoja suttuisia vhs-glitchejä myöten.

Halinallet oli muuten inhokkisarjani pienenä. Katsoin niitä päiväkodissa, jota myös inhosin. Näin painajaisia. Ehkä tosiasiallinen tarkoitus olikin luoda kauhua ja epätoivoa, aivan kuten sarjakuvassa todetaan. Jostain muumeista ei kuitenkaan jäänyt traumoja, vaikka siinä oli pelottavampaa sisältöä.

Tykkään lukea sun kommentteja täällä, turha jarrutella. Täällä voi rönsyillä mihin suuntaan haluaa, sana on vapaa.

Wuruhi kirjoitti...

Moi Korppi,

Kiintoisa ja rehellinen kirjoitus. Pidän sellaisista.

Pari kommenttia...

Minulta puuttuu syvä usko mihinkään, kaikki on minussa niin heikkoa.

Näinkö? Minusta moinen puute paremman vaihtoehdon tyypillisen ainaisessa puutteessa kestäessä on paremmin vahvuutta kuin heikkoutta -- vaikkakin, kieltämättä, ajoittain ja erityisesti normin yhteiskunnan normissa keskinkertaistamispaineessa varmasti ainakin ajoittain heikoksi vetääkin. Kuvaamasi on ilmeisen harkittu vakaumus, ei asenne, ja sellaisena osoittaa kenties taipuvaa mutta kestävää selkärankaa.

Elämän liekki lepattaa kovin himmeänä.

Edellä sanottuun viitaten: kävipä liekkiisi tuuli millaisena tahansa ja miltä suunnalta tahansa per tilanne, niin kauan kuin se jaksaa lepattamallakin pysyä on asia edelleen hallinnassa koska käyttökelpoisia tilanteen hallintamenetelmiä on käytössä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hyvää päivää Wuruhi.

Kuvaamasi on ilmeisen harkittu vakaumus, ei asenne, ja sellaisena osoittaa kenties taipuvaa mutta kestävää selkärankaa.

Osittain näin, mutta väittäisin sen olevan ensisijassa henkisen heikkouteni sanelema asenne. Neuroosini pitävät minua varpaillaan ja epäilen kaikkea. On olemassa tervettä skeptisyyttä, mutta tietyn rajan jälkeen siitä tulee halvauttavaa. Mitä hyötyä on skeptisyydestä, jos ei koskaan etene mihinkään? Minun tapauksessani kyse on vammasta, josta pois pyristely vaatii tietoista työtä.

Ajattelin joskus tätä piirrettä enemmän vahvuutena kuin heikkoutena. Mutta näin liiallisena se on rappeutnut muoto siitä, mitä on pidetty filosofisen tradition perushyveenä.

Edellä sanottuun viitaten: kävipä liekkiisi tuuli millaisena tahansa ja miltä suunnalta tahansa per tilanne, niin kauan kuin se jaksaa lepattamallakin pysyä on asia edelleen hallinnassa koska käyttökelpoisia tilanteen hallintamenetelmiä on käytössä.

Onneksi näin on.

Wuruhi kirjoitti...

Moi taas,

On olemassa tervettä skeptisyyttä, mutta tietyn rajan jälkeen siitä tulee halvauttavaa.

Tuo on varsin totta. Toivoa herättävän tervettä on tuollaisen havaitseminen ja käyttökelpoiseksi faktaksi toteaminen. Havaitsemista seuraaavat jatkotoimet voivat ja ottavatkin tosiaankin aikansa, koska JustOmaItse(tm)-räätälöidyt korjaustoimenpiteet eivät ole aina heti itsestään selvät. Hyvä puoli riesassa tosin on se, että jos jatkaa jaksaa = kasvaa tilanteita tunnistaen tuollainen räätälöinti -- sauma kerrallaan -- saattaa varsin hyvin kärsivällisyydellä joka jaksaa kattaa tarvittavan ajan johtaa jos ei ihanteelliseen, ainakin kelvolliseen lopputulokseen.

Tämä vuodatus siis joltakulta joka on samat joutunut painimaan pois matolta, toisinaan jopa tuomarin (itsensä) tyydytykseksi asti... kuten varsin monet muutkin.

Ajattelin joskus tätä piirrettä enemmän vahvuutena kuin heikkoutena. Mutta näin liiallisena se on rappeutnut muoto siitä, mitä on pidetty filosofisen tradition perushyveenä.

Kenties ajattelet toisinaan liikaa? Filosofointi per se (lat., itsessään) on kyllä hyvä voimavara niin kauan kuin ei käänny itseään vastaan... lisäksi filosofointi [arkea ylempänä tarkkailutasona] ja elämän perustekijä henkkoht survivalismi [ruohonjuurien alapuolta edustava taso] sopivat ihme kyllä yhteen ajoittain, mutta eivät totta vie aina.

Mikä parhaan option puutteessa kulloisessakin haasteessa on sitten se vähimmin huono tai lievimmin kaikkea rikkova vaihtoehto? Tuolla kysymyksenasettelulla minä aikoinani omat ongelmani sain yksi kerrallaan johonkin toimivaan järjestykseen, juuri itselleni: en tietenkään väitä että yhden kikka käy seuraavallekin, perinteisen käsityksen mukaan eli muita innolla ja kritiikittä ohjailemaan tyrkyttäytyvä filosofi kun en taida olla ;-) Vain kerroin mitä vastaukseksi mieleen nousi.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hyvä puoli riesassa tosin on se, että jos jatkaa jaksaa = kasvaa tilanteita tunnistaen tuollainen räätälöinti -- sauma kerrallaan -- saattaa varsin hyvin kärsivällisyydellä joka jaksaa kattaa tarvittavan ajan johtaa jos ei ihanteelliseen, ainakin kelvolliseen lopputulokseen.

Hijaa hyvä tulee. Tasapaino ja kohtuullisuusperiaate eivät vain ole helppoja tällaiselle tasapainottomalle ja kohtuuttomalle ihmiselle. Ehkä siis sitä suuremmalla syyllä niille tulisi uhrata ajatusta.

Kenties ajattelet toisinaan liikaa? Filosofointi per se (lat., itsessään) on kyllä hyvä voimavara niin kauan kuin ei käänny itseään vastaan...

Ei ole tainnut kukaan vielä väittää, että ajattelu tekisi onnelliseksi. Ajattelu paljastaa ristiriitoja ja niitä löytyy aina. Kukaan ei pidä niistä, väitettiin mitä hyvänsä. Tyhmät eivät tajua niitä ja älykkät teeskentelevät tulevansa niiden kanssa toimeen, vaikka osaavat vain olla murehtimatta niitä. Ei huono periaate, sillä joskus ei ajatellessaankaan vain tajua ja silloin täytyy tajuta olla ajattelematta.

Tupla-J kirjoitti...

Syy sille, että miehet eivät juuri itke, on se, että jos he sillä jotain saavuttavat, on se mielikuva heikkoudesta.

Jos olet heikko, vahvistu.

Kukaan muu ei sinua nosta ylös.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Näin on marjat.

Allaspalo kirjoitti...

@Korppi ja Wuruhi Aina pitää olla vähän paranoidi.

@Korppi

Halinallet oli muuten inhokkisarjani pienenä. Katsoin niitä päiväkodissa, jota myös inhosin. Näin painajaisia. Ehkä tosiasiallinen tarkoitus olikin luoda kauhua ja epätoivoa, aivan kuten sarjakuvassa todetaan.

Tiedän tunteen. Vanhempani huomasivat varhaisessa vaiheessa, että mulla oli joku ihme tapimus painua samoilemaan metsään risua pyöritellen. Niinpä minut istutettiin aina kun olimme kummitätini luona katsomaan niitä iän ikuisia Pikku Poneja, :-0> etten lähtisi vaeltelemaan.

Ne halipallit oli kyllä ihan /c:stä. Muutkin ovat ovat huomanneet asian:

In the old days before the pussification campaign, cartoons for kids were pure, mindless entertainment, like Bugs Bunny. In a typical episode, Elmer Fudd would hunt Bugs in order to turn him into rabbit soup. Bugs would continuously escape Elmer by outsmarting him. There was tons of violence, but somehow we knew that we weren’t really supposed to give people exploding cigars.
If there was a “lesson” in these old-school cartoons, it was that there were bad people in the world and that you couldn’t reason with them. You could only use your wits to stay one step ahead of them.
At some point in the 1980s, people became horrified at the violence in these old-school cartoons, and they set to work creating cartoons with a more wholesome message.
A great example was the Care Bears.
These chubby, multi-colored bears solved problems by getting together and “caring a lot.”You might not have watched the Care Bears cartoon, but pretty much every children’s cartoon that came after followed the same model. It eschewed cartoon violence and it tried to impart some valuable message.
Unlike the old-school cartoons, the newer cartoons have a definite lesson—everyone is basically good, and if you care enough, you can work through your differences.


Juuri näin. Ja kun ottaa huomioon, että siellä pilven päällä ne nolonallet aina möllää meitä. Pahimpia olivat jaksot joissa sulipallit opettivat koulukiusatuille/päähänpotkituille penskoille imelällä renkutuksella, että soosoo pikku ajatusrikollinen, ei saa suuttua. Mitäs jos yrittäisit välittää ja ystävystyä niiden kiusanhenkijen kanssa jotka heittivät sinut kuralätäkköön.
Halinallet oli kyllä niitä sarjoja joissa toivoi pahiksen voittavan.
Anna mennä Kylmäkisko, pistä fuzzy wuzit talviunille - lopullisesti!

Wuruhi kirjoitti...

@Allaspalo

Hyvä kommentti johon on pakko todeta omasta puolesta:

1950-luvun loppupuolen tuotteena Väiski Vemmelsäären ja muiden Leon Schlesingerin, Tex Averyn & Kumppanien tuottamien väkivaltapiirrettyjen kanssa kasvaneena (Walt Disneyn jutut oli jo silloin pikku katsojan mielestä ihan pehmopatzkaa) ne oli helvatun hauskoja kuten kaikki muutkin 30-50-lukujen piirretyt. Hyvä esimerkki:

The Shooting of Dan McGoo (1945)
http://www.dailymotion.com/video/x2kxpa2

Ajan piirretyt olivat alkujaan suunnatut enemmän aikuisille kuin lapsille... eikä mun lapsuudessa 60-luvun alussa kukaan asialle enempiä ajatuksia omistanut, koska ajan sarjakuvat kuten Nakke-lehti olivat aivan ja tasan vastaavia.

Ja lopputulos? En edelleenkään ammu tai hakkaa naapureitani huvikseni tai edes (kiukus)päissäni ensi turhautumistilaisuuden koittaessa. Itse asiassa mulla ei ole tarvetta arkipäivän väkivaltaan yhtään sen enempää kuin seuraavalla pasifistillakaan.

Nolonalle-juttuja sen sijaan en kestä katsoa sekoamatta minuuttiakaan ja ne saavat mut ihan oikeasti aggressiiviseksi: moista sontaa lapsille!

Mutta ehkä en enää vain sovi nykyaikaan ;-)

Korppi on oikeus kirjoitti...

Paranoidisuudesta tuli mieleeni, kuinka ala-asteella hakiessani ruokalassa lisää näkkileipää, otin maitolasini mukaan. Pelkäsin, että joku muuten myrkyttäisi juomani. Jossain vaiheesssa tajusin ajatella, että tämän tason vainoharhaisuus voisi eskaloitua myöhemmin ja pudotin tuollaiset tavat.

En ole luontaisesti epäluuloinen, sillä paranoidisuuteni liittyy neurooseihin. Normaalisti olen päinvastoin erittäin sinisiläinen ja lähtökohtaisesti luotan ihmisiin. Siksi minua onkin helppo narrata ja manipuloida.

...

Halinallet eivät ole huonoa niinkään sisältönsä vaan joidenkin ahdistavien kuviensa vuoksi. Tosin, en ole välttämättä eri mieltä tuossa sanotun kanssa.

soosoo pikku ajatusrikollinen, ei saa suuttua. Mitäs jos yrittäisit välittää ja ystävystyä niiden kiusanhenkijen kanssa jotka heittivät sinut kuralätäkköön.
Halinallet oli kyllä niitä sarjoja joissa toivoi pahiksen voittavan.


Vain nyrkki tehoaa. Se mitä kouluajoilta kadun on se, etten käyttänyt tarvittaesssa väkivaltaa. Onneksi en sinänsä ollut säännöllisen kiusaamisen uhrina.

Teletapit oli muuten kenties rumin tv-ohjelma, mitä olin koskaan siihen mennessä nähnyt. Katsoin joskus pätkiä vain voidakseni tuntea ylemmyydentuntoista halveksuntaa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Katos Wuruhi, ehdit kommentoida tuohon väliin.

Väiski Vemmelsääri oli ihan jees, mutta jollain tasolla nuo Looney Toons-piirretyt olivat liian adhd-tavaraa minulle. En voi sietää jotain Animaanisia, tosin Pinky and the Brain oli katsottava (nämä tosin olivat 90-luvun juttuja, joten tuskin tuttuja sinulle). Kaikkea vain tapahtuu ja liian paljon, itse siis suosin Disneytä mitä kohellusanimaatioon tulee.

Wuruhi kirjoitti...

Jossain vaiheesssa tajusin ajatella, että tämän tason vainoharhaisuus voisi eskaloitua myöhemmin ja pudotin tuollaiset tavat.

Löysit kuitenkin sis lähtökohdan josta jatkoit. Erinomaista. Jatkatko edelleenkin samaa rataa pitkin? FYI, mun varhaiskoulukokemukset oli varsin samaa kunnes opin yhteisön säännöt -- ja niissä riittikin oppimista koska niillä ei ollut niin mitään tekemistä omien ajatusten kanssa.

Saman kokee niin moni tänäänkin jos jotain jo iltapäivälehtien artikkeleista ymmärrän. Massasta ei pitäisi liiemmin poiketa jos vähänkään omaa hyväänsä ajattelee. Tuon ymmärtäminen vain on monelle julmetun kynnyksen ylittämisen vaatimus eikä kaikilta koskaan onnistu. Olen tietoinen nuorehkoista aikuisista jotka vuosikymmenen koulun jättämisen jälkeenkin ovat edelleen ammattiavun tarpeessa ja käytännössä sosiaalisesti rampautettuja. En siis sanonut rampautuneita.

Normaalisti olen päinvastoin erittäin sinisiläinen ja lähtökohtaisesti luotan ihmisiin.

Arkailuttaa kommentoida tällaiseen tietäen kuinka kovin erilaisia ihmiset kukin omassa ainoalaatuisuudessaan ovat :( Jos uskaltaisin näin... olisi sinänsä hyvä hylätä oletusarvoisesti annettu luottamus -- mutta vain siihen saakka kunnes tapauskohtainen luottamuksen anto on saanut kokemuspohjaisen ja harkinnan jälkeen hyväksytyn ja siten ansaitun perusteen.

Kesti aivan tarpeeksi kauan oppia jo tämän kirjoittajaltakin; jokainen kulkenee oman tiensä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Jatkatko edelleenkin samaa rataa pitkin?

Enemmän tai vähemmän.

Olen tietoinen nuorehkoista aikuisista jotka vuosikymmenen koulun jättämisen jälkeenkin ovat edelleen ammattiavun tarpeessa ja käytännössä sosiaalisesti rampautettuja.

Kun keskimääräisen jokamiehen ehdoilla kuljetaan, tylsistytetään prosessissa yksi ja hakataan toinen. Itse olen onneksi sen verran keskinkertainen, että jo peruskoulu tarjosi kylliksi haastetta.

olisi sinänsä hyvä hylätä oletusarvoisesti annettu luottamus

No joo. Luulen, että neuroottinen vainoharhaisuuteni saattaa tässä jopa tasapainottaa tuota sinisilmäisyyttä. Ehkä ei kaikki neuroottisuus ole pahasta vaan jopa välttämätöntä modernissa yhteiskunnassa selviämiseksi, kuten tuossa Allaspalon linkkaamassa tekstissä sanotaan.



Wuruhi kirjoitti...

Neuroottisuus pahasta per se? Ei ole, ei tänä päivänä. Riippuu vain siitä onko se fiitseri vai bugi noin IT-termein. Siis se voi olla ja saakin olla ihan vaan ominaisuus jos sillä ei ole pahoja sivu- tai muita vaikutuksia. Älä vaan tulkitse mun vuodatuksia väärin: en ole sellaista missään vaiheessa tarkoittanut esittää kielteisenä.

Vanha sananlasku sanoo jokainen taaplaa tavallaan, äläkä vaan kysy edes näin vanhalta mitä taaplaaminen tarkoittaa ;-)

Jos voi rauhassa päivän kokemusten jälkeen(kin) käydä koisaamaan, kaikki on varsin OK.

Mistä puheen ollen: taidan tässä käydä tämänkin päivän kokemusten jälkeen juuri niin tekemään. Kiitos kiintoisasta ajatustenvaihdosta!

Seuraavaan kertaan kun avatarini mukainen jolkottelu sattuu minut taas tänne tuomaan.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Nykyajassa se on feature, joka aiheuttaa myös bugeja. Neuroosit ovat niin yleisiä, ne sikiävät tässä ympäristössä.

Älä vaan tulkitse mun vuodatuksia väärin: en ole sellaista missään vaiheessa tarkoittanut esittää kielteisenä.

En niitä sellaisina ole ottanutkaan. :)

jokainen taaplaa tavallaan

Joo, näin on marjat.

Until next time.

Allaspalo kirjoitti...

Mitäs me piilohullut :)

"Paranoidisuudesta tuli mieleeni, kuinka ala-asteella hakiessani ruokalassa lisää näkkileipää, otin maitolasini mukaan. Pelkäsin, että joku muuten myrkyttäisi juomani. Jossain vaiheesssa tajusin ajatella, että tämän tason vainoharhaisuus voisi eskaloitua myöhemmin ja pudotin tuollaiset tavat.
"

Uhhh. Tuo myrkytys juttu kuulostaa jo joltain, mutta muuten minusta tavallaan ymmärrettävää. Olisin varmasti itsekin ottanut lasini mukaan, jos olisin joskus hakenut lisää näkkileipää. Tosin olisin pelännyt vain sitä, että joku saattaisisi sylkäistä tai pudottaa ötökän maitoon.

Eipähän ainakaan tarvitse opettaa sinulle, että baarissa kaljaa ei jätetä vartioimatta.


PS. Noissa halpahintaisissa ja valmiiksi pureskeluissa piirretyissä ärsyttää vielä sekin kun tajuaa aikuisena, että senkin ajan joka niihin tuhlautui oli sitten pois paljon mielenkiintoisemmilta sarjoilta kuten Wiz Bittiltä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

PS. Noissa halpahintaisissa ja valmiiksi pureskeluissa piirretyissä ärsyttää vielä sekin kun tajuaa aikuisena, että senkin ajan joka niihin tuhlautui oli sitten pois paljon mielenkiintoisemmilta sarjoilta kuten Wiz Bittiltä.

Katot outoja juttuja :p