Julkiset kyyneleet

Sebastian Tynkkynen lausui ajatusrikoksen ja sai kutsun leivättömän pöydän ääreen. Hän päätti puolustaa itse itseään, mihin asti meni kaikki oikein. Kun hän sitten ilmestyi Stay true-paidassa ja vaaleanpunaisissa housuissa oikeussaliin, oli uskottavuus jo tässä vaiheessa mennyttä. Kaiken kruunasi henkinen murtuminen ja tunteellinen vetoaminen syyttäjiin, kuin sillä olisi mitään vaikutusta. Tiiviisti ilmaistuna, tyri Tynkkynen homman oikein kunnolla.

Kansallismielisten olisi jo syytä oppia tämä: tuomioita ja leimoja ei tule kavahtaa. Armoa ei systeemiltä tipu ja sitä on turha pyytää. Vihollisen kanssa ei tule keskustella, sillä julkinen sfääri on heidän pelikenttäänsä. Media valehtelee ja mädäntynyt oikeuslaitos antaa poliittisille jahdeille lain pyhityksen. He eivät tunne reilua peliä, ja tällaiset farssit vain vahvistavat heidän uskoaan. Niin kauan kuin me vihollisen painostuksen edessä sorrumme, he tietävät ukaaseillaan olevan painoa. Oikea ratkaisu olisi siis ottaa tuomio ylpeydellä vastaan ja todeta vain lausuneensa totuuden. Sanoja ei tule ottaa takaisin, ei selitellä eikä pyydellä anteeksi. Kenties olisi Lutheria mukaillen ilmaistava, ”tässä seison, enkä muuta voi”.

En voi olla kiinnittämättä erikseen huomiota siihen kiusalliseen asiaan, että Tynkkynen puhkesi itkuun oikeusistunnon aikana. En ole sopiva ihminen heittämään kiviä itkemisestä, sillä en itse tiedä miten tilanteessa reagoisin. Paljon tässä silti mättää. Pahinta ei oikeastaan ole, että julkinen vetistely on merkki heikkoudesta ja antautumisesta, vaan sen muuttuminen yleiseksi normiksi. Sitä näkee kaikkialla, media rakastaa kyyneleitä. Se rakastaa, koska mekin rakastamme. Ei se, kun julkkis nauraa vaan kun hän itkee. Rinnastus pornoon ei ole vailla pohjaa, kyyneleet merkitsevät samanlaista kliimaksia kuin siemensyöksy naisen kasvoille.

Esimerkkejä voinee löytää lukemattomia. Otan tässä esille yhden, sillä se on julkeudessaan ainutlaatuinen. Viittaan erääseen häpeälliseen palaan suomalaista tv-historiaa, tapaukseen Kaj Kunnas ja itkufetissi. Haastateltuaan Kimmo Timosta, joka hieman liikuttui viimeisen maaottelunsa jälkeen, kiihottui Kunnas tästä niin paljon että yritti lypsää Teemu Selänteestä kaiken irti. Kas kun ei nänneistä puristellut. Katsoin lähetyksen suorana ja kyseisenä hetkenä olisi tehnyt mieli iskeä Kunnasta kuonoon. Julkeaa siitä tekee se, kuinka laskelmoitua moinen lypsäminen on. On eittämättä erityislaatuinen hetki, kun urheilijalegenda pelaa viimeisen maaottelunsa. Mutta toimittaja pyrki alleviivaamaan spektaakkelia, aivan kuin ihmisten olisi nähtävä kaikki ymmärtääkseen. Selänne sinänsä selvisi tilanteesta niin kunnialla kuin oli mahdollista ja kieltäytyi häpäisemästä itseään.

Itkeminen itsessään ei ole aina pahasta. On itsestäänselvyys, että esimerkiksi hävitty ja miksei voitettukin ottelu aiheuttaa tunneryöpyn, jollaista on vaikea pitää sisällä. Katson ihanteeksi kyllä sen, että ylenmääräisestä vetistelystä pidättäydytään. Aina ei kuitenkaan voi pokka pitää, eikä siinä mitään. Otetaan esimerkiksi Teppo Nummisen haastattelu hävityn olympiafinaalin jälkeen. Vitutus oli itselläni ääretön ja myös Nummisella pysyy hädin tuskin kyyneleet kurissa. Mutta toisin kuin Kunnaksella, oli toimittajalla tässä tilanteessa sen verran tahdikkuutta, ettei pitkittänyt haastattelua sen enempää (vaikka sinänsä huvittaa tuo kysymys, ketä nyt kiinnostaa analysoida ottelua enää tuossa tilanteessa).

Julkisissa tunteissa ja niiden pornografisessa hyödyntämisessä on se puoli, että sitä myötä tunnen kasvavaa velvollisuutta olla näyttämättä omia tunteitani. En muutenkaan ole itkenyt toisen ihmisen nähden sen jälkeen, kun olin 12-vuotias. Se on liian nöyryyttävää, en suostu siihen. Lähellä se on ollut useita kertoja, mutta ei aivan tarpeeksi. Siinä missä lapsena pillahdin itkuun pienistäkin loukkauksista, auttoi murrosikään tulo huomattavasti. Tuskin kukaan yläasteen aikaisista ja sen jälkeisistä kavereistani ymmärtää millainen itkupilli todella olen. Yhtä herkässä kuin nauru ovat myös kyyneleet, ja yksikseni vetistelen usein. Kyyneleitä voi tulla vaikka päivittäin, kunnolla porasin viimeksi joulupäivänä paettuani läheiseen metsään purkamaan hermoromahdusta; perhe kävi liiaksi hermoilleni. Olen herkkä. Voitte myös perustellusti sanoa minua hermoheikoksi epäonnistujaksi, joka ei kykene astumaan miehisiin saappaisiin. Sillä heikkoutta tämä ensisijassa on ja miehen velvollisuus on olla näyttämättä sitä ja tulla vahvemmaksi. En ole karaissut itseäni kyllin, mutta en tiedä haluanko. Ylivirittyneet tunteet ovat aina olleet osa perusolemustani, mitä minusta jäisi ilman niitä?

Joka tapauksessa asettaa julkisen kyynelpornografian yleisyys tämän bloginkin kyseenalaiseksi. Vaikka en juuri tunteitani ihmisille näytä, enkä heille niistä puhu, ilmaisen niitä täällä ilman suodattimia. Tämä on juuri sitä itseään, asetun osaksi sentimentaalisen nykyajan valtavirtaa. Ja tuota olen jos mitä, sentimentaalinen. Olen niin moderni ihminen, ettei enempää voisi olla: neuroottinen, yliherkkä, asioita aikaansaamaton ja neuvoton. En välttämättä ole edes moderni tai postmoderni vaan rappiomoderni. Niin huono, että jäävät pahimmat sateenkaarisodomiititkin taakseni. Kun katson ympärilleni, näen vain parempia ihmisiä. Siihen ei näet paljoa tarvita. En tunne ketään vasemmistolaistakaan, joka olisi yhtä kelvoton kuin minä. Heillä on edes uskoa omiin kieroutuneisiinkin ihanteisiinsa. Minulta puuttuu syvä usko mihinkään, kaikki on minussa niin heikkoa. Elämän liekki lepattaa kovin himmeänä.